Kaipaatko seuraa, mutta Tinderin meno kyllästyttää? Kenties keskustelualustaa, jossa saisit vertaistukea ja neuvoja sinkkuelämän tai parisuhteen ongelmiin? Tai sittenkin kiihottavaa luettavaa ja katseltavaa? Kaikki nämä löytyvät Jodelista! Jodel on anonyymi keskustelualusta, vähän kuin digitaalinen vessanseinä, jonne kuka tahansa voi kirjoittaa. Sovelluksesta löytyy oma kanava monenlaisille aiheille, ja ihmissuhteisiin ja seksiin jollain lailla liittyvät ovat niistä suosituimpia. Sovellus toimii paikallisesti, ja eniten keskustelijoita on luonnollisesti pääkaupunkiseudun Jodelissa. Muualla asuville kuitenkin sellainen vinkki, että minkä tahansa paikan voi siellä ollessaan asettaa Jodelissa kotikaupungikseen, jonka jodlauksia pystyy selaamaan myös muualla ollessaan. Jos siis tulee käytyä Helsingissä, kannattaa se valita kotikaupungikseen, niin runsas kanavatarjonta on tarjolla muuallakin. Aktiivista porukkaa on myös muun muassa Tampereen ja Turun Jodelissa ja todennäköisesti myös muissa opiskelijakaupungeissa.

Jodel seuranhakusovelluksena

Vaikka Jodel onkin anonyymi sovellus, jossa käyttäjistä ei näy muille mitään tietoja, sitä voi mainiosti käyttää seuran etsimiseen. Sitä varten löytyy omat kanavansa, kuten @jodeltreffit ja @seksiseuraa. Jälkimmäisellä kysyntä ja tarjonta eivät aina tunnu kohtaavan, sillä miesten ilmoituksia on paljon eikä niihin välttämättä juuri vastata, mutta aina silloin tällöin voi lykästää. Kuulemani mukaan varsinkin vähän erikoisempia juttuja, kuten kimppasysteemejä ja sellaisia, voi sitä kautta löytää. Treffikanava taas vaikuttaa varsin toimivalta sukupuoleen katsomatta. Muillakin kanavilla voi tietty tulla vastaan kiinnostavia tyyppejä, joille voi mainiosti ehdottaa tapaamista. Kannattaa myös pitää silmät auki viikonloppuisin, kun Jodelissa etsitään etkoja, jatkoja tai bileseuraa. Sateenkaariväelle löytyy omia kanavia, ja ainakin @homoseksiseuraa -kanavalla käy melkoinen kuhina. Kivoja kanavia ovat myös oppilaitosten ihastuskanavat, kuten Helsingin yliopiston @hyihastus, joissa käyttäjät kertovat opiskelupiireistä löytyneistä ihastuksistaan. Hyvällä tuurilla sitä voi vaikka tunnistaa itsensä jonkun kuvauksesta, ja siitä vasta ihana romanssi syntyisi!

Vertaistukea sinkkujen kanavilta

Jodelista löytyy useita kanavia, jotka tarjoavat käyttäjilleen vertaistukea monenlaisiin asioihin. Omia suosikkejani ovat mm. @sinkut ja @tinder. Kanavilla jaetaan deittailuun ja sinkkuelämään liittyvät ilot ja surut ja kysytään toisilta käyttäjiltä neuvoja ja mielipiteitä. Kanavilla on mielestäni sikäli hyvä henki, että muita käyttäjiä tsempataan ja kannustetaan eikä tarpeettomasti lytätä tai haukuta. Kun sinkkuelämä ja deittailu masentavat toden teolla, noilta kanavilta löytyy varmasti joku, joka ymmärtää. Parisuhteessa oleville löytyy oma kanava, @parisuhteet, jossa puidaan suhdejuttuja. Lisäksi löytyy spesifimmin avoimia suhteita käsittelevä @avoinparisuhde, pitkissä parisuhteissa olevien @yli5vparisuhde sekä @paskatparisuhteet, jota voi sinkkuna käydä lukemassa silloin kun oma tilanne masentaa eniten.

