Larissa

Minulla on ollut aina pelkästään suomenkielisiä poikaystäviä ja heiloja. Ajatus parisuhteesta, jossa kommunikointi tapahtuu vieraalla kielellä, herättää ahdistusta. Olisihan se nyt kerta kaikkiaan hankalaa!

Englannin kielen taitoni on kyllä sen verran hyvä että peruskommunikaatio onnistuisi, ja jatkuvassa käytössä kielitaito myös kehittyisi niin, että ilmaisusta tulisi vivahteikkaampaa. Mutta vaikka oppisin kieltä kuinka taitavasti, se ei silti olisi sama asia kuin äidinkieli. Tuntuu, että joku viestinnän taso jäisi aina puuttumaan. Kieli kun ei ole pelkästään sanoja, eivätkä kielet ole keskenään samanlaisia järjestelmiä. Jokainen kieli ilmaisee asioita omalla tavallaan. Suomella on minulle aivan erityinen merkitys, joten surisin, jos en saisi käyttää sitä rakkaani kanssa. Olisi vaikeaa, jos en saisi rakastaa sillä kielellä, jolla ajatukseni ja tunteeni toimivat.

Tällaisten syvällisten kelojen rinnalla kulkee toki myös käytännön puoli. Olen järkeillyt tätä suomenkielisten kumppanien suosimista sillä, että kun kaikkien ristiriitojen ja negatiivisten tunteiden selvittely on hankalaa jo itsessään, niin tarvitaanko siihen nyt vielä joku vieras kieli sotkemaan. Olisi aivan tuhottoman ärsyttävää yrittää selvittää jotain ongelmaa, jota ei pystyisi selittämään toiselle kunnolla, koska ei osaa kieltä tarpeeksi hyvin. Ja jos englanti olisi sille toisellekin vieras kieli, niin eihän hän välttämättä ymmärtäisi, vaikka minä osaisinkin asiani selittää. Veikkaan myös, että jos toinen puhuisi äidinkielenään jotain sellaista kieltä, jota minä osaan jotenkin auttavasti sönköttää (englannin lisäksi ruotsi ja viro), se vaikuttaisi niiden ristiriitatilanteiden dynamiikkaan niin, että jäisin automaattisesti alakynteen. Jos toinen saa muodostettua viisi argumenttia siinä ajassa kun itse mietit miten muotoilisit ensimmäisesi, on tilanteesta rakentavuus kaukana. Olen miettinyt kyllä paljon sitä, miltä tuntuisi harrastaa seksiä englanniksi. Siinäkin on tosin se ongelma, että omia toiveita ja haluja olisi ehkä hankalampaa selittää toiselle niin, että tämä varmasti ymmärtäisi. Mutta jos oletetaan, että jonkinlainen keskustelu olisi saatu käytyä ja päästy tositoimiin – tuntuisiko erilaiselta toimia vieraalla kielellä? Olisiko esimerkiksi tuhmien puhuminen vähemmän vaivaannuttavaa, vai olisiko olo kuin pornoleffassa? Sillä vaikka suomi onkin mielestäni maailman paras kieli, se ei ole välttämättä omiaan luomaan eroottista latausta, ja monia asioita tuntuisi luontevammalta ilmaista englanniksi. Voisin siis antaa mahdollisuuden seksille vieraalla kielellä, joskin ruotsiksi ja viroksi pitäisi ensin harjoitella lisää aiheeseen liittyvää sanastoa. Jostain syystä koulukirjoista sitä ei juuri opi…

Toisaalta parisuhde vieraskielisen kanssa voisi olla tavallaan myös mahdollisuus. Antti Holma kertoi podcastissaan, että olen elänyt lähes koko rakkauselämänsä englanniksi, eikä näe siinä mitään ongelmaa. Elämä hänen ranskalaisen aviopuolisonsakin kanssa sujuu mainiosti. Holman mukaan vieraalla kielellä toimimisessa parasta on se, että asioista on pakko puhua suoraan, koska kielitaito ei riitä kiertelyyn ja kaarteluun. Tämä helpottaa vaikeiden asioiden käsittelemistä. Holma toteaa myös, että vaikka suhteen kommunikaatiosta ehkä jääkin joku tietty taso uupumaan yhteisen äidinkielen puuttumisen vuoksi, se ei välttämättä haittaa, koska kommunikaatio on niin paljon muutakin kuin vain sanoja. Oma äidinkieli voikin siis ehkä olla suhteessa se oma juttu, joka pitää yllä tarpeellista erillisyyttä kumppanista. Lisäksi on aika siistiä, että kummallakin on oman kielen lisäksi myös omanlainen kulttuuritausta. Toki se voi joissain tapauksissa aiheuttaa yhteentörmäyksiä, mutta on samalla myös rikkaus.

