Minusta on ihanaa, että seksipositiivisten vaikuttajien määrä on lisääntynyt, ja seksistä puhutaan avoimemmin kuin ennen. Minusta ei ole ihanaa, että tämä kaikki aiheuttaa kauheasti alemmuuskomplekseja, suorituspaineita ja ahdistusta. Laura Friman kirjoitti YLEn kolumnissaan ”Seksipositiivisuus on kauheaa” siitä, kuinka seksipositiivisuus voi olla ilmiönä kovin epäsamastuttava. Usein ne aiheen äänekkäimmät puolestapuhujat kun ovat niitä, jotka ovat hyvin sinuja seksuaalisuutensa kanssa ja joille seksi on pelkästään ihana, iloinen ja nautintoa tuottava asia. Friman toteaa, että seksuaalisuus on monelle hyvin herkkä asia, johon voi liittyä kipupisteitä ja traumoja. Tällöin voi siis olla vaikeaa samastua vaikuttajiin, joka julistavat vapaan seksin ilosanomaa ja saavat elämänsä kuulostamaan yhdeltä suurelta orgasmilta. Sellainen vie huomiota seksipositiivisuuden alkuperäiseltä tarkoitukselta, seksiin ja seksuaalisuuteen liittyvän häpeän poistamiselta, ja päinvastoin tulee jopa lisänneeksi sitä.
Friman vertaa seksipositiivisuutta kolumnissaan onnistuneesti boss lady -ajatteluun. Se on yhtä lailla epäsamastuttavaa niille, joiden työura ei ole ollut häikäisevää menestystä ja onnistumisia toistensa perään – eli toisin sanoen lähes jokaiselle. Vaikka boss ladyna olemisella tarkoitetaan muutakin kuin menestystä työelämässä, harvalle pätkätyöläiselle tai pienituloiselle opiskelijalle tulisi mieleen tituleerata itseään sellaiseksi, vaikka saattaisikin joitain boss ladyn ominaisuuksia itsestään tunnistaa. Sama pätee seksipositiivisuuteen. Helposti ajatellaan, että ollakseen seksipositiivinen täytyy olla jollain lailla tavallista parempi seksissä. On oltava aktiivinen, rohkea ja kokeilunhaluinen, hallittava seksitermit aasta ööhön ja pystyttävä saamaan järisyttäviä orgasmeja pelkällä ajatuksen voimalla. Tähän harva pystyy, jolloin koetaan, ettei seksipositiivisuus ole oma juttu. Voimaantumisen sijaan päädytään häpeilemään omaa huonommuutta.
Koen itsekin vaikeaksi samastua moniin seksipositiivisiin vaikuttajiin, mikä on ristiriitaista, koska olen itsekin sellainen. Viime aikoina olen kärsinyt pienestä huijarisyndroomasta, koska olen kokenut itseni epäkelvoksi kirjoittamaan tätä blogia. Miten voin kirjoittaa seksistä, kun oma seksielämäni on niin surkeaa? Olen kuitenkin ymmärtänyt, ettei minun tarvitse olla mikään ammattilainen voidakseni kirjoittaa näistä asioista. Vaikka vähän kyllä olenkin ammattilainen seksuaalineuvojan taustani vuoksi, mutta käytännön tasolla olen ihan yhtä pihalla (tai enemmänkin) kuin kaikki muutkin. Olen myös tuonut avoimesti esiin sen, että toisinaan seksielämäni on kuin jotain B-luokan komediaa, josta ei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa, ja toisaalta senkin, että välillä sängyssäni on yhtä vilkasta kuin keskisuomalaisten pikkukuntien toreilla sunnuntaisin.
Tällainen seksipuhe on tavallaan jossain määrin jopa lähempänä sitä seksipositiivisuuden ydinsanomaa kuin yltiöpäinen nautinnossa ja hekumassa kieriskely. Tabujen murtaminen ei tietenkään tapahdu koskaan lempeästi, vaan se vaatii äänekkäitä pioneereja, joiden on oltava valmiita räväyttämään ja aiheuttamaan pahennusta. Koska kulttuurissamme seksi on perinteisesti ollut vaiettu ja hävetty asia, tarvitaan esitaistelijoiksi häpeämättömiä ihmisiä, jotka nostavat agendansa rohkeasti esiin. Huomio vedetään isosti nautintoon, villeyteen ja vapauteen, asioihin, joista ei ennen uskallettu puhua. Tällöin vaikuttajista tulee helposti se kuva, ettei seksiin liity heidän kohdallaan niitä samoja haasteita kuin monilla muilla.
Nyt kun tabuasema on jokseenkin rikkoutunut ja seksistä uskalletaan puhua vapaammin, olisi hyvä vetää enemmän huomiota siihen, että todellakin kaikenlaiset seksuaalisuuden ilmaisutavat ovat hyviä ja hyväksyttyjä. Tuoda räväkkyyden ja rempseyden rinnalle myös herkkyyttä ja antaa lupa puhua seksin ihanuuden lisäksi myös siihen liittyvistä haasteista.