Seksuaalista halua on kahdenlaista – kumpikin tapa on yhtä hyvä

/ Seksuaalisuus

Seksuaalista halua on olemassa kahdenlaista sorttia: spontaanisti ja responsiivisesti syttyvää. Jostain syystä iso osa ihmisistä kuitenkin tietää vain ensiksi mainitun olemassaolosta ja jälkimmäistä ei sen yleisyydestä huolimatta tunneta. Tämän vuoksi moni voi pitää itseään haluttomana tai jopa aseksuaalina, koska ei ymmärrä, miten oma halu toimii.

Esittelin haluttomuutta käsittelevällä EI HUVITA -verkkokurssillani spontaanin ja responsiivisen halun eroja heti kurssin ensimmäisessä moduulissa. Ajattelin sen toimivan hyvänä lämmittelynä, jolla kurssilaiset pääsevät orientoitumaan kurssin teemoihin enkä ollenkaan arvannut, että iso osa kurssilaisista kokisi sen lähes tärkeimmäksi ja käänteentekevimmäksi tiedoksi koko kurssin aikana. Sain useilta kurssilaisilta palautetta, jonka mukaan tieto responsiivisen halun olemassaolosta huojensi heidän mieltään ja tarjosi selityksen: he eivät olekaan viallisia ja rikki, he vain haluavat eri tavalla kuin kumppaninsa. Sama toistui, kun tällä viikolla vaikuttaja Maiju Voutilainen nosti aiheen esille Instagramissaan ja sai seuraajiltaan runsaasti viestejä, joissa kerrottiin Voutilaisen postauksen olleen ensimmäinen kerta, kun he edes kuulivat responsiivisesta halusta.

Kysymys kuuluukin, miksi responsiivisesta halusta ei puhuta enempää? Miten meillä voi olla tilanne, jossa tällaisesta varsin olennaisesta asiasta vaietaan ja sen vuoksi merkittävä määrä ihmisiä kipuilee seksuaalisuutensa kanssa pitäen itseään viallisena ja rikkinäisenä?

Mitä responsiivinen halu on?

Spontaanin ja responsiivisen halun ero liittyy halun syttymismekanismeihin. Spontaani halu on sisäsyntyistä, joskus varsin yhtäkkiä iskevää panetusta, suorastaan tarvetta harrastaa seksiä juuri sillä hetkellä. Responsiivinen halu taas vaatii syttyäkseen jonkin ärsykkeen, kuten kosketusta tai esimerkiksi visuaalista stimulaatiota. Toisin sanoen responsiivisesti syttyvää halua täytyy joskus ”herätellä”, eli se saattaa vaatia aikaa ja pientä vaivannäköä.

Tärkeintä spontaania ja responsiivista halua toisiinsa vertaillessa on muistaa, ettei kumpikaan ole toista parempi tai oikeampi tapa haluta seksiä. Spontaanisti syttyvä halu on kuitenkin osa kulttuurista seksi-ihannettamme ja esimerkiksi elokuvissa seksi on usein sellaista, jossa osapuolet vaan hyökkäävät toistensa kimppuun ja halu syttyy sekunneissa. Spontaani halu mielletään siis usein ”aidoksi haluksi” ja responsiivinen jollain lailla huonommaksi ja vähemmän todelliseksi.