Pyyhkäisen Tinderissä lähes aina vasemmalle sellaiset miehet, joiden profiili viittaa siihen, etteivät he puhu suomea. Olen yrittänyt käydä Tinderissä keskusteluja englanniksi ja jopa ruotsiksikin pari kertaa, mutta jutut ovat loppuneet lyhyeen, koska jokaiseen viestiin joutuu keskittymään niin paljon enemmän kuin suomeksi kirjoittaessa. Ehkä se on tottumuskysymys, mutta jotenkin vieraalla kielellä viestittely tuntuu niin työläältä, etten jaksa edes ryhtyä siihen. Saattaa olla, että minulta on sen takia mennyt ohi monta upeaa tyyppiä, mutta hyväksyn riskin. En pysty kuvittelemaan itseäni parisuhteeseen miehen kanssa, joka ei puhu suomea. Elämä voi toki yllättää, mutta tällä lähtökohdalla mennään ainakin toistaiseksi.

Minusta on ihan hyvä, että parisuhteessa on jonkinlaisia rajoja ja sääntöjä. Juuri ne määrittelevät sen suhteen erityislaatuisuuden verrattuna kaikkiin muihin ihmissuhteisiin. Olisi kuitenkin hyvä muistaa, että toisesta ihmisestä ei parisuhteessakaan tule sen toisen omaisuutta. Vaarallisilla vesillä liikutaan silloin, kun ruvetaan rajoittamaan toisen itsemääräämisoikeutta, seksuaalisuutta tai sosiaalisia suhteita.

Parisuhteessa on varsin tyypillistä sopia, että seksiä harrastetaan vain yhdessä, ei muiden ihmisten kanssa. Tämä ei silti tarkoita, että suhteen osapuolet omistaisivat toistensa seksuaalisuuden. Kummallakin on oma seksuaalisuus, omat toiveet ja halut ja fantasiat. Saattaa olla aivan kestämätön ajatus, että oma kumppani joskus ajattelisi seksiä jonkun toisen ihmisen kanssa tai fantasioisi jostain muusta kuin siitä parisuhdeseksistä. On kuitenkin hyväksyttävä, että vaikka tekisi mitä, toisen ajatuksia ei voi kontrolloida mitenkään. Jokaisella on täysi oikeus ajatella mitä huvittaa. Omassa päässä saa panna vaikka naapurin Liisaa: ja mikä tärkeintä, se ei tarkoita, että parisuhteessa olisi mitään vikaa. Joidenkin on kamalan vaikeaa kestää sitä, että oma kumppani harrastaa sooloseksiä tai katsoo pornoa. Se koetaan joskus jopa pettämisenä ja merkkinä siitä, että kumppani pitää niitä pornon ihmisiä haluttavampina. Tämä on kuitenkin useimmiten täyttä potaskaa. Porno ja itsetyydytys eivät ole millään lailla parisuhdeseksistä pois, ellei sitten kyse ole addiktiosta. Kukaan ei katso pornoa siksi, että olisi ihastunut tai rakastunut pornonäyttelijöihin, ja jokainen fiksu ihminen osaa kyllä tehdä eron pornon ja todellisen seksin välillä. Jos ei osaa, ja odottaa parisuhdeseksiltä samaa kuin pornolta, ei ehkä kannata olla parisuhteessa tai harrastaa seksiä ollenkaan muuten kuin itsensä kanssa.