Silmänruokaa ja fantasiointia

Moni rohkaistuu puhumaan anonyymillä alustalla varsin rohkeitakin juttuja. Seksiaiheet ovat tyypillisesti niitä, joista ei omalla naamalla haluta jakaa kovin intiimejä yksityiskohtia, mutta Jodelissa sanaiset arkut aukeavat eri tavalla. @seksi -kanavalla keskustellaan kaikesta seksiin liittyvästä ja jaetaan kokemuksia ja vinkkejä. Seksifantasioille on oma kanava @fantasiat, jonka sisältö on tosin varsin sekalaista ja liippaa toisinaan läheltä @seksiseuraa -kanavan meininkiä. Silloin tällöin vastaan tulee kuitenkin helmiäkin, taitavasti kirjoitettuja kuvauksia, joista lukijakin nauttii. Toisin sanoen Jodelista voi siis löytää myös erinomaista runkkumateriaalia. Visuaalisten nautintojen ystävillekin löytyy Jodelista oma paikkansa. Henkilökohtainen suosikkini on @miesjumalat -kanava, jonne miehet postaavat kuvia itsestään. Moderaattorit toki poistavat rohkeimmat kuvat, mutta jos on paikalla oikeaan aikaan (keskellä yötä) ja sattuu vähän onnea matkaan, saattaa nähdä vilauksia myös sääntöjen vastaisesta sisällöstä. (Kyllä, munakuvatkin voivat sytyttää, jos niitä menee varta vasten itse katsomaan!) Myös ihan sallittu sisältö, kuvan kuvat vaikkapa vatsalihaksista tai muusta mukavasta kyllä lämmittävät sielua. Naisten vastaava kanava on @jumalattaret, jossa tosin tuntuu olevan hieman tarkempi sensuuri, eikä läpi mene kovinkaan vähäpukeista materiaalia. Vastaavia on kuitenkin vaikka millä mitalla, joten kuvamateriaalia kyllä löytyy, kun vaan jaksaa etsiä. (Itse en nyt jaksanut. :D) Kun tähän lisätään myös kaikki muu Jodelin anti, kuten omat kanavat kasveista innostuneille (@viherpeukalot), Love Island -faneille (@loveisland) tai vaikkapa teknomusiikin ystäville (@teknojuorut), on pakko todeta, että kyseessä on varsin monikäyttöinen sovellus.

Nykyajan deittailukulttuuri on aivan vihoviimeistä paskaa. Koko touhu on ajautunut jotenkin niin kauas alkuperäisestä tarkoituksestaan, ettei tässä ole enää mitään järkeä. Tilanteen absurdiudesta kertonee hyvin se, että viimeisimmillä Tinder-treffeilläni kävin deittini kanssa pitkän keskustelun siitä, kuinka perseestä Tinder ja sen aiheuttamat lieveilmiöt ovat.

Tinder oli syntyessään loistava idea, ja tapasin sinkkuvuosieni alkuaikoina tosi paljon upeita miehiä sen kautta. Silloin vuonna 2014 meininki oli erilainen kuin nyt. Tuntui siltä, että ihmiset olivat aidompia, keskustelut syvempiä ja treffeistäkin jaksoi innostua. Silloin deittailussa pätivät vielä ne säännöt, jotka olivat olemassa ennen deittisovelluksia. Vuosien saatossa Tinderistä ja muista sovelluksista on tullut niin valtavirtaa, että niiden ympärille on kehittynyt oma kulttuuri. Eikä se ole mikään siisti alakulttuuri, vaan kyynisyyden ja pettymysten pelilauta. Ei Tinderissä ole enää kyse rakkauden etsimisestä, se on monelle pelkkää peliä; ja tositarkoituksellakin mukana olevat pelaavat samoilla säännöillä, tajusivat sitä tai eivät.

