Avoin suhde tuntuu olevan konseptina sellainen, jota moni pohtii, muttei kuitenkaan uskalla kokeilla käytännössä. Itsekin olen pyöritellyt moneen otteeseen ajatusta siitä, voisiko avoin suhde olla minun juttuni, mutta jättänyt sen kuitenkin vain ajatuksen tasolle. Teoriassahan se kuulostaa varsin hyvältä, vapaata seksiä mielenkiintoisten ihmisten kanssa ihan oman kumppanin luvalla, mutta hieman on epäilyttänyt, miten se käytännössä sitten toimisi. Yhden vastauksen tähän sain eräältä hiljattain tapaamaltani mieheltä, joka on tahollaan avoimessa suhteessa ja suostui raottamaan mysteerin verhoa tämän monia kiehtovan aiheen ympäriltä.

Tapaamani mies, kutsutaan häntä tässä nyt vaikka Anteroksi, on ollut tyttöystävänsä kanssa yhdessä kaksi ja puoli vuotta. Suhde on ollut avoin suuren osan ajasta. Antero kuitenkin kertoo, että suhteen aloittaminen avoimena oli virhe. On nimittäin tärkeää, että se kahdenkeskinen parisuhde rakennetaan ensin vakaaksi ja syväksi, jotta siitä voi turvallisesti lähteä seikkailemaan muualle. Niinpä Antero tyttöystävineen muuttivat suhteen alun haparoinnin jälkeen vain heidän kahden väliseksi, olivat siinä hetken aikaa ja vasta myöhemmin päättivät kokeilla avoimuutta uudelleen. Kumpikin on seksuaalisesti hyvin avoin, ja kahdenvälisenäkin aikana pariskunta kävi seksibileissä ja harrasti myös ryhmäseksiä. Näin kynnys avoimen suhteen uudelleenaloittamiseen ei ollut niin kovin korkea, kuin se olisi ”perinteisemmässä” kahdenvälisessä suhteessa ollut. Toisella yrityksellä avoimuus on toiminut heillä hyvin.

Yhteisten pelisääntöjen sopiminen on tärkeää ihan jokaisessa parisuhteessa, mutta avoimessa suhteessa se korostuu erikseen. Tarkkojen sääntöjen laatiminen ja niiden noudattaminen on edellytys sille, että koko suhde voi ylipäätään toimia. Säännöistä keskusteleminen taas edellyttää hyvää keskusteluyhteyttä, sillä avoin suhde on avoin myös siinä mielessä, että avointa keskustelua tarvitaan perinteistäkin parisuhdetta enemmän. Usein mietitään kuitenkin sitä, onko parempi tietää kaikki toisen sivusuhteista, vai tuntuuko helpommalta olla tietämättä yksityiskohtia. Anteron suhteessa on sovittu, että kaikista sivusuhteista kerrotaan, toinen saa kysyä mitä vaan ja halutessaan esimerkiksi lukea viestit. Lisäksi he ovat sopineet, että kaikenlaisista tunteista saa puhua toiselle ilman pelkoa tuomitsemisesta, eli kaikenlaiset mustasukkaisuudet ja muut negatiivisetkin fiilikset saa ja pitää toiselle kertoa. Eli jos luulitte, että avoin suhde on yhtä panofestaria ja kukasta kukkaan lentelyä, niin ehei, enemmän se on puhumista. Anteron mielestä avoimessa suhteessa parasta ei kuitenkaan edes ole se, että saa panna muita, vaikka vapaus toteuttaa omaa seksuaalisuuttaan rajattomasti on hänestä toki mahtavaa. Parasta kuitenkin on vapaa keskusteluyhteys, sen tuoma syvä luottamus sekä se, että toisen kanssa saa olla täysin oma itsensä. Välittömän ja rehellisen keskustelun lisäksi myös turvallisuus on Anteron suhteessa tärkeää, mikä tässä tapauksessa tarkoittaa muun muassa sitä, että ehkäisystä huolehditaan asianmukaisesti. Suhteen ulkopuolisia kumppaneita ei myöskään kutsuta pariskunnan yhteiseen kotiin, vaan se pidetään heille kahdelle varattuna omana paikkana.

Miksi tyytyä yhteen, kun voi imeä kolmea pilliä yhtä aikaa?