Tällainen ahdistus kumppanin pornonkatselusta kumpuaa usein omasta riittämättömyydestä ja huonosta itsetunnosta. Omaan kelpaamiseen ja rakastettavuuteen on niin vaikeaa luottaa, että pelätään, että kumppani kyllästyy ja vaihtaa parempaan. Tämän vuoksi monen on vaikeaa sulattaa sitäkin, että oma kumppani seuraa somessa hyvännäköisiä tyyppejä ja tykkää näiden kuvista, tai ihan vaan katselee kaupungilla muita ihmisiä. On omituista, että parisuhteen pitäisi tarkoittaa sitä, että sulkee silmänsä kaikilta muilta maailman ihmisiltä. Se, että pitää jotakuta hyvännäköisenä, ei tarkoita, että siinä omassa kumppanissa olisi jotain vikaa. Jos rupeaa rajoittamaan toista niin, ettei tämä saa edes vilkaista kadulla kiinnostavan näköistä ihmistä, tekee parisuhteelleen suuren karhunpalveluksen. Sitä omaa kumppania on vaikeaa pitää pidemmän päälle kovin viehättävänä ja haluttavana, jos olo on kuin vankilassa. Somen suhteen asia ei ole niin yksinkertainen. Paljon riippuu siitä, millaisia käyttäjiä seuraa, ja tyytyykö pelkkään katseluun vai myös tykkää ja kommentoi. Minusta on aika harmitonta seurata jotain somejulkkiksia, joilla on kymmeniätuhansia seuraajia ja joille se yksi tykkäys on todellakin vain yksi muiden joukossa. Jos taas seuraa jotain ihan tavallisia ihmisiä, joilla on se parisataa seuraajaa, ja tykkää aktiivisesti näiden kuvista, on toiminnassa ehkä jotain hämärää. Harmaalla alueella ollaan myös silloin, jos viestitellään aktiivisesti muiden ihmisten kanssa. Somekäyttäytymiselle on vaikeaa asettaa sääntöjä, koska ilmiö on vielä niin uusi. Pettäminen mielletään usein fyysiseksi teoksi, mutta tätä niin sanottua mikropettämistä on vaikeampaa määritellä.  Hyvä nyrkkisääntö on, että jos toiminnasta tulee syyllinen olo tai viestejä ei voi näyttää kumppanille, on lipsahdettu pettämisen puolelle. Tällä verukkeella ei kuitenkaan voi mielestäni vaatia viestejä näytille, koska jokaisella on oikeus yksityisyyteen. Hankala ilmiö, jossa ratkaisun avain on mielestäni luottamus: täytyy sopia yhdessä, minkälainen somekäyttäytyminen on ok, ja luottaa siihen, että sopimuksista pidetään kiinni. Mitään yleistä pettämisen rajaa on kuitenkin mahdotonta määritellä: toisille esimerkiksi yhteydenpito eksään on ehdoton rajanylitys, toisille taas erittäin normaalia.

Joiltain ihmisiltä unohtuu joskus se, että parisuhteessakin osapuolet ovat kaksi erillistä ihmistä, eivät yksi yhteensulautunut kokonaisuus. Tämä tarkoittaa sitä, että vaikka elämä olisi yhteinen, kaiken siinä ei tarvitse eikä missään nimessä kuulukaan olla. Minusta toisella ihmisellä ei pitäisi olla päätäntävaltaa esimerkiksi toisen pukeutumiseen tai rahankäyttöön. Ei ole ok sanella, mitä toinen saa laittaa päälle vaikka juhliin, kuten eräs entinen heilani teki: hän nosti kamalan äläkän, kun lähdin baariin hänen mielestään liian seksikkäänä. Tiedän paljon myös sellaisia pariskuntia, joiden toinen osapuoli pelkää kertoa toiselle mitä on ostanut, koska tietää toisen suuttuvan tai paheksuvan. Ja onpa sellaistakin, että yritetään sanella toiselle koska tämä saa nukkua. Tämä kaikki saatetaan tehdä hyvää tarkoittaen: ehkä ajatellaan, että edistetään toisen hyvinvointia määräämällä tämä syömään terveellisesti, menemään aikaisin nukkumaan ja käyttämällä rahat (määrääjän mielestä) järkevällä tavalla. Loppujen lopuksi tällaisten päätösten tulisi kuitenkin olla aina ihmisten omia. Minusta ei ole oikein sanella, mitä toinen saa tehdä, oli kyse mistä tahansa asiasta. Jos kyseessä on vakava ongelma, kuten päihderiippuvuus tai hengenvaarallinen lihavuus, on oikein ja hyvin toivottavaa yrittää puuttua asiaan ja auttaa toista. Niissäkään tilanteissa toista ei silti voi eikä saa pakottaa mihinkään. Lopulta kyse on siitä, hyväksyykö toisen sellaisena kuin tämä on. Jos ei, on parempi erota. Omissa suhteissani olen pitänyt nyrkkisääntönä sitä, että rajoitan toista niin vähän kuin mahdollista. En usko suhteen kuitenkaan selviävän ilman minkäänlaisia rajoituksia, tai ainakaan se ei silloin ole sellainen suhde, jonka minä haluan. Rajat ja säännöt on siis hyvä olla, ja niistä keskustelemisen tulisi olla itsestään selvä asia parisuhteessa. Jokainen pari voi sopia säännöt sellaisiksi kuin haluaa, ja jollekin ehkä sopii elää kaikkien tässä tekstissäkin mainittujen rajoitusten mukaan, mutta sellaiset ihmiset lienevät selkeä vähemmistö. Minä uskon, että ihminen ja parisuhde voivat parhaiten silloin, kun suhteessa on selkeästi sovitut mutta kuitenkin suhteellisen vapaat rajat, jotka mahdollistavat kummankin osapuolen elämän myös erillisinä ihmisinä.