Tinder on raadollinen paikka, sillä siellä pelataan hyvin pitkälti ulkonäöllä – tai oikeastaan sillä, kuinka hyvältä näyttää kuvissa. Kaksiulotteinen kuva on kuitenkin vain yksi kulma ihmisestä, Tinder-profiili ei kerro koko totuutta, vaikka sinne laittaisi kuinka monipuolisen kuvavalikoiman itsestään. Ihmisen todellinen olemus voi olla ihan erilainen kuin se vaikutelma, mikä hänen kuvistaan välittyy. Huomasin tämän hiljattain, kun minun ja kavereideni seuraan lyöttäytyi viime viikonloppuna eräs mieskaksikko: hyviä tyyppejä molemmat, eivätkä hullumman näköisiäkään, mutta kumpaakaan olisin tuskin pyyhkäissyt Tinderissä oikealle. Olemus, ilmeet ja eleet ja kaikki sellainen vaikuttaa todella paljon. Sen takia niin moni kiinnostavan profiilin omaava ei olekaan tosielämässä ollenkaan omaan makuun, ja samaten moni tosielämässä ihana tyyppi on saattanut lentää roskakoriin epäedustavan Tinder-profiilin vuoksi.

Deittiprofiili on vain heijastus ihmisestä, joku juliste tai kulissi. Antti Holmakin totesi Auta Antti! -podcastissaan, ettei Tinderissä tai netissä muutenkaan voi tavata ketään, vaan ihmisiä voi tavata pelkästään tosielämässä. Toki voi jutella ja tutustua ja solmia läheisiäkin suhteita, mutta tavata netissä ei voi. Holman mielestä kaikkea Tinderissä tapahtuvaa ei siis kannata päästää ihon alle, sillä siellä operoivat keskenään profiilit, eivät todelliset ihmiset. Omaa itsetuntoa ei kannata perustaa Tinder-suosioon, sillä profiili kertoo ihmisestä lopulta lähinnä sen, kuinka hyvä Tinder-profiilin rakentaja on, eikä juuri muuta.

Välillä toivoisin silti, että muistaisimme paremmin ne profiilien takana olevat todelliset, herkät ja tuntevat ihmiset. Kohtelemme toisiamme usein pelkkinä profiileina, ykkösinä ja nollina netissä, ja käyttäydymme siksi toisiamme kohtaan kamalan selkärangattomasti. Toisten tunteita ei ajatella, tai sitten niistä ei vaan välitetä. Tästä johtuvat kaikki nämä ihmeelliset nykydeittailun ilmiöt, kuten ghostaaminen. Katoaminen ilman mitään selitystä on varsin epäkohteliasta, mutta meidän ei muka tarvitse välittää käytöstavoista, kun kyseessä on ”vaan joku random Tinder-tyyppi”. Kasuaali deittailu on jo niin kasuaalia, että treffien jälkeen voidaan vaan kadota jälkiä jättämättä, tai parhaassa tapauksessa jo ennen niitä. Kun ennen suhteen lopettaminen tekstiviestillä oli raukkamaista, nykyään saa olla tyytyväinen, jos saa edes sen.

Ihmisistä on tullut Tinderin myötä myös kertakäyttöisiä. Kun käy tarpeeksi monen eri ihmisen kanssa treffeillä, ne alkavat väkisinkin toistaa itseään, ja hommasta alkaa tulla rutiinia. Ei enää jakseta tutustua toiseen kunnolla. Yhteen tyytyminen on vaikeaa, kun on koko ajan tarjolla niin paljon muita vaihtoehtoja. Seuraavalla pyyhkäisyllä voi aina löytyä joku parempi. Helposti käy niin, että potentiaalinen deitti hylätään jonkun asian X takia, ja aletaan tapailla uutta, jossa tämä asia X on paremmin. Tässä on kuitenkin vikana asia Y, ja otetaan taas seuraava, jossa Y toimii, mutta Z ei. Sitten löytyy joku, jossa Z on kunnossa, mutta vikana on X, Y, Å, Ä ja Ö. Tässä vaiheessa aletaan katua päätöstä hylätä se ensimmäinen deitti, joka todennäköisesti on tämän sekoilun aikana päätynyt onnelliseen parisuhteeseen jonkun muun kanssa.