Äkkiseltään voisi kuvitella, että avoin suhde tarkoittaisi jatkuvaa vieraissa juoksemista. Anteron suhteessa sivusuhteita harrastetaan kuitenkin melko harvakseltaan, ehkä pari kertaa puolessa vuodessa. Sivusuhteet ovat lähes aina kertaluontoisia tai korkeintaan muutaman kerran toistuvia, sillä pariskunta on sopinut, etteivät ota ”vakkareita”. Kumpikaan ei siis tapaile ketään suhteen ulkopuolella: uusien tuttavuuksien kanssa toki käydään aluksi ehkä kahvilla ja vähän tutustutaan, mutta pääpointtina on aina kuitenkin seksi. Tämä onkin mielestäni perustavanlaatuisin ero avoimen suhteen ja polyamorian välillä, koska siinä osapuolilla voi olla myös sen kahdenvälisen suhteen lisäksi muita romanttisia suhteita. Antero kertoo tapaavansa uusia ihmisiä samojen kanavien kautta kuin sinkutkin, eli lähinnä Tinderissä ja baarissa. Kokeilussa on ollut myös Jodel. Sinkkua Antero ei kuitenkaan esitä, vaan kertoo (lähes) aina suhdetilanteestaan, vaikka se toisinaan karkottaakin potentiaalisia kumppaniehdokkaita pois. Hän ja hänen tyttöystävänsä ovat kuitenkin molemmat niin kiireisiä töidensä kanssa, ettei sivusuhteille jää kovin paljoa aikaa. Heidän oma parisuhteensa on myös aina prioriteettilistassa kaikkien sivusuhteiden edellä.

Kaikista isoin kynnys avoimeen suhteeseen tuntuu monella, mukaan lukien itselläni, olevan se ylitsepääsemätön mustasukkaisuuden pelko. Tuntuu hyvin vaikealta hyväksyä se, että oma rakas käy panemassa muita ihmisiä. Antero kertoo, ettei koe olevansa erityisen mustasukkainen ihminen, mutta että mustasukkaisuutta tietysti kuitenkin aika ajoin esiintyy. Hänen mukaansa sitä helpottaa kuitenkin paljon se, kun niistä tunteista voi puhua toiselle avoimesti. Jälleen kerran korostuu se rehellinen keskustelu: ilman sitä ei tässäkään asiassa pitkälle pääse. Mustasukkaisuus on kuitenkin hinta, jonka avoimuudesta joutuu väkisin maksamaan, eikä siltä oikein voi välttyä. Sen ei kuitenkaan tarvitse olla ylitsepääsemätöntä, kun asennoituu heti alusta niin, että mustasukkaisuuden tunteita tulee ja se on ihan okei. Anteron mielestä avoimen suhteen huonoin puoli on mustasukkaisuus ja erityisesti se, että joskus hän saattaa pelätä mahdollisia tulevaisuudessa odottavia mustasukkaisuuden tunteita jo etukäteen. Hänelle onkin käynyt välillä niin, että se mustasukkaisuuden pelko on lopulta osoittautunut huomattavasti isommaksi ja pahemmaksi kuin itse mustasukkaisuus.

Avoimuus sopii Anterolle ja hänen tyttöystävälleen hyvin, mutta heitä kuulemma ärsyttää joutua toisinaan perustelemaan valintaansa muille ihmisille. Lähipiiri toki ymmärtää ja hyväksyy, mutta puolitutuille voi joskus joutua oikomaan väärinkäsityksiä. Jotkut miehet heittävät yläfemmaa kun kuulevat Anteron tilanteesta ja se on hänestä lähinnä huvittavaa, mutta ikävämmältä tuntuu, kun häntä haukutaan pettäjäksi. Hänen tyttöystävänsä taas ajatellaan olevan joko helppo jakorasia tai sitten joku kaltoinkohdeltu uhri, jonka Antero on pakottanut avoimeen suhteeseen. Ihmisten tuntuu olevan hyvin vaikeaa ymmärtää, että joillekuille avoimuus todella sopii eikä se perinteinen kahdenvälisyys ole kaikille paras vaihtoehto. Sekä minun että Anteron mielipide onkin se, että suomalaiset avioerotilastot näyttäisivät varmasti toisenlaisilta, jos avoimuus olisi yleisesti hyväksytympää ja useampi pari uskaltautuisi antamaan sille mahdollisuuden.

Pyysin Anteroa antamaan neuvoja meille, joita avoin suhde ajatuksena kiinnostaa. Tässä ne ovat:

• Mieti, miksi haluat avoimen suhteen. Tuoko avoimuus lisäarvoa parisuhteelle, vai pelkästään sinulle itsellesi? Jos haluat vain panna muita, älä aloita avointa suhdetta, vaan ole mieluummin sinkku.

• Pystytkö oikeasti iloitsemaan toisen puolesta, kun hän saa hyvää seksiä jonkun toisen kanssa?