Suurin osa parisuhteista ja muista heilasteluista päättyy siihen, että osapuolet jatkavat eri teille. Suhteen päättäminen ei ole koskaan kiva asia, mutta sen voi mielestäni tehdä hyvin tai huonosti. Hyvä ero on sellainen, jossa jätetty osapuoli kokee tulleensa kohdelluksi reilusti, eikä joudu arvailemaan eron syitä. Valitettavasti erotilanteet on paljon helpompaa hoitaa huonosti ja huolimattomasti, eli juoksemalla asiaa pakoon tai keksimällä tekosyitä. 

Ghostaaminen on kaikista kurjin ja epäreiluin tapa päättää suhde. Se on kuitenkin todella yleistä varsinkin lyhyempien heilastelujen kohdalla. Tavallaan on tosi ymmärrettävää, että vaikkapa yksien treffien jälkeen vaan lakkaa vastaamasta viesteihin: ei ehkätunnu tärkeältä välittää jonkun täysin tuntemattoman ihmisen tunteista, kun mitään suhdetta ei ehtinyt muodostua. Minusta ihmisellä pitäisi silti olla tarpeeksi selkärankaa sanoa tuossakin tilanteessa suoraan, ettei kiinnosta. Se ei ole helppoa, koska tuntuu aina ikävältä pahoittaa toisen mieli; vaikka kyseessä olisikin ihminen, jonka on tavannut vain kerran. Harvoin se reiluin ja oikein tapa toimia onkaan kuitenkaan se helpoin. 

Kaikista ikävintä on se, kun joku antaa ymmärtää treffien menneen hyvin ja näyttää vihreää valoa uudelle tapaamiselle, mutta sitten kuitenkin katoaa. Miksi niin pitää tehdä? Miksi täytyy valehdella ja aiheuttaa toiselle epäjohdonmukaisuudellaan ylimääräistä päänvaivaa? Rukkasten antaminen päin naamaa kuulostaa ehkä rajummalta, mutta todellisuudessa on paljon tökerömpää jättää toinen pohtimaan, missä meni vikaan.

En ole viaton itsekään vaan olen kyllä ghostaamista harrastanut, ja ymmärrän sen houkuttelevuuden. Sanoja ei aina tahdo löytyä, joten tuntuu helpommalta jättää ne sanomatta. On sinänsä hassua, että deittailukulttuuri on muuten keventynyt, mutta kevyenkin suhteen päättäminen on yhä vaikeaa. Tarvitsisimme toimintamallin, joka ohjaisi päättämään suhteet reilusti ja asiallisesti. Meidän pitäisi pystyä käymään sellainen keskustelu, jossa toinen sanoo että kiitos mutta ei kiitos, ja toinen vastaa siihen että no hard feelings, kiitos ja hei. Ihmiset (minä mukaan lukien) tuntuvat kuitenkin pelkäävän toisen loukkaamista niin kovasti, että mieluummin juoksevat tilannetta karkuun ja katoavat. Sillä ei kuitenkaan välty loukkaamasta toista, vaan pelkästään ottamasta vastuuta tilanteesta. Se on raukkamaista ja häpeän, että olen toiminut niin. Pyrin vastaisuudessa olemaan suoraselkäisempi ja osoittamaan sen verran kunnioitusta deittejäni kohtaan, etten tee enää katoamistemppuja.