Tinder tuntuu vieneen myös ihmisten keskustelutaidot. Sanotaan moi, ja sen jälkeen oletetaan toisen ottavan täyden vastuun keskustelun etenemisestä, tai sitten keskustelu on kolmannesta viestistä eteenpäin pelkkää seksivihjailua. Keskustelunaloituksia tulee nykyään vähemmän, ja omiin aloituksiin ei saa vastauksia. Kun tähän lisätään vielä se, että sovellus on täynnä kaiken maailman vatsalihasten tai kullien esittelijöitä, tuntuu vaikealta löytää ketään, kenen kanssa voisi edes kuvitella minkäänlaista yhteistä tulevaisuutta. Kyllä, olen nähnyt useamman profiilin, jossa on ollut kuvana pelkkä dickpic.

Moni tuntuu olevan kanssani samoilla linjoilla, sillä yhä useammassa Tinder-profiilissa sanotaan suoraan, että tutustuu mieluummin tosielämässä kuin Tinderin chatissa. Itse tykkään kuitenkin tehdä jonkinlaista esikarsintaa ennen treffien sopimista, jotta tietää vähän, millaista tyyppiä on lähdössä tapaamaan. Sekin siis vähän latistaa fiilistä, jos joku aloittaa keskustelun ehdottamalla saman tien tapaamista – varsinkin, kun sieltä harvemmin tulee mitään kahvittelukutsuja, vaan lähinnä jotain Netflix & chill -osastoa. Tinder on muuttanut meininkiä tässäkin asiassa: harva menisi kysymään kadulla keneltäkään, että lähdetkö mun luokse panemaan nyt, mutta Tinderissä niin on ihan ok tehdä.

Tästä kaikesta huolimatta Tinder-urani jatkuu, kun ihmisiin tutustuminen on ilman sitä vieläkin vaikeampaa. Ehkä jostain löytyy vielä sellainen helmi, joka ei ole täysin uponnut Tinder-aikakauden matrix-todellisuuteen eikä haluaisi pelata tätä omituista peliä, jossa kukaan ei voita.

Lue lisää:
Tinder tekee ihastumisesta vaikeaa
Sinkkuna nyt ja neljä vuotta sitten
Diagnoosi: deittailu-uupumus

Toisen omaan ei kosketa, se opitaan jo päiväkodissa. Sen vuoksi on kamalan raastavaa ihastua ihmiseen, joka on jo jonkun toisen oma. Järki kiljuu, kuinka huono idea varattuun sekaantuminen on, mutta sydän on joskus toista mieltä. Kannattaako sitä kuunnella, vai päättyykö se aina kyyneliin? Entä mikä on sinkun eettinen vastuu tilanteessa tällaisessa tilanteessa?

Lähtökohtaisesti on varmaan kaikkien kannalta parempi pitää nyrkkisääntönä sitä, että varatut jätetään rauhaan. Parisuhteissa on usein ihan tarpeeksi ongelmia ihan omasta takaa, ei siihen tarvita kolmatta osapuolta niitä aiheuttamaan. Varattuun ihastuminen myös päättyy hyvin usein pettymykseen. Ihastus voi olla molemminpuolistakin, mutta monelle kynnys lähteä turvallisesta suhteesta on niin suuri, ettei se koskaan johda mihinkään sen kummempaan. Korkeintaan johonkin epämääräiseen salasuhteeseen, josta nyt ei tule kenellekään hyvä mieli. Pettämiskuviot ovat aina huono idea. Näin ollen on järkevää jättää toisten parisuhteet rauhaan ja pysytellä sinkkuihmisissä. Näin jokainen varmasti perustelee asian itselleen omassa päässään. Joskus kuitenkin tulee tilanteita, jolloin järkiperusteet hukkuvat sydämen huudon alle. Toisinaan kannattaakin seurata sydämen ääntä ja unohtaa riskit, sillä seuraukset saattavat olla sen arvoisia. Kolmannen osapuolen ilmaantuminen kuvioihin kun voi olla se tarvittava sysäys, joka saa lähtemään epätyydyttävästä parisuhteesta. Silloin täytyy vain heittäytyä ja antaa sydämen viedä.