• Valmistaudu siihen, että joudut olemaan aikaisempaa huomattavasti avoimempi omista tunteistasi sekä itsellesi että toiselle. Täytyy ymmärtää, että avoin suhde vaatii toimiakseen valtavan määrän itsetutkiskelua ja ehkä kipeidenkin asioiden käsittelyä. Eli jos haluat päästä helpolla, avoin suhde ei ole vaihtoehto.

• Oman parisuhteen täytyy aina mennä sivusuhteiden edelle.

Kiitos Anterolle kysymyksiini vastaamisesta! Itselleni tämä juttutuokio selvensi monia asioita hyvin paljon. Tajusin, että lähes kaikki avoimeen suhteeseen liittyvät pelkoni ovat ratkaistavissa sillä avoimella ja rehellisellä keskustelulla, jota Antero joka kohdassa kovasti painotti. En vain ole koskaan kokenut sellaista yhdessäkään suhteessani, mutta tämän keskustelun jälkeen on vaikeaa kuvitella, että tyytyisin enää mihinkään vähempään. Oli suhde avoin tai ei, haluan ehdottomasti sellaisen keskusteluyhteyden, että toiselle voi puhua pelkäämättä mistä vaan. Ja jos eteeni sattuisi joku Anteron kaltainen tyyppi, joka ihan todella sellaiseen kykenisi, niin näkisin avoimen suhteen ihan kokeilemisen arvoisena mahdollisuutena.

Olemme Anteron kanssa edelleen jossain määrin tekemisissä, joten jos haluatte kysyä jotain, välitän terveiset hänelle. Kommenttiboksissa sana on vapaa, ja muita yhteystietoja löytyy Info-välilehdeltä.

Aiheeseen liittyvää:

SWOT-analyysissa avoin suhde

Joulukalenteri 2016: Luukku 21 (avoin suhde)

Aika usein jossain vaiheessa tapailusuhdetta tulee sellainen kysymys mieleen, että mikäköhän juttu tässä on nyt menossa. Mutta pitääkö suhteella olla joku määritelmä, vai voisiko sitä vain tapailla sen kummemmin asiaa pohtimatta?

No voi, ei mikään sitä estä. Mutta olen kyllä tullut siihen tulokseen, että jossain vaiheessa suhteelle on tavalla tai toisella lyötävä jonkin sortin määritelmä.

Näissä suhteen määrittelyasioissa on kaksi koulukuntaa. Toiset ajattelevat, että esimerkiksi tapailusta seurusteluun siirrytään sellaisen erityisen keskustelun kautta, jossa suhde ”virallistetaan”. Toiset taas ajattelevat, että suhde etenee omalla painollaan, eikä mitään keskustelua asiasta tarvita. Minä olen aina ollut sitä mieltä, että seurustelu on seurustelua vasta kun siitä sovitaan kunnolla, enkä voi käsittää, miten joku suhde muka itsestään muuttuisi seurusteluksi. Ei se ole mahdollista! Vaikka kuinka vältettäisiin asiasta puhumista, niin kyllä se asia väkisinkin tulee jossain vaiheessa esille. Ei mikään suhde voi jatkua vuosikausia niin, ettei sen tilasta kertaakaan keskustella.

Määrittelemättömyys voi tuntua houkuttelevalta siksi, että niin kauan kun suhdetta ei määritellä, ei siinä tavallaan ole mitään sääntöjä. Eli vaikka onkin suhteessa, niin tavallaan on silti sinkku. Tätä harrastin ennen edellistä parisuhdettani paljon: olin periaatteessa ihan hyvään suuntaan etenevissä tapailusuhteissa, mutta kuitenkin säädin myös muiden miesten kanssa, koska emme olleet sopineet ettei niin saisi tehdä. Jotkut tapailemistani miehistä ovat kuitenkin järkyttyneet suuresti, kun olen kertonut heille suhteemme aikaisista seikkailuista jälkikäteen. He olivat nimittäin olleet siinä uskossa, että olimme vain toistemme kanssa. Tämä juuri on se syy, miksi suhteiden määrittely on niin tärkeää. Yhteisten pelisääntöjen puuttuminen johtaa helposti väärinymmärryksiin. Ja onhan selvää, ettei sellaisesta suhteesta mitään tule, jossa toinen kuvittelee olevansa parisuhteessa ja toinen vasta vähän tutustuu. On kummallekin reilua, että suhteessa on selvät sävelet siitä, missä mennään.