Useimpien oikeudentaju sentään sanoo, että pidempää suhdetta ei voi lopettaa ghostaamalla, vaan asiasta täytyy käydä keskustelu. Senkin voi kuitenkin hoitaa joko hyvin tai sitten vähän huonommin. Ihmissuhteet ovat monimutkaisia, erot samaten, ja omista tunteista voi olla vaikeaa saada tolkkua. Niitä ei välttämättä osaa pukea sanoiksi edes itselleen, saati sitten jollekulle toiselle. Niinpä tulee sorruttua kliseisiin tekosyihin, kuten ”en ole vielä valmis”, ”vika ei ole sinussa vaan minussa” tai ”olet liian hyvä minulle”. 

Joskus näissä voi olla jotain perääkin, jos on vaikka kulunut lyhyt aika edellisestä suhteesta, eikä siksi olekaan valmis uuteen. Useimmiten kuitenkin kyseessä on pelkkä tekosyy: kun joku sanoo, ettei vika ole sinussa vaan minussa, niin se vika on aivan satavarmasti sinussa. Ja on tosi ymmärrettävää sanoa näin, koska inhimillisistä syistä on parempi vedota eron hetkellä vaikkapa omiin sitoutumisvaikeuksiin kuin sanoa suoraan, että seksielämämme on perseestä ja sukkasi haisevat kamalalta. Näiden erokliseiden pointti onkin se, että ne ovat kamalan epämääräisiä eikä niistä siksi voi vetää mitään tarkkoja johtopäätöksiä. Niitä käyttämällä selviää ehkä loukkaamatta toista enemmän, mutta niistä jää jätetylle suunnilleen yhtä paljon käteen kuin siitä, että toinen olisi vaan ghostannut.

Edellisessä erossani oli läsnä koko joukko näitä kliseisiä eron syitä. Eksäni oli sitä mieltä, että juttumme oli edennyt liian nopeasti, hän halusi aikaa itselleen eikä ollutkaan vielä valmis parisuhteeseen. Silti hän sanoi välittävänsä minusta aina ja toivovansa, että voisimme olla ystäviä. Osaa näistä hän ehkä tarkoitti oikeastikin, tai sitten hän ei vaan pystynyt sanomaan, missä vika todella oli. Joka tapauksessa nielin kaikki syyt ja uskoin vakaasti, että suhteemme päättyi niiden vuoksi. Siksi oli aikamoinen shokki, kun hänellä olikin reilun puolen vuoden päästä uusi tyttöystävä. Meidänkin juttumme alkoi aikoinaan puoli vuotta hänen edellisen eronsa jälkeen – jos hän koki sen olleen liian nopeaa etenemistä, miten hän nyt muka yhtäkkiä olikin valmis suhteeseen? 

Olin vihainen, koska koin, että minulle on valehdeltu. Minusta olisi ollut parempi, että hän olisi sanonut suoraan sen todellisen syyn, joka eron taustalla oli. Jos on joskus välittänyt jostakusta, pitäisi olla rehellinen eikä keksiä tekosyitä. Ja vaikka ei olisikaan ikinä välittänyt toisesta, pitäisi löytyä sen verran kunnioitusta, että myöntää sen.

Olen tajunnut sen, että ei ole hyviä eikä huonoja syitä erota. Jos suhteessa oleminen ei tunnu hyvältä ja oikealta, muita syitä ei tarvita. Erotilanne nähdään kuitenkin usein jonain väittelynä, jossa parhaimmat perustelut voittavat: toiselle täytyy siis keksiä niin hyvä syy, ettei tämä voi väittää vastaan. Jotkut tekevätkin niin, että yrittävät eron hetkellä kääntää toisen pään keinolla millä hyvänsä. Tähänkin tarvittaisiin sellainen reilu ja rehellinen toimintamalli, jossa toinen voisi vaan sanoa etten halua tätä enää, ja toinen hyväksyisi sen mukisematta. Toki on reilua myös keskustella läpi eron syyt, jotta kummallekaan ei jää asioita hampaankoloon, sillä yleensä kyllä aina löytyy joku syy. Omalla vastuulla on sitten se, miten asiat muotoilee, ettei turhaan tule loukanneeksi toista turhaan. Syiden läpikäyminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että pitäisi argumentoida toinen suohon, vaan pelkästään sitä, että tarjoaa toiselle vastauksia. Uskon, että erosta pääsee paljon helpommin yli, kun tietää oikeasti, mistä se johtui.