Mutta mistä ihmeestä sitä tietää, milloin kannattaa kuunnella päätä ja milloin sydäntä? Sydämen ääntä on aina hyvä kuunnella, mutta tässä asiassa varovaisuus ei ole pahitteeksi. Riski siihen, että jotakuta sattuu, on niin suuri, ettei sitä kannata ottaa kevyin mielin. Ihastuneena voi helposti unohtaa, että toisella on myös se oma rakas kotona odottamassa, ja pettyä, kun tämä lopulta viekin voiton. On myös varsin kyseenalaista vehkeillä varatun kanssa tämän kumppanin selän takana. Haluaisitko itse kumppanin, joka tekee näin?

Sinkkuosapuolen vastuu pettämiskuvioissa on hyvin harmaata aluetta. Tavallaan voi ajatella, ettei tee mitään väärää, koska ei ole itse luvannut kenellekään mitään. Tiettyyn pisteeseen asti ei teekään: sinkku voi hyvin flirttailla varatulle ja kokeilla kepillä jäätä, siinä ei kukaan menetä mitään. Mutta siinä vaiheessa, kun varattu lähtee leikkiin mukaan ja tilanne alkaa eskaloitua, hommasta tulee kummankin puolelta melkoista tulella leikkimistä. Päävastuu on tietenkin sillä, joka rikkoo parisuhteensa sääntöjä, mutta ei sinkkukaan voi täysin pestä käsiään. Toisen kumppania voi yrittää olla miettimättä, mutta jos häntä ajattelee todellisena tuntevana ihmisenä, on vaikeaa olla kuulematta omatunnon soimausta. Omaa tekoa on vaikeaa oikeuttaa, kun miettii, miten paljon se satuttaisi toisen kumppania.

Vaikka sydäntä pitääkin kuunnella, ei kannata heittäytyä tunteiden vietäväksi niin, että tilanne ajautuu ainakaan fyysisen pettämisen puolelle. Siinä tekee karhunpalveluksen niin itselleen kuin muillekin asianosaisille. Jos kyseessä on tosirakkaus, pitäisi voida odottaa siihen asti, että toinen ensin eroaa. Joku epämääräinen hetken mielijohteesta tapahtunut säätö, jonka jälkeen toinen katuu ja palaa kumppaninsa luo, ei johda kuin mielipahaan ja morkkikseen. Tässä asiassa on siis fiksumpaa kuunnella järkeä.

Järjen seuraaminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että sydämen äänen saisi vaimennettua. Sen takia varattuun ihastuminen onkin niin raastavaa. Itsekin tunnen erään miehen, joka on parisuhteessa, mutta välillämme on silti jokin selittämätön ja hämmentävän suuri vetovoima. Se on molemminpuolinen, mutta asialle ei voi tehdä mitään, koska hän seurustelee omien sanojensa mukaan onnellisesti. Tiesin sen koko ajan, mutta siltikään ei tuntunut kivalta, kun hän halusikin lopettaa yhteydenpidon. Jokin pieni liekki sisälläni oli ehtinyt syttyä, ja sen sammuttaminen oli ikävää. Olen kuitenkin tyytyväinen, ettei tilanne ehtinyt eskaloitua viestittelyä pidemmälle. Jos välillämme olisi tapahtunut jotain fyysistä, olisin todennäköisesti satuttanut itseni paljon pahemmin. Olen siis tyytyväinen, että kuuntelin tässä asiassa järkeäni, sillä vaikka tunnen välisemme vetovoiman edelleen, se on helpompi sysätä sivuun nyt kun en heittäytynyt tunteen vietäväksi täysillä.

Vaikka välillä tuntuukin, että kaikki hyvät on jo varattu, tätä houkutusta kannattaa ehkä silti yrittää vastustaa. Yönsä ainakin nukkuu paremmin, kun omallatunnolla ei ole yhtään pettämistä tai rikottua parisuhdetta.

