Kun olin sinkku, isoin ongelma ei ollut puute seksistä, vaan puute läheisyydestä. Se kosketuksen kaipuu tuntui joskus oikeasti ihan fyysisenä kipuna, niin suuri se läheisyyden tarve on. Läheisyyden puute on tappavaa myrkkyä myös parisuhteelle. Emme vaan kerta kaikkiaan pysy järjissämme ilman toisen ihmisen kosketusta. Pienet vauvat tarvitsevat kosketusta kehittyäkseen normaalisti. Lapsia paljon kosketetaankin ja pidetään sylissä, mutta kosketus vähenee kun ikää tulee lisää, vaikka läheisyyden tarve ei katoa mihinkään. Aikuisilla parisuhde voi olla ainoa tapa kokea läheisyyttä, ja siinäkin arjen kiireet kiilaavat kosketuksen ja läsnäolon edelle. Moni meistä kärsii tietämättään kosketusvajeesta, sitä ei välttämättä tajua itse ollenkaan, varsinkin jos on koko elämänsä tottunut välttelemään kosketusta tai ei halua myöntää sen tarvetta itselleen. Tietty kosketuksen tarve vaihtelee ja jotkut tulevat toimeen vähemmällä, mutta väitän silti, että halipula on varsin yleinen vaiva.