Epämääräisissä tapailusuhteissa on myös se ongelma, että niissä ei oikein uskalla näyttää tunteita toista kohtaan kunnolla. On vaikeaa uskaltautua näyttämään kiintymystä toista kohtaan, jos ei ole varma, mitä toinen itsestä ja suhteen tilasta ajattelee. Tapailusuhde kun voi vaikuttaa kaikin puolin täsmälleen samalta kuin parisuhde olematta sitä kuitenkaan: joku voi hyvin tapailla jotakuta vaikka monta kuukautta ja silti pitää häntä pelkkänä panokaverina. Ja kaikista eniten päänvaivaa aiheuttaa se, millä ihmeen nimellä sitä toista osapuolta oikein pitäisi kutsua.”Tässä on Mauri, se on mun…” mikä? Poikaystävä ei käy, jos ei olla sovittu seurustelusta, mutta ei pelkkä kaverikaan oikein sovi. Säätö viittaa epämääräiseen seksisuhteeseen, tapailukumppani taas on ihan typerä sana eikä kukaan sitä kai oikeasti käytä. Ja valitsi sitä minkä tahansa sanan, niin toinen voi silti olla eri leveleillä. Onhan tapailukumppanilla ja fuckbuddyllakin kuitenkin vissi ero.

Näkisin kuitenkin, että suhteen alussa on ihan hyvä olla sellainen ns. kuulosteluvaihe, jossa vähän mietitään, että mikä määritelmä tälle jutulle mahdollisesti sopisi. Ongelma on siinä, että kuulosteluvaiheen sopiva pituus on eri ihmisillä erilainen. Minulle sopii vähän pidempi kuulostelu, koska suhtaudun jokaiseen tapailemaani ihmiseen potentiaalisena poikaystäväehdokkaana, ja haluan tutustua toiseen kunnolla ennen sitoutumispäätöksen tekemistä. Toiset ovat enemmän salamarakastujia, mutta vähän aina jännittää niiden tyyppien puolesta, jotka vaikka muuttavat yhteen tai menevät naimisiin tosi lyhyen tuntemisen jälkeen. Mutta yksilöitähän tässä ollaan, toiset syttyvät hitaammin ja toiset sekunneissa.

Määrittelemättömyyden puolestapuhujat korostavat usein sitä, miten kaikki eivät hae parisuhdetta ja kuinka perinteinen parisuhdemalli ei sovi kaikille. Olen tästä aivan samaa mieltä ja todellakin ymmärrän, miksi sellainen kasuaali deittailu ilman mitään määritelmiä kuulostaa ihanteelliselta. Jos ei hae mitään vakavaa, niin miksi turhaan pilata hauskaa ja jännittävää suhdetta jollain tylsillä määrittelyillä. Noh, mistäs tiedät, hakeeko toinen jotain vakavaa vai ei? Onko asiasta käyty kenties jonkinlainen keskustelu? Jos on, niin eikö se silloin tarkoita, että suhde on määritelty?

Toisessa ääripäässä ovatkin sitten ne tyypit, jotka lyövät suhteelle määritelmän heti alussa sanomalla, etteivät hae mitään vakavaa. Että saman tien sanotaan, että et saa sitten ihastua ja tämä on pelkkää seksiä eikä mitään muuta. Aika ikävää, että joku toista yhtään tuntematta voi mennä sanomaan, että tällä suhteella ei sitten ole mitään tulevaisuutta. Mutta toisaalta ymmärrän, että kaikki eivät sitä parisuhdetta syystä tai toisesta halua, ja onhan se reilua sanoa asiasta heti, ettei loukkaa toista. Vielä paskamaisempaahan olisi vaan olla hiljaa ja antaa toisen elätellä toivoa jostain vakavammasta, vaikka itsellä ei olisi mitään mielenkiintoa sellaiseen.

Tällaiset määrittelyasiat korostuvat ihan erityisesti silloin, jos toiveissa on esimerkiksi polyamorinen tai avoin suhde. On ihan hyvä tsekata myös jo alkuvaiheessa esimerkiksi tulevaisuudensuunnitelmien yhteneväisyydet sekä se, ovatko seksimieltymykset jotakuinkin yhteneväiset. Itselleen tekee vain hallaa, jos välttelee näiden ”isojen kysymysten” käsittelyä ja elelee silmät ja korvat sulkien epämääräisessä tapailusuhteessa. Jossain vaiheessa ne realiteetit kuitenkin iskevät päin naamaa, niin parempi että se tapahtuu aikaisessa vaiheessa eikä sitten, kun on jo ehtinyt kehittyä tunteita.