Haluamisen tapa ei katso sukupuolta ja se voi myös vaihdella elämän aikana jonkin verran, mutta tutkimusten mukaan naiset (vulvalliset) haluavat usein responsiivisesti ja miehet (penikselliset) useammin spontaanisti. Tämä selittää, miksi responsiivinen halu on jäänyt vähän vähemmälle huomiolle seksipuheessa, sillä käsityksemme seksistä ja etenkin ”normaalista” seksistä perustuu vahvasti tiedolle ja ymmärrykselle cis-heteromiehen seksuaalisuudesta. Seksuaalisuuden tutkimus on varsin pitkään ollut cis-miehen seksuaalisuuden tutkimusta ja vaikka cis-naisiakin on tutkittu, on ajateltu, että naisen seksuaalisuus on ikään kuin light-versio miehen seksuaalisuudesta. Kun siis cis-naiset toimivat eri tavalla kuin cis-miehet, on ero kuitattu sillä, että naiset ovat vähemmän seksuaalisia, kun todellisuudessa kyse on ollut siitä, että naisen seksuaalisuus toimii eri tavalla. Yleiset väitteet siitä, että naisilla olisi miehiä heikompi orgasmikyky tai he haluaisivat vähemmän seksiä kuin miehet eivät siis ole totta vaan perustuvat väärinymmärrykseen.

(Tässä yhteydessä haluan mainita, että valtaosassa seksitutkimuksia on tutkittu cissukupuolisia ja niissä puhutaan miehistä ja naisista. Tutkittavien joukossa on voinut olla myös intersukupuolisia tai ei-binäärisiä ihmisiä, mutta sitä ei voida tietää. Tämänhetkisen tutkimustiedon valossa on siis mahdotonta sanoa, missä määrin tuloksia voidaan yleistää muihin kuin cis-ihmisiin. Se kuitenkin tiedetään, että sukupuolikategorioiden sisällä on paljon enemmän vaihtelua ja variaatiota kuin niiden välillä.)

Seksuaalista halua ja kiihottumista kuvaavia teoreettisia malleja on useita. Kuuluisin niistä lienee William Mastersin ja Virginia Johnsonin malli vuodelta 1966, jossa kuvataan ihmisen seksuaalista vastetta lineaarisena siirtymänä kiihottumisesta tasannevaiheen kautta orgasmiin. Vuonna 1983 Helen Singer Kaplan muokkasi mallia jakaen seksuaalisen vasteen kolmeen vaiheeseen: haluun, kiihottumiseen ja orgasmiin. Nämä mallit kuvaavat selkeästi spontaania halua ja tuntuukin hyvin loogiselta ajatella, että halu on se ensimmäinen seksiin vaadittava elementti. Kuitenkin vuonna 2000 Rosemary Basson esitteli uuden, ympyränmuotoisen mallin, jossa halu voi tulla mukaan missä vaiheessa tahansa. Mallin mukaan halu voi syttyä seksuaalisen stimulaation lisäksi myös esimerkiksi fyysisestä tai emotionaalisesta läheisyydestä ja kontekstuaalisilla tekijöille, kuten vireystilalla ja sillä, tunteeko olonsa kumppanin kanssa turvalliseksi voi olla merkittävä vaikutus haluun. Se myös painottaa, ettei seksin tarvitse aina päättyä orgasmiin ollakseen tyydyttävää. Malli selitetään erinomaisesti auki tällä videolla, kannattaa katsoa!

Aina ei tarvitse antaa mahdollisuutta

Responsiivinen halu siis vaatii sen, että on tapahduttava jotain seksuaalisesti stimuloivaa, jotta halu voisi herätä. Tämä lienee taustalla ohjeissa, joissa kehotetaan kumppaneitaan vähemmän seksiä haluavia ihmisiä ryhtymään hommiin, vaikka ei huvittaisikaan. Joskus tämä ohje toimiikin, halu syttyy ja seksin jälkeen on hyvä ja tyytyväinen olo siitä, että antoi halulle mahdollisuuden tulla. Tässä on kuitenkin vaarana myös se, että ihminen lähtee ylittämään omia rajojaan ja harrastaa seksiä sitä haluamatta kumppaninsa mieliksi. Näin käy erityisen helposti silloin, jos ajatellaan, että kerran aloitettua seksiä ei voi enää lopettaa kesken eli kun hommaan on kerran ryhdytty, se täytyy hoitaa loppuun. Ajatukseen spontaanista halusta kun liittyy myös käsitys seksistä nälän tai janon kaltaisena tarpeena, joka täytyy saada tyydytetyksi. Ei olekaan ollenkaan harvinaista kokea syyllisyyttä kumppaninsa tyydyttämättä jäävistä tarpeista, jos itse haluaa seksiä vähemmän, tai ajatella olevansa kumppanille velkaa orgasmin, jos on jotenkin saanut hänet kiihottumaan.