Olen itse hyvin fyysinen ihminen ja kosketus ja läheisyys ovat minulle parisuhteessa erittäin tärkeitä asioita. Halaaminen ja toisen sylissä oleminen karkottavat surut ja murheet mielestäni tehokkaammin kuin mikään muu, ja vastaavasti pelkkä läheisyyden kaipuu ja kosketusta vaille jääminen voi saada minut itkuiseksi ja pois tolaltaan. Kaikki maailman murheet tuntuvat kymmenen kertaa pahemmilta ilman toisen lohduttavaa ja tsemppaavaa kosketusta. Luin juuri tämän seksin- ja läheisyydenkaipuusta kertovan postaukseni ja vähän naurahdin sille, että kerran erityisen läheisyydenkipeänä halailin superpaljon varsin ihmeissään olevaa mummoani, mutta muistan silti elävästi kuinka huonosti voin kun ei vaan yksinkertaisesti ollut ketään ketä koskettaa. Kavereiden ja sukulaisten halailu tuo nimittäin vaan hetkellistä helpotusta, koska ei se ole ollenkaan sama asia kuin läheisyys sellaisen ihmisen kanssa, johon kohdistuu romanttisia ja seksuaalisia tunteita. Olen miettinyt paljon sitä miksei kavereiden kanssa voisi lusikoida ja silitellä siinä missä kumppaninkin, mutta ei se vaan jotenkin ole sama asia. Harmi sinänsä, koska se ratkaisisi monien sinkkujen kokeman kroonisen läheisyyspulan. En oikeastaan osaa sanoa mistä se johtuu, mutta luultavasti seksi ja seksuaalisuus vaikuttavat tässäkin: mikä muu selittäisi sen, että läheisyyttä haetaan ennemmin tuntemattomien yhdenillanjuttujen sängyistä kuin hyvien ystävien luota. Seksi ja muu fyysinen läheisyys ovat kuitenkin sen verran lähellä toisiaan, että rajaa on joskus vaikeaa vetää, ja monille se rajanveto seksuaalisen ja ei-seksuaalisen suhteen välille on todella tärkeää, jolloin vaikkapa lusikassa oleminen kaverin kanssa edellyttää valppautta ettei vahingossa ylitä sitä rajaa. Tällaisesta rajanvedosta ei tarvitse välittää silloin, jos lusikoi jotakuta jonka kanssa myös harrastaa seksiä, koska satunnainen hipaisu tissistä tai selkää vasten painautuva erektiomuna ovat silloin ihan ok juttu, eivätkä aiheuta väärinymmärryksiä tai kiusallisuutta. Ei se ihan mahdoton ajatus kuitenkaan ole, on minullakin muutama ystävä joiden kanssa läheisyys tuntuu luontevalta, ainakin joissain tilanteissa, mutta en silti ainakaan naispuolisten kavereideni lusikoimisesta saa yhtä paljon irti kuin miesten. Jännä juttu. Jännää on myös se, miten läheisyys joidenkin kanssa tuntuu heti niin luontevalta, ja toisten kanssa aina vähän väkinäiseltä. Se näkyy jopa niin konkreettisesti, että toisten miesten kainalossa ollessa sitä löytää heti sopivan asennon joka on kummallekin mukava, mutta toisten kanssa sitä paikkaa saa hakemalla hakea ja silti alkaa kohta sattua niskaan tai käteen tai korvaan. Silloin aina tietää, että jutulla tuskin on tulevaisuutta. Myös se, että läheisyys jonkun kanssa alkaa yhtäkkiä tuntua ahdistavalta ja suorastaan ällöttävältä, on varsin selkeä hälytysmerkki siitä että suhde saattaa lähennellä loppuaan. Varsin kiinnostavaa on myös se, että vaikka seksi on fyysisesti paljon intiimimpää kuin vaikka lusikassa oleminen tai silittely, voi seksi tuntemattomankin kanssa tuntua hyvältä mutta se muu läheisyys ei välttämättä juuri miltään. Vaikka kyllähän moni tarvitsee tunteita siihenkin että saa seksistä mitään irti. Miellämme fyysisen läheisyyden vahvasti parisuhteeseen kuuluvaksi asiaksi, mutta mitäs sitten jos sitä ei suhteessa ole? Tai jos toisella on paljon toista voimakkaampi tarve läheisyyteen? Kunpa tietäisinkin vastauksen, koska sillä voisin pelastaa tuhansia parisuhteita. Puhuminen varmaan auttaa, sillä saa korjattua paljon, mutta siitä omasta kosketuksen kaipuusta ja läheisyyspulasta tuntuu joskus vaikealta puhua, kun toinen vaikuttaa olevan niin etäällä. Ja kyllä se satuttaa, jos itse haluaa enemmän läheisyyttä kuin toinen, vaikka kyse ei olisikaan mistään sen kummemmasta asiasta kuin persoonallisuuden eroista. Olisi kiva tarjota tähän ratkaisuksi sitä kavereiden tai mummojen halailua, mutta se ei valitettavasti sen parisuhteen kannalta ole kovin hyvä idea, koska jos läheisyyttä lähtee hakemaan muualta, kumppanit vaan etääntyvät toisistaan entistä enemmän ja suhde näivettyy. Minulle ainakin läheisyys on se parisuhteen kantava voima, ja jos se katoaa, ei jäljelle jää paljoa sellaista minkä vuoksi suhdetta kannattaisi jatkaa. Kannustan siis huolehtimaan siitä, että läheisyyttä ei unohdeta arjen kiireessäkään. Muuten sitä huomaa kohta olevansa sinkku ja joutuvansa hommaamaan viisi kissaa, jotta olisi edes joku jota halailla. Tämä aihe on mietityttänyt minua aikaisemminkin, ja olen kirjoittanut siitä muun muassa tässä ja tässä postauksessa. Tässä myös aiheesta kertova Kauneus ja Terveys-lehden artikkeli, johon tutustuin ennen tämän teksti kirjoittamista.