Aiheeseen liittyvää:

Melkein mutta ei ihan-seurustelu

Enää ei seurustella, nyt tapaillaan

Sinkkuelämä ja deittailu tuntuvat välillä umpimähkäiseltä tiheässä viidakossa eteenpäin rämpimiseltä. Polulla pysymistä helpottaa kuitenkin tieto siitä, että kuten maailmankaikkeuteen yleensä, myös sinkkuuteen pätevät tietyt lainalaisuudet. Nämä seuraavat asiat pitävät paikkansa lähes yhtä varmasti kuin se, että Maa kiertää Aurinkoa ja voileipä putoaa aina voipuoli alaspäin. 1. Kilteimmän näköiset miehet ovat aina niitä hurjimpia seksipetoja. Vastaavasti erotiikkaa tihkuvilta adoniksilta saa sängyssä lähinnä epämääräistä nylkytystä. 2. Menkat alkavat aina juuri silloin, kun olet odottanut koko viikon kiimaa valuen sitä, että heilallasi on viimein aikaa tavata. 3. Menkat eivät missään nimessä ala ajallaan silloin, kun pelkäät olevasi raskaana jollekin yhden illan panolle, jonka nimen muistat vain hatarasti. 4. Paras aika käyttää Tinderiä ei yllättäen ole sunnuntai, vaan tiistai. Jaa miksikö? Tiistaina ihmiset ovat sen verran selvinneet viikonlopusta, että alkavat taas havahtua yksinäisyyteensä ja kaivata toista ihmistä vierelleen. Sunnuntaisin olisi toki enemmän aikaa räplätä puhelinta, mutta darraisena ei jaksa niin paljon kiinnostaa. 5. Tinderin superlike on lähes aina vahinko. Tai jos ei ole, sen antaja on viimeinen ihminen jonka kanssa haluaisit olla missään seksuaalisessa kanssakäymisessä, vaikka maailmanloppu olisi siitä kiinni.

6. Se vanha heila, jota olet aina vähän haikaillut takaisin, laittaa viestiä aina juuri silloin, kun on juuri alkanut tapailla jotakuta toista. 7. Tulee päiviä, jolloin viisi eri ihmistä laittaa Tinderissä viestiä, ja tunnet olevasi maailman halutuin ihmisyksilö. Sen jälkeen tulee päiviä, jolloin puhelin värähtää kerran, ja silloinkin se on vain muistutusviesti siitä, että puhelinlasku on maksamatta. 8. Paneminen tuntuu joskus pitkän seksittömän kauden jälkeen siltä, kuin olisi saanut neitsyytensä takaisin. Sattuu. 9. Kaikki vastaantulijat näyttävät pelottavasti vanhoilta heiloilta silloin, kun on tilanteessa jossa ei missään nimessä haluaisi kehenkään sellaiseen törmätä. Kuten seksitautiklinikan vastaanotolla tai silloin, kun on jonkun uuden kanssa treffeillä. 10. Kaipaat miestä rinnallesi eniten silloin, kun et saa omin voimin salsakastikepurkin kantta auki. + ekstra miesnäkökulmasta: Kun lähdet poikien kanssa parille ja et oikeastaan jaksaisi jatkaa iltaa, mutta jatkat kuitenkin siinä toivossa että vaikka saisit, mutta sitten pilkun aikaan tajuat olevasi vain hirveässä kännissä, että jokainen nainen katsoo sinua lähinnä huolestuneena. Aiheeseen liittyvää: Ärsyttävimmät asiat sinkkuna olemisessa Miten aloittaa viestittely kiinnostavan tyypin kanssa

Aina kun tapaan jonkun miehen, kaverini kysyvät, voisiko siitä tulla jotain vakavaa. Vastaan joka kerta olkiani kohautellen, että hitostako minä tiedän. En ole ikinä tajunnut salamarakastumista, vaan olen aina ollut näissä sitoutumisasioissa harkitsevampi. Toki joskus jo ensitapaaminen paljastaa, onko miehessä poikaystäväpotentiaalia vai ei, mutta omista tunteistani olen varma vasta pidemmän ajan jälkeen. Olen sen verran taipuvainen sitoutumiskammoon, että liian nopea eteneminen saa minut ahdistumaan, vaikka kyseessä olisi tosi ihana mies.