Olen sinkkuillut aikuisiälläni jo yli neljä vuotta, ja kaikista pettymyksistä huolimatta onnistunut ylläpitämään toiveikkuutta miesten ja deittailun suhteen. Nyt kuitenkin tuntuu, että viimeisimmät tapahtumat tällä saralla vetivät maton sen verran pahasti jalkojen alta, että toiveikkuuteni on pahasti koetuksella. Luotto siihen, että rakkaus osuu vielä minunkin kohdalleni, on tällä hetkellä todella heikoissa kantimissa. Tapasin kesän alussa mukavan miehen, ja aloimme tapailla. Pitkästä aikaa oli joku, jonka kanssa olisin oikeasti voinut harkita yhteistä tulevaisuutta – siitäkin huolimatta, että muutama asia mietitytti minua paljonkin. Hän kuitenkin halusi olla kanssani jatkuvasti ja meillä oli hauskaa yhdessä, joten ajattelin, että ajan kanssa asiat lutviutuisivat. Sitten hän lähti ystäviensä kanssa reissuun ja minulla oli viikko aikaa miettiä tilannettamme yksin. Totesin, että suhteemme epäkohdista tulisi pidemmän päälle suuria ongelmia, joten päätin ottaa asian puheeksi kun hän palaisi matkaltaan. Tiedostin, että tilanne ei välttämättä muuttuisi keskustelunkaan myötä miksikään, joten valmistauduin siihen, ettei juttumme tulisi jatkumaan. Se oli minulle ok, koska epätyydyttävä suhde on huomattavasti huonompi vaihtoehto kuin yksinolo. Halusin kuitenkin käydä asiasta kunnon keskustelun, kertoa hänelle mikä mielestäni mättää, ja antaa hänelle tilaisuuden kertoa oman näkemyksensä. Olisin tehnyt niin silloinkin, jos olisin aikonut suoralta kädeltä lopettaa suhteen. Pidän itsestään selvänä, että pidempään jatkuneiden suhteiden kohdalla toimitaan niin.

En kuitenkaan ikinä päässyt käymään tätä keskustelua, sillä kun hän palasi, hän ilmoitti haluavansa ”tehdä omia juttuja itsekseen” seuraavan viikon. Tämä yhdistettynä siihen, ettei hän ollut vastannut viesteihini moneen päivään, oli minusta aika pahaenteisen kuuloista. Niinpä pyysin häntä olemaan rehellinen ja kertomaan suoraan, jos hän tahtoo lopettaa juttumme. Lähetin viestin viikko sitten, enkä ole vieläkään saanut vastausta. Mies lopetti kahden kuukauden tapailusuhteen ghostaamalla minut. Tapaus sai minut jokseenkin pois tolaltani. En sinänsä sure suhteen loppumista, varsinkaan enää, kun tyyppi osoittautui näin epäkypsäksi, mutta tällainen kohtelu tuntuu pahalta. Enkö todellakaan ole kahdenkaan kuukauden jälkeen sen arvoinen, että minulle puhuttaisiin suoraan, varsinkin itse sitä pyytäessäni? Hän arvosti minua niin vähän, ettei viitsinyt vaivautua edes näpyttelemään yhtä viestiä? Olenko todellakin tehnyt hänelle jotain niin kamalaa, että hänen täytyy kostaa se minulle tekemällä näin ja jättämällä minut ihmettelemään, mitä ihmettä tapahtui? 

Jotenkin tämä koko juttu sai minut lannistumaan ihan totaalisesti miesten suhteen. Olen yrittänyt ottaa onneni omiin käsiini ja olla aloitteellinen, koska ei kukaan kotiovelta tule kuitenkaan hakemaan. Se ei kuitenkaan ole tuottanut kovinkaan hyvää tulosta, vaan enemmänkin tuntuu, että sitä säikähdetään. Tuntuu, että pilaan kaiken heti siinä vaiheessa, kun avaan suuni ensimmäisen kerran. Tunnen itseni noloksi, typeräksi ja säälittäväksi. Puhelimessani on iso kasa hyvännäköisiä Tinder-matcheja, mutta en halua jutella kenellekään, koska en vaan kestä taas uutta epäonnistumista. Miksi edes yrittää, kun tuloksena on jatkuvasti vain tätä samaa paskaa oloa? Tiedän kyllä, ettei tämän viimeisimmän jutun loppumistapa ollut minun vikani. Se sai minut kuitenkin tuntemaan itseni epäonnistuneeksi ja epäkelvoksi, ja lisäksi soimaan itseäni siitä, että annan jonkun vaikuttaa itseeni näin. Mutta ehkä ihminen vaan kestää vain tietyn määrän vastoinkäymisiä ennen kuin tulee stoppi. Varmasti omakin uskoni rakkauteen ja siihen, että minäkin olen sen arvoinen, palaa ennen pitkää. Tällä hetkellä en kuitenkaan osaa nähdä valoa tunnelin päässä, pelkästään viisitoista kissaa, jotka juuri nyt vaikuttavat todennäköisimmältä tulevaisuudennäkymältäni.