Olin viime lauantaina pitkästä aikaa häissä. Asia on merkittävä, koska olen ollut häissä edellisen kerran melkein kymmenen vuotta sitten, ja myös sikäli, etteivät kyseessä olleet ihan tavalliset häät vaan yllätyshäät. Meidät vieraat oltiin kutsuttu paikalle mukamas kuuntelemaan morsiamen konserttia, mutta sulosoinnut jäivät nyt kuulematta kun tilaisuus paljastuikin hieman toisentyyppiseksi. Mitään erityistä häähössötystä iltaan ei kuitenkaan kuulunut: vihkiminen oli tapahtunut jo edellisellä viikolla, joten mitään seremonioita ei ollut vaan pelkästään illallinen hyvässä ravintolassa ja sen jälkeen pienimuotoiset jatkot. Rentoa ja mukavaa. Tämä oli ensimmäinen kertani jonkun itseni ikäisen ihmisen häissä. Seuraava kerta koittaa todennäköisesti tulevana kesänä, kun yksi parhaimmista ystävistäni menee naimisiin. Hänen häänsä edustavat sitä toista ääripäätä: on upea miljöö, satasen per henkilö maksavat ruuat, koko paketti viimeisen päälle. Hössötys (ja budjetti) ovat moninkertaiset verrattuna viimeviikonloppuisiin häihin. Hääsuunnitelmien etenemistä on ollut kiinnostavaa seurata, mutta väkisinkin tulee mieleen, onko se kaikki säätäminen todella tarpeellista vain yhden päivän takia. Tai siis, mikä siinä naimisiin menemisessä on niin hirveän ihmeellistä, että moni laittaa sen juhlimiseen niin jäätävät määrät rahaa ja aikaa? Avioliiton merkitys nyky-yhteiskunnassa kun on kovin erilainen kuin aikaisemmin. Ennen vanhaan naimisiin meneminen oli suuri siirtymäriitti aikuisen elämään, ja se muutti parisuhdetta ratkaisevalla tavalla kun samaan syssyyn muutettiin yhteen ja aloitettiin yhteinen seksielämä. Nykyään pariskunnat asuvat useimmiten yhdessä vuosia ennen naimisiinmenoa ja esiaviollinen seksikin on melkoisen tavallista, joten avioliittoon astuminen ei välttämättä muuta suhdetta mitenkään. Ainoa juttu, mikä saattaa muuttua, on toisen puolison sukunimi. Sitäkö tässä nyt sitten juhlitaan, sitä hirveää paperisotaa ja joka paikkaan soittelua ja nimenmuutoksesta ilmoittelua? Ei, avioliiton merkitys taitaa nykypäivänä olla puhtaasti symbolinen, sellainen tapa juhlia rakkautta ja sitoutumista. Tavallaan vaan yksi tapa sanoa ”rakastan sinua”. Melko kallis sellainen, jos minulta kysytään.

En silti kritisoi ihmisiä, jotka haluavat kaikesta huolimatta järjestää isot ja näyttävät häät. Olen itsekin haaveillut omista häistäni suunnilleen siitä asti, kun mummoni näytti minulle joskus nelivuotiaana vanhempieni hääkuva-albumin. Oli se kuinka järjetöntä tahansa, haluan jonakin päivänä pukea päälleni sen upean valkoisen mekon ja kutsua läheiseni hääjuhlaan, jossa on kauniit koristeet, herkullista ruokaa ja hyvää musiikkia. En tarvitse kahtasataa hopeista lautasliinarengasta, käsin väkerrettyjä hääkarkkeja tai humppaa soittavaa hääbändiä, mutten tahtoisi ohittaa koko juttua pelkällä ravintolaillallisellakaan. Häät ovat kuitenkin lähtökohtaisesti sellainen once (or twice) in a lifetime-juttu, niin kyllä siihen mielestäni saa vähän panostaakin. Ei ehkä kuitenkaan kovin monen tuhannen euron edestä, kyllä vähempikin riittää. Pienemmän profiilin häät tuntuvat kasvattavan suosiotaan, ja se luultavasti johtuu siitä avioliiton merkityksen muuttumisesta. Itseäni hieman surettaa se, että avioliitto ja naimisiinmeno tuntuvat merkitsevän monelle yhä vähemmän ja vähemmän. Siinä häämekkojen ja -kakkujen viidakossa pääsee helposti unohtumaan se ydinajatus, eli toiseen sitoutuminen ja rakastaminen niin myötä- kuin vastoinkäymisissäkin. Pienimuotoisemmissa häissä se ydinajatus saattaa olla vahvemmin läsnä: kun poistetaan kaikki turha höösäys ja glamour ja homma hoidetaan jollain kolmen minuutin seremonialla maistraatissa jonain tavallisena tiistaipäivänä, jää jäljelle vaan se olennainen. Mutta ei sitä isommissakaan häissä aina unohdeta, ja kyllähän rakkaus on niin hieno ja mahtava juttu, että se ansaitsee tulla juhlituksi näyttävin juhlamenoin. En keksi oikeastaan kovin montaa parempaakaan sijoituskohdetta ylimääräiselle kymppitonnille. Paitsi hääjuhlan sijaan sijoittaisin sen itse mieluummin häämatkaan. Mutta kukin tavallaan. Pointtini tässä kai oli se, että miettikää nyt hyvät ihmiset kahdesti ennen kuin pistätte koko omaisuutenne kiinni häihinne, koska homman voi todistetusti hoitaa pienemmälläkin budjetilla. Ja vähän myös se, että menkää nyt hyvät ihmiset naimisiin, koska häät on tosi kivoja ja haluaisin päästä sellaisiin vieraaksi uudestaankin, koska vieraana on saletisti vielä kivempaa kuin morsiamena tai sulhasena. Varsinkin jos kyseessä on ne puolen miljoonan häät. ps. haluaisin tosi paljon myös jonkun polttareihin. En ole koskaan vielä ollut. Haluaisiko joku seksibloggarin osaksi polttariohjelmaa? Stripata en osaa, mutta voin juoda ja kertoa hauskoja juttuja. Tuliko kaupat? pps. tässä vielä mielenkiintoinen näkökulma siihen, mihin avioliittoa ylipäätään tarvitaan nyky-yhteiskunnassa.