Mikä sitten on liian nopeaa etenemistä? Vertasin tässä vuosi sitten kirjoittamassa postauksessani parisuhdetta tasohyppelypeliin, jonka alkuvaiheessa tasoilta toiselle hypitään nopeammin, ja myöhemmin hyppely hidastuu. Jos ajatellaan suhteen elinkaarta Tinder-matchin syntymisestä vierekkäisiin hautapaikkoihin, on nähtävissä selkeä kaava: alussa asiat tapahtuvat nopeammin, ja mitä syvemmälle mennään, sitä pidempään asioita (yleensä) harkitaan. Olen alkuvaiheessakin aika harkitseva, mutta jotta päästäisiin siihen vaiheeseen, että voisin sanoa kavereilleni jonkinlaisen kunnon vastauksen tuohon alussa mainittuun kysymykseen, täytyy suhteen edetä tiettyyn pisteeseen suhteellisen vauhdikkaasti. Oikeastaan liika hidastelu saattaa jopa tappaa suhteen alkutekijöihinsä, joten alun täytyy olla tarpeeksi nopeatempoinen. Sen jälkeen vauhdin täytyy kuitenkin tasaantua.

Suhteen ensiaskelet: Tinderistä treffeille

Tapaan deittini lähes poikkeuksetta Tinderin kautta. En omista mitään maailman mittavinta match-kokoelmaa, mutta on niitä miehiä sen verran, etten millään ehtisi kaikkien kanssa treffeille vaikka haluaisinkin. Ja kuten viime tekstissäni mainitsin, en oikeastaan ihan hirveästi halua. Pitää siis olla jollain tavalla spesiaalilta vaikuttava mies, jotta viitsin käyttää aikaani hänen tapaamiseensa. Haluan keskustella matchieni kanssa muutaman päivän ennen kuin tapaan heidät, jotta vähän tiedän, minkä tyyppinen ihminen on kyseessä. En siis suostu enää kahden lauseen jälkeen esitettyihin treffikutsuihin. Toisaalta menetän mielenkiintoni aika nopeasti, jos livetapaamista ei ehdoteta muutaman päivän sisällä keskustelun aloittamisesta. Ei aikani riitä siihenkään, että vaan chattailisin tuntemattomien kanssa päivät pitkät.

Kuinka usein tavataan?

Pari kertaa viikossa on mielestäni hyvä määrä. Alkuvaiheen tulee olla tiivistempoinen, koska pitkät tauot tapaamisten välillä saavat kiinnostukseni lopahtamaan. Jos toinen on kovin kiireinen eikä aikaa treffeille löydy, alkavat mieleni ja silmäni harhailla nopeasti toisaalle. Toisaalta tarvitsen tapaamisten välissä tuumaustaukoja, jotta voin jäsennellä fiiliksiäni. En siis halua viettää toisen kanssa joka ikistä päivää ja yötä, tai välillä ehkä haluaisinkin, mutta sisimmässäni tiedän kuitenkin etten halua. Arvostan omaa tilaa niin paljon. Tykkään kuitenkin siitä, että silloin kun ei nähdä, laitetaan viestiä. Rakastan sitä ihanaa alun vaihetta, kun saa aamulla hyvää huomenta-viestin ja ilta loppuu hyvän yön toivotuksiin. Nykyään kuitenkin tapailen lähinnä työssäkäyviä miehiä, joilla ei ole koko ajan aikaa näpyttää puhelintaan, joten olen oppinut nauttimaan eri tavalla siitä, kun saan viestejä. En siis enää harmistu siitä, jos viestejä ei tule, vaan iloitsen siitä, kun niitä tulee. Viestit pitävät yllä jännitettä, vaikka tapaamisten väli joskus venyisikin. Ja tavallaan tykkään siitäkin, että tapaamisia saa odottaa innolla ja vähän ikävöidäkin toista, koska se pidentää alkuhuuman kestoa ja estää suhdetta muuttumasta heti kamalan arkiseksi.

Entä seksi?

Fyysisellä puolella olen aina ollut nopeampi etenemään enkä näe mitään ongelmaa siinä, että seksiä harrastetaan vaikka heti ekoilla treffeillä. Jos se tuntuu oikealta, niin mikäs siinä. Minusta on paljon parempi hoitaa se ensimmäinen seksikerta nopeasti ns. alta pois, koska mitä kauemmin sitä pitkittää, sitä enemmän tulee paineita, että sen pitäisi olla jotenkin spesiaalia. Itselleni seksi on myös niin tärkeä osa suhdetta, että haluan tietää mahdollisimman nopeasti, toimivatko kemiat sängyssä ja ovatko toisen seksimieltymykset ollenkaan samassa linjassa omieni kanssa. On meinaan ikävää, jos ehtii jo ihastua, ja sitten käykin ilmi, ettei seksi toimi. Ja toisaalta seksi ja muukin fyysinen läheisyys, kuten yhdessä nukkuminen, vahvistaa niitä ihastumisen tunteita.