Lopuksi vielä erinomainen esimerkki siitä, miten parin kuukauden mittainen heilastelu lopetetaan. Kyseessä siis mies, jota tapailin hetken aikaa tässä keväällä, ja jonka kanssa homma ei valitettavasti lähtenyt toimimaan. Minä olin raukkamainen enkä saanut aikaiseksi kertoa hänelle ajatuksistani, mutta onneksi toinen meistä oli kypsä aikuinen ja hoiti homman näin: ”Moi! Halusin vaan sanoo sulle, et oot nasta mimmi ja sun kans on kiva hengailla. Pariskuntaa meistä ei tuu, kun ollaan niin erilaisia. Löydetään kyl jotkut meille sopivammat. Hymyillään kun tavataan :)” Ollaanko kaikki jatkossa kuin hän, puhutaan suoraan ja jätetään ghostailut ja tekosyyt väliin?

Mitä pidempään olen ollut sinkku, sitä enemmän olen alkanut kyseenalaistaa nykyisin vallitsevaa parisuhdenormia. Ajatus suhteesta, joka täyttää ihmisen joka ikisen tarpeen, ei ota osumaa elämän kolhuista ja kestää teini-iäistä hautaan asti, on aivan tolkuttoman epärealistinen. Siitä huolimatta siihen pyrkimistä pidetään jostain omituisesta syystä itsestäänselvyytenä – ja eroon päättyneitä suhteita tai sinkkuna elämistä suurina ja häpeällisinä epäonnistumisina. Janne Saarikivi, lempiprofessorini yliopistolta, kirjoitti YLElle oivaltavan kolumnin siitä, kuinka romanttista rakkautta voi pitää meidän aikamme uskontona samalla tavalla kuin kristinuskoa ennen vanhaan. Jumalan olemassaolo kyseenalaistetaan nykyään laajalti, mutta rakkauden harhasta pidetään kiinni yhtä tiukasti kuin kirkon opetuksista keskiajalla. Usko rakkauteen ja sen kaikkivoipaisuuteen yhdistää ihmisiä rankempienkin maailmankatsomuksellisten erojen yli. Ennen uskoimme Raamatun sanaan, nyt prinsessasatuihin ja Hollywood-elokuviin, jotka maalailevat meille kauniita kuvia ikuisesta onnesta. Todellisuus on kuitenkin useammin täynnä pettymyksiä ja häpeää, kun emme pystykään saavuttamaan samaa omissa elämissämme.

Suurimmat ongelmat tässä ovat parisuhteelle asetetut epärealistiset odotukset ja menneisiin aikoihin vertailu. Moni pitää esikuvanaan esimerkiksi omia isovanhempiaan, jotka ovat olleet yhdessä koko elämänsä. Helposti kuitenkin unohtuu, että heidän sukupolvelleen parisuhde ja avioliitto ovat tarkoittaneet aivan eri asioita kuin meille nykyään. Ennen vanhaan avioliitto edusti erityisesti naisille taloudellista turvaa ja toimi myös statussymbolina. Avioero ei ollut yhtä normaalia kuin nykyään, ja siitä sai helposti leiman otsaansa. Vaatimuksetkin olivat todennäköisesti erilaisia: monelle riitti se, että puoliso oli hyväkäytöksinen, eikä juonut liikaa tai ollut väkivaltainen. Harva meistä pysyisi koko elämäänsä sellaisessa parisuhteessa, jossa moni isovanhempiemme sukupolven ihminen on elänyt. Me vaadimme parisuhteelta niin paljon muutakin: siitä haetaan ennen kaikkea emotionaalisten tarpeiden tyydytystä. Haluamme turvaa, läheisyyttä ja hyväksyntää. Asetamme myös seksille aivan erilaisia vaatimuksia kuin isovanhempamme. Saarikiven kolumnia mukaillen voisi todeta, että vaatimuksemme ovat jokseenkin ristiriitaisia: tahdomme roihuavaa intohimoa ja vuodesta toiseen kestävää tunteiden paloa, mutta samalla myös turvallisuutta ja pysyvyyttä. Tämä johtaa tilanteeseen, joka vie niin monet eron partaalle ja sen ylikin; ruuhkavuosiarkeen, jossa työelämän paineet, lapset ja kaikki muu ajavat rakkauden ohi, eikä sitä kipinää toista kohtaan enää tahdo löytyä. Uskon kyllä, että on mahdollista olla onnellisessa parisuhteessa koko ikänsä. Kaikkia ei kuitenkaan ole luotu sellaiseen, vaan toisille sopivat paremmin toisenlaiset suhdemuodot – eikä kaikkia niin sanotusti tavallisiakaan parisuhteita ole tarkoitettu kestämään ikuisesti. Ongelma on vanhanaikainen asenne, joka pitää tiukan yksiavioista elämänmittaista suhdetta ylevimpänä rakkauden muotona, ja kaikkea siitä poikkeavaa epäonnistumisena tai huonompana vaihtoehtona, johon tyydytään pakon edessä. Eroaminen ei onneksi ole enää yhteiskunnallisesti häpeällistä, vaan ihmiset uskaltavat lähteä epätyydyttävistä suhteista vailla pelkoa leimatuksi tulemisesta. Oman pään sisällä saatetaan kuitenkin tuntea häpeää ja epäonnistumisen tunteita, koska se usko ikuisen rakkauden kaiken voittavaan voimaan on niin suuri. Kyse ei kuitenkaan ollut epäonnistumisesta, vaan siitä, että suhde oli tullut tiensä päähän. Emme ole epäonnistunut luovuttajien sukupolvi, vaikka emme pysyisikään yhdessä hautaan asti kuten isovanhempamme. Eivät hekään olisi pysyneet, jos suhteiden lähtökohdat olisivat olleet samanlaiset kuin meillä.