Minulla ja poikaystävälläni on tänään suhteemme ensimmäinen vuosipäivä. Suhde on tuonut muutoksia elämääni, mutta ei suinkaan niin paljon kuin moni tuntuu olettavan. Tykkään kaikenlaisista vuosikatsauksista ja sellaisista miten meni niinku noin omasta mielestä-kelailuista, ja tämä vuoden rajapyykki on erinomainen paikka tehdä sellainen, joten tässä tulee lista asioista, jotka ovat parisuhteen vuoksi elämässäni muuttuneet, ja toinen niistä jutuista, jotka ovat muiden ihmisten ennakko-odotuksista poiketen pysyneet muuttumattomina. Nämä asiat ovat muuttuneet:

• En saa enää huonoa seksiä. Parisuhdeseksi voittaa sinkkuaikojen sähellyksen helposti kuus-nolla. Todella tervetullut muutos siis. Olen totisesti saanut tarpeekseni esimerkiksi tällaisista ja tällaisista seksikokemuksista.

• Yksin nukkuminen ei ole enää suuri nautinto. Sinkkuna yksi parhaita tietämiäni asioita oli nukkua yksin omassa sängyssä, juuri niin leveästi kuin mieli tekee, ja rohmuta peitto kokonaan itselle. Nykyään nautin paljon enemmän siitä, kun saan nukkua poikaystäväni vieressä, ja ihan erityisesti hänen sängyssään, joka on ihanan leveä ja mukava. Peitostakaan ei tarvitse tapella, kun on omat peitot.

• Bloggaamisesta on tullut hankalampaa. Tämä on ehkä se harmillisin muutos, sillä parisuhde verottaa väkisinkin niitä aiheita, joista voin kirjoittaa. En voi kertoa uusia hauskoja deittailutarinoita, koska niitä ei ole, enkä pahemmin avautua viimeaikaisista suhdekiemuroista tai seksikokemuksistanikaan, koska en voi enkä halua levitellä suhteemme sisäisiä asioita kaikelle kansalle. Ihan loputtomiin en voi vanhoja tarinoitanikaan täällä kierrättää, joten olen yrittänyt lähestyä aiheitani jostain muusta kuin henkilökohtaisesta näkökulmasta. Toisinaan se on onnistunut, toisinaan taas ei. Aika näyttää mihin suuntaan blogi lähtee kehittymään, intoa tämän tekemiseen minulla kuitenkin on runsaasti, joten täytyy vain räpiköidä ja koittaa löytää myös parisuhteen kannalta toimiva linja kirjoittamiseen.

• Olen tutustunut itseeni paremmin ja tajunnut itsestäni uusia asioita. Ihmettelin esimerkiksi pitkään sitä, miksi jotkut vanhoista heiloistani säikähtivät ”dramaattisuuttani”, koska minäkö dramaattinen, kaikkea sitä. Nykyisessä suhteessani olen tajunnut, että näissä väitteissä on ehkä saattanutkin olla jonkinlainen totuuspohja. Ei tietenkään ole hirveän kivaa tajuta itsestään tällaisia asioita, mutta nyt kun tiedostan asian, voin aktiivisesti opetella siitä eroon. Vastaavanlaisia juttuja on tullut vastaan pari muutakin, ja tunnen vahvasti että tämä suhde oikeasti auttaa minua olemaan ns. parempi itseni. Se ei ole yhtään hullumpaa.