ps. ei deittailu tosin ole helppoa muillakaan, kuten tästä Iidan matkassa -blogin tekstistä selviää.

Bloggaajaystäväni Sofia kirjoitti hiljattain Suoraanpuhujan päiväkirja-blogiinsa tekstin ”seurustelevista tylsimyksistä”. Tiedättehän, niistä ihmisistä, jotka jättävät elämästään parisuhteen myötä kaiken vähänkin jännittävän ja joiden elämä yhtäkkiä pyörii pelkästään sen oman kumppanin ympärillä. Tekstissään Sofia kertoi pelänneensä oman parisuhteensa alussa sitä, että nyt hänkin muuttuu suhteensa vuoksi tylsäksi, ja olen mietiskellyt vastaavaa joskus myös itseni kohdalla. Kuitenkin nyt, kun minulta löytyy muutaman vuoden sisältä samanlaisesta elämäntilanteesta kokemusta sekä sinkkuna että parisuhteessa olemisesta, voin todeta, että tylsyydellä ei ole mitään tekemistä siviilisäädyn kanssa. Kyse on enemmänkin omasta asenteesta elämää ja parisuhteessa olemista kohtaan. ”Seurustelevia tylsimyksiä” on moneen junaan. Jotkut heittäytyvät suhteisiinsa niin täysillä, että priorisoivat parisuhdetekemiset aina ystävien edelle. Toiset taas kasvavat niin kiinni kumppaneihinsa, ettei heitä näe koskaan erillään toisistaan. Joitakuita ei taas näe lähes ollenkaan, koska parisuhteen myötä heitä lakkaa kiinnostamasta ystäväpiiriä yhdistävät asiat, kuten monissa tapauksissa esimerkiksi festarireissut tai muut kosteat illat. Ehkä pahimpia ovat ne, jotka nostavat itsensä sinkkuystäviensä yläpuolelle ja kommentoivat heidän rakkauselämiään alentuvasti tyyliin ”kyllä säkin vielä jonkun löydät”.

Kuvat ovat tämän kesän Ruisrockista ja ne on ottanut ystäväni, joka on ollut parisuhteessa jo iät ja ajat, mutta ei koskaan osoittanut pienintäkään merkkiä tylsäksi muuttumisesta.

Seurustelevaksi tylsimykseksi muuttuminen kertoo mielestäni paljon siitä, minkälaisen arvon antaa parisuhteelle ja muille asioille elämässään. Jos ihminen unohtaa ystävänsä heti parisuhteen löydyttyä, hän ei taida juuri arvostaa heitä, tai pitää heitä itsestäänselvyytenä. Jos taas festarireissut ja muut lakkaavat kiinnostamasta, se kertoo ehkä siitä, että on aikaisemmin lähtenyt mukaan vain uuden kumppanin tavatakseen. Ja se, että pitää itseään parisuhteen vuoksi sinkkuja parempana, kielii varsin vääristyneestä ajattelutavasta ja usein myös tarpeesta pönkittää itsetuntoaan painamalla muita alaspäin. Mikään näistä ei kuulosta kivalta, enkä siis ihmettele, miksi olemme Sofian kanssa molemmat pelänneet muuttuvamme kuvauksia vastaaviksi. Tietysti parisuhteessa oleminen altistaa sille, että tulee ehkä helpommin jäätyä kotiin ja jättäydyttyä pois muista riennoista. Miksi sitä mihinkään lähtisi, jos voi jäädä kotiin viettämään laatuaikaa oman lempi-ihmisen kanssa? Varmasti sinkkuna tulee lähdettyä useammin ulos ihan vaan siksi, ettei huvita olla yksin kotona. Toisaalta terveessä ja tasapainoisessa suhteessa pitää ymmärtää myös oman ajan ja ystävien merkitys, sillä liian tiivis yhdessäolo voi tunnetusti tukehduttaa suhteen hengiltä. Ihan joka kerta ei siis kannata jäädä kykkimään kotiin, vaikka mieli tekisikin.