Moni itseni ikäinen ihminen on jo hylännyt kokonaan tämän todellisuudesta vieraantuneen suhdeihanteen ja tavoittelee tulevaisuudeltaan aivan muita asioita kuin avioliittoa. Itse kuitenkin haaveilen edelleen siitä, että jonain päivänä eteeni polvistuttaisiin ja sormeeni pujotettaisiin sormus, ja saisin pukea päälleni valkoisen mekon ja kävellä se päällä alttarille rakastamani miehen kanssa. Vaikka avioliitto tarkoittaakin lähtökohtaisesti ikuista sitoutumista, se käytännössä sitä harvoin on, enkä itsekään oleta niin. Haluan toki parisuhteideni kestävän aina niin kauan kuin mahdollista, mutta olen hyväksynyt ajatuksen, että minut ja tulevaisuuden kumppanini erottaa todennäköisimmin elämä kuin kuolema. Ehkä tämä ikuisen rakkauden harha vaivaakin enemmän Saarikiven ikäpolvea, neli-viisikymppisiä ihmisiä, kuin meitä kolmenkympin kynnyksellä olevia nuoria. Meistä niin moni on jo nähnyt omien vanhempiensa eroavan, ettei ikuinen rakkaus tunnu samalla lailla ikiaikaiselta totuudelta kuin meitä muutamia kymmeniä vuosia vanhemmille. Silti itsekin häpesin epäonnistumistani, kun erosin vuosi sitten. Ajatusmalli ikuisen rakkauden tavoittelusta on jossain niin syvällä, että toisina päivinä se painaa vaakakupissa enemmän kuin rationaalinen tosiasioiden tunnustaminen.

Saarikivi peräänkuuluttaa kolumnissaan jonkinlaista rakkauden reformia, joka uudistaisi käsityksemme ihanteellisesta parisuhdemallista. Tilausta tällaiselle todellakin on, sillä vaikka maailma ympärillämme on muuttunut ja parisuhteen ja avioliiton funktio siinä samalla, on sen ydinajatus säilynyt – ja valitettavasti kestää huonosti aikaa. Ympärillämme vellovat muutoksen aallot: seksuaalinen vallankumous, feministinen herääminen, ilmastokysymykset ja monia muita tekijöitä, jotka pistävät maailmanjärjestystä pala palalta uusiksi. Ehkä seuraavaksi uudistamisvuorossa on rakkauden käsite? Ehkä tulevaisuudessa opimme näkemään elämänmittaisen parisuhteen onnekkaana poikkeamana sen ainoan hyväksytyn ja tavoiteltavan suhdemuodon sijaan? Lue lisää:

Janne Saarikiven kolumni: Romanttinen rakkaus on aikamme yleisin uskonto, mutta onko se totta?