Seuraavan askelen ottaminen

Vaikka tapailu menisi tosi hyvin ja olisin ehtinyt ihastuakin, se suhteen ”virallistaminen” on vaikea paikka. Olen tehnyt sen tosin vain kerran, ja silloin homma meni tosi kivuttomasti: eksäni tavatessani olin heti ensimmäisten treffien jälkeen sitä mieltä, että nyt muuten kolahti ja kovaa, ja olin heti mukana, kun hän halusi tehdä minusta tyttöystävänsä. Toisaalta olin ollut silloin sinkkuna kolme vuotta putkeen ja käynyt läpi hirveän määrän paskoja treffejä ja lyhyeen loppuneita tapailusuhteita, joten en olisi voinut olla paljoa valmiimpi parisuhteeseen. Nyt tilanne on eri, kun edellinen parisuhde on loppunut vasta alle puoli vuotta sitten. Haluan kyllä parisuhteen, mutta jos minun pitäisi ryhtyä sellaiseen huomenna, en pystyisi siihen. Tarvitsen nyt siis pidemmän tapailuvaiheen, enemmän miettimisaikaa ennen seuraavaa tasohyppyä.

Koska on siis hyvä aika kysyä, missä mennään?

Olen miettinyt viime aikoina sitäkin, että tarvitseeko sitä ylipäätään kysyä ikinä. Eikö voisi vaan antaa suhteen mennä eteenpäin omalla painollaan ilman, että tehdään mitään sopimuksia? Ajatus houkuttelee, mutta käytännössä haluaisin kuitenkin, että jossain vaiheessa sovittaisiin selkeästi suhteen säännöistä. Ja olisihan se hankalaa, jos ei tiedä, voiko kutsua toista tyttö- tai poikaystäväksi. Jossain vaiheessa olisi ehkä siis ihan hyvä kuitenkin ns. ”virallistaa” suhde. Mutta ei sitä välttämättä tarvitse tehdä kauhean nopeasti, ei tässä jäniksen selässä olla.

Välillä pelkään sitäkin, että kiirehdin vahingossa parisuhteeseen jonkun kanssa vain siksi, että ystäväni niin kovasti liputtavat sitoutumisen puolesta. Haluaisin että he voisivat olla iloisia puolestani, mutta nämä pyristelyni ihmissuhdeviidakossa tuntuvat aiheuttavan heille naurukohtausten lisäksi lähinnä vaan huolta. Se ahdistuksen tunne, jonka saan heti kun asiat etenevät liian nopeasti tai väärään suuntaan, on kuitenkin liian voimakas, jotta voisin tehdä mitään mitä en oikeasti halua. En vaan pysty. Niin se on vaan minun ja kaikkien muidenkin pakko hyväksyä, että tässä edetään nyt hieman hitaammin ja sillä siisti.

Lettukestit-podcastissa oli viime viikolla pohdintaa siitä, miksi ihminen saattaa parisuhteessa kokea epävarmuutta, vaikka olisi sinkkuna itsevarma. Tunnistin itseni aiheesti hyvin, sillä sinkkuna tunnen olevani usein varsin itsevarma, kun taas parisuhteessa epävarmuus saa jotenkin enemmän tilaa mielessäni. Tavallaan tämä kuulostaa oudolta, koska voisi hyvin kuvitella tilanteen menevän juuri päinvastoin. Vaikka olen sinkku itsekin, niin ajattelisin silti loogisemmaksi sen, että sinkku kokisi epävarmuutta ja parisuhteessa oleva olisi itsevarmempi. Perustelu tälle logiikalle olisi se, että parisuhteessa olevan ei tarvitsisi epäillä omaa viehätysvoimaansa, koska hänen kumppaninsa olisi sen toimivuudesta elävä todiste. Sinkkuna taas saattaisi kokea epävarmuutta ja riittämättömyyden tunnetta, kun ei sitä kumppania vierellä ole. Mutta todellisuudessa asia ei ainakaan omalla kohdallani ole ollenkaan näin, vaikka toki joskus on niitäkin päiviä, jolloin ajattelen olevani maailman surkein ja epämielenkiintoisin ihminen, johon kukaan ei voi ikinä rakastua. Mutta niitä on aika harvoin, ja useimmiten olen aika itsevarma. Ja helppoahan se on ollakin, kun saa ihan jatkuvasti huomiota miehiltä esimerkiksi Tinderissä tai ihan muutenkin.