Oman asenteen lisäksi vaikuttaa toki myös ystävien asenne. Jos kaikki kaveritkin ovat seurustelevia tylsimyksiä, on helppoa ja oikeastaan aika väistämätöntä muuttua itsekin sellaiseksi. Toisaalta pelkistä sinkuista koostuva kaveripiirikin voi tuntua vieraalta, jos itse elää rakkauskuplassa. Omat ystäväni ovat lähes kaikki parisuhteessa, mutta yksikään ei ole muuttunut tylsimykseksi. Parisuhde ei ole estänyt heitä lähtemästä ulos ja tekemästä asioita, ja vaikka joillekin deittailumaailma onkin vieras, he yrittävät parhaansa mukaan tukea minua ja muita sinkkukavereitaan. Näin tekee muuten myös Sofia, joka ei suinkaan ole lakannut tajuamasta deittailun päälle, vaan antaa usein varsin mainioita ja ytimeen osuvia neuvoja. Sofian omat ystävät (muutamia poikkeuksia, kuten itseäni lukuunottamatta) taas ovat eri tilanteessa: monella on jo omia lapsiakin, jotka tietysti muuttavat kuviota radikaalisti. Lapsen kanssa ihmisestä tulee väkisinkin hieman tylsimys, ainakin aluksi. Tämä vaikuttaa luonnollisesti myös Sofian mahdollisuuksiin tehdä villejä ja jännittäviä asioita. Hän sanoikin taannoin tästä aiheesta jutellessamme, että tuntee itsensä välillä tylsäksi verrattuna minuun. Ymmärrän miksi, koska varsinkin näin kesällä olen tehnyt paljon kaikenlaista hauskaa ja jännittävää ystävieni kanssa. Kyse ei kuitenkaan ole ehkä siitä, että Sofia olisi muuttunut seurustelevaksi tylsimykseksi, vaan enemmänkin siitä, että hänen kaveripiirilleen on saattanut käydä niin.

Tietysti sinkkuna elämä on siinä mielessä jännittävämpää, että pääsee käymään treffeillä ja tapaamaan uusia ihmisiä. Menivät treffit sitten syteen tai saveen, niistä saa ainakin hyviä tarinoita kavereille kerrottavaksi. Tasaisen parisuhteen hyvin menee -kuulumiset eivät ole ollenkaan yhtä viihdyttäviä. Mutta kuten Sofiakin totesi tekstissään, deittailu on tietyn pisteen jälkeen oikeasti aika masentavaa. On hauskaa olla se tyyppi, jolla on aina joku surkuhupaisa treffitarina takataskussa, mutta olisin paljon mieluummin se tyyppi, jolla on toimiva ja onnellinen parisuhde. Sitä paitsi, ainakin oma seksielämäni oli parisuhteessa ollessani sata kertaa parempi ja jännittävämpi kuin nyt. Seurustelevat tylsimykset ovat mielestäni aika nihkeitä ja no, tylsiä tyyppejä, mutta en usko että minulla tai Sofialla on sen suhteen hätää. Tuskin kukaan, joka tajuaa olla huolissaan sellaiseksi muuttumisesta, on todellisuudessa muuttumassa miksikään. En suosittele muillekaan tylsimykseksi ryhtymistä, ainakaan ystävyyssuhteiden kustannuksella. Toisaalta täytyy kuitenkin muistaa, kuten Sofiakin sanoi, että kukin toimikoon oman onnellisuuden kannalta parhaalla tavalla.

Tutustu myös Sofian blogiin, Suoraanpuhujan päiväkirjaan!