• Bileintoni on vähän rauhoittunut. Paino sanalla vähän, koska minun bilettämiseni on monen muun mittapuulla edelleen aika aktiivista, mutta en sentään enää juokse klubeilla joka viikonloppu. Sanoin kyllä silloin sinkkuaikoina, ettei minusta sitten tule sellaista tylsää parisuhdeihmistä joka vaan nyhjää poikaystävän kanssa kotona kaikki lauantai-illat, mutta joudun myöntämään että rennot koti-illat kiinnostavat nykyään paljon aiempaa enemmän. Mutta ihan tylsäksi en ole ruvennut, ja kotona nyhjäämisen sijaan käydään poikaystäväni kanssa paljon yhdessä ulkona. Mukava kompromissi, kaverit, bileet ja parisuhdeaika samassa paketissa.

Nämä asiat eivät ole muuttuneet, vaikka joidenkin mielestä ehkä pitäisi olla:

• Blogini on edelleen olemassa, vaikka sen jatkumista vähän kyseenalaistettiin vuosi sitten. On minulla toki ollut omat epäilykseni blogin tulevaisuuden suhteen, mutta lopettamista en ole edes ajatellut kertaakaan.

• Asumme kumpikin edelleen samoissa paikoissa kuin vuosi sitten. Viimeisen parin kuukauden sisään varmaan viisi ihmistä on kysynyt joko asumme yhdessä, ilmeisesti tässä vaiheessa pitäisi ruveta yhteenmuuttoa harkitsemaan. Asumistilanteemme ei ole paras mahdollinen, sillä asumme aika kaukana toisistamme ja minun luonani ei kämppisveljeni vuoksi ole aina hirveästi omaa rauhaa, mutta emme ole silti kokeneet mitään tarvetta kiirehtiä yhteenmuuttoa. Hosumalla kun ei tule kuin kusipäitä mukuloita, kuten sananlasku kuuluu, eikä meitä huvita sellaisiakaan hankkia.

• Vietän edelleen paljon aikaa ystävieni kanssa. En ole vetäytynyt rakkauskuplaan ja unohtanut kavereitani, parhaiden ystävieni kanssa näemme viikoittain ja pidämme tiiviisti yhteyttä. Näin tarkemmin ajatellen tuntuu kyllä olevan tosi pitkä aika siitä, kun viimeksi olisin ollut juhlimassa pelkästään ystävieni kanssa ilman että kenenkään poika- tai tyttöystävä olisi ollut mukana. Täytyypä laittaa to do-listalle.

• Silmäni eivät ole sokeutuneet muille miehille. Jotkut eivät kuulemma parisuhteessa ollessaan näekään muita ihmisiä ympärillään, kun ovat niin rakastuneita siihen omaan mussukkaansa, mutta minulla on kyllä edelleen silmää hyvännäköisille jätkille ja nautiskelen mielelläni silmänruuasta. Ei se mitenkään vähennä sitä vetoa jota tunnen poikaystävääni kohtaan, joka on itsekin sivumennen sanoen melkoinen silmänruoka.

• En häpeä menneisyyttäni tai teeskentele ettei sitä ole olemassa. Ei minua hävetä kertoa seksikumppaneideni määrää tai asioita joita olen tehnyt miesten kanssa ennen parisuhteeni alkamista. Ehkä muutaman kokemuksen olisin voinut jättää väliin, mutta en varsinaisesti kadu mitään enkä ymmärrä miksi minun pitäisi jotenkin esittää ettei niitä asioita ole tapahtunut tai ettei niillä ole mitään merkitystä. Monen mielestä on jostain syystä outoa, että puhun menneisyydestäni ja vanhoista heiloistani vaikka olen parisuhteessa, koska ilmeisesti minun pitäisi vetää jotain siveän vaimon roolia ja teeskennellä etten ollut kuullutkaan seksistä ennen hänen tapaamistaan. Noh, tämä blogi vie kyllä kaiken uskottavuuden siltä valheelta..

Meillä on ollut hyvä vuosi, toivottavasti niitä tulee vielä paljon lisää ja ne tuovat tullessaan positiivisia muutoksia.

ps. tässä vajaan vuoden takainen postaus, jossa kerroin ensi kertaa parisuhteestani täällä blogissa.