Itsevarmuus pysyy yllä vielä tapailun alkuvaiheessa, kun kaikki on uutta ja jännittävää, ja voi näyttää toiselle aluksi itsestään vain ne parhaat puolet. Siinä vaiheessa kaikki on vielä niin kepeää, että ei hirveästi hetkauta, vaikka juttu ei lähtisikään etenemään. Sen kun vaan nappaa Tinderistä uuden. Mutta sitten kun se suhde lähteekin syvenemään ja alkaa kehkeytyä jonkinlaisia tunteita sitä toista kohtaan, epävarmuus alkaa nousta pintaan. Heti kun mukana on tunteita, pelin panokset nousevat korkeammiksi, ja epävarmuus syntyy, kun tajuaa voivansa satuttaa itsensä pahasti jos suhde päättyisi. Suhteen edetessä joutuu väkisin myös jossain vaiheessa näyttämään toiselle itsestään myös niitä ei niin hyviä puolia, ja siinä vaiheessa voi helposti iskeä pelko siitä, että jos se toinen ei enää haluakaan jatkaa suhdetta niihin tutustuessaan. Tilannetta pahentaa se, jos on itse epävarma jostain asiasta itsessään: jos vaikka inhoaa omia vatsamakkaroitaan, niin saattaa olla varma että toinenkin vihaa niitä, vaikka todellisuus olisikin toinen. Ja saattaahan sitä tulla ajatelleeksi myös sen toisen edellisiä kumppaneita ja vähän alkaa vertailla itseään heihin, jolloin keksiikin helposti ison kasan epävarmuutta aiheuttavia asioita, ja siinä sitä sitten ollaan, syvällä suossa. Epävarmuus kumpuaa varmaan aika pitkälti siitä, että usein asetamme kumppaneillemme varsin kovia vaatimuksia. Etsimme ”sitä oikeaa”, jonka pitäisi olla täydellinen, vaikka tiedämmekin, ettei kukaan siihen pysty. Olen kuitenkin törmännyt sellaiseen ajattelutapaan, että kaikki toisen sellaiset piirteet, joista ei hirveästi pidä, ajatellaan jonkinlaisiksi universumin merkeiksi siitä, ettei toinen ole ”se oikea”. Että jos vaikka itse tykkää jalkapallosta ja toinen ei, niin se sitten tarkoittaa, että nämä ihmiset ovat toisilleen täysin väärät. Tätä ajatusta lietsoo jossain määrin myös se, että Tinderistähän voi koska tahansa tulla vastaan joku vieläkin ihanampi tyyppi: miksi siis tyytyä mihinkään vähempään kuin täydelliseen? En usko siihen, että ihmisille olisi olemassa jotkut tietyt yhdet täydelliset vastapuolet, enkä siihenkään, että ylipäätään pitäisi ”tyytyä” vain yhteen ihmiseen koko loppuelämän ajaksi. Minusta sellainen lähtökohta on aika iso vastuu yhden ihmisen harteille. Onko siis ihmekään, jos tuntee itsensä riittämättömäksi sellaisen paineen alla. Eli epävarmuus voi syntyä ihan vaan siitä, että ei koe kumppaninsa kanssa mitään ”tämä on nyt se oikea”-valaistumista, ja alkaa sitten kuumottaa, että se todellinen oikea onkin joku muu ja oma kumppani voi hänet kohdata koska tahansa. Ei varmaankaan Tinderissä tosin, jos puhutaan vakavasta suhteesta, mutta kyllähän sitä voi vaikka työkaveriinkin rakastua. (Jostain syystä olen aina ollut vakuuttunut siitä, että jokaisen entisen poikaystäväni unelmakumppani on ollut joku samalla alalla oleva tai samoja asioita harrastava ihminen, ja ollut heistä kaikkein mustasukkaisin. Siitä huolimatta, että itse en haluaisi esimerkiksi bloggaavaa tai suomen kieltä opiskelevaa miestä. Logiikka, missä olet?)

On aika ymmärrettävää, että menettämisen pelko saa tuntemaan epävarmuutta, mutta tärkeää on, ettei anna sen muuttua itseään toteuttavaksi ennustukseksi. Epävarmuus on nimittäin usein hyvin pitkälti omassa päässä, ja kaikki pelot täysin irrationaalisia. Ongelmia kuitenkin tulee, jos antaa epävarmuuden vaikuttaa omaan käytökseen. Ikävä sanoa näin, mutta jos kovasti pelkää kumppaninsa katselevan muita ja alkaa käyttäytyä ahdistavan mustasukkaisesti, niin kyllä muuten varmasti alkaa se kumppanin katse harhailla vihreämmille niityille. Sitten voikin olla taas itsevarma sinkku niin kauan, että tulee vastaan joku uusi, jonka menettämistä saa taas pelätä.