Jos suhteen osapuolista yksi haluaa spontaanisti ja toinen responsiivisesti, on hyvä keskustella tavoista, joilla responsiivisesti haluavan halua voi herätellä. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että responsiivisesti haluavan pitäisi ”antaa mahdollisuus” halun syttymiselle aina kun kumppani haluaa seksiä. Kieltäytyä saa aina ja leikin lopettaa myös kesken kaiken, jos ei tunnu hyvältä. Itseään kannattaa kuulostella: olenko nyt seksille avoimessa mielentilassa, vai suostunko tähän vain kumppanini mieliksi? Pidän tärkeänä, että tätä puolta korostettaisiin enemmän myös ammattilaisten taholta: meidän seksuaalineuvojien ja -terapeuttien helmasyntinä kun saattaa joskus olla se, että lähdemme hakemaan ”ratkaisua” halujen eriparisuuteen vähemmän haluavan halun määrän lisäämisestä. Responsiivinenkaan halu ei kuitenkaan voi aidosti syttyä, jos tilanteeseen liittyy painostusta. On mahdotonta haluta seksiä, jos kokee paineita suostua siihen tai kieltäytyminen ei tunnu turvalliselta tai mahdolliselta.

On ilmeisen tavallista ajatella, että spontaanin halun puuttuminen tekee omasta seksuaalisuudesta jollain tapaa huonomman, mutta näin asia ei kuitenkaan ole. Responsiivisesta halusta olisikin syytä puhua paljon nykyistä enemmän ja korostaa sitä, että se on yhtä hyvä ja normaali tapa haluta seksiä kuin spontaani panetuskin. Vaikka tuntuisi siltä, että oma responsiivinen halu olisi jollain lailla taakka, oman halun hyväksyminen tekee seksin haluamisesta ja siitä nauttimisesta paljon helpompaa. Syttyi halusi sitten spontaanisti tai responsiivisesti ja tunsit halua sitten kerran päivässä, kerran viikossa tai kerran vuodessa, kaikki on hyvin. Levitetään tätä ilosanomaa eteenpäin ja murretaan spontaanin halun ylivertaisuuden myytti!

Seksuaalista halua on kahdenlaista – kumpikin tapa on yhtä hyvä Read More »

Miksi raskaana olevalle saa sanoa mitä vaan?

/ Keho & hyvinvointi, Yhteiskunta

Ah, raskaus, tuo yhden ihmisen kohdussa tapahtuva asia, josta kaikilla on jotain sanottavaa! Jos jotain olen raskaana ollessani huomannut niin sen, että monet tutut ja vähemmänkin tutut ovat olleet varsin hanakoita esittämään kysymyksiä ja kommentteja raskaudestani. Aika moni kommentti on saanut vähintään kohottelemaan kulmakarvoja ja osan olisin rehellisyyden nimissä mieluummin jättänyt kuulematta.

Moni raskauden kokenut tunnistaa ilmiön, jossa raskaana olevasta ja tämän kehosta tulee ikään kuin julkista omaisuutta. Olen itse huomannut sen ilmenevän muun muassa omituisen henkilökohtaisina kysymyksinä, jollaisia yleensä kysytään korkeintaan hyvin läheisiltä ystäviltä eikä suinkaan puolitutuilta. Raskaana olevaa tarkastellaan myös tietynlaisen normatiivisen äitiyden linssin läpi ja ollaan selvästi tavallista kärkkäämpiä huomauttelemaan kaikesta, mikä jollain lailla poikkeaa ”tavanomaisesta”. Myös ohjeita ja neuvoja sataa pyytämättä raskaana olevan niskaan ihan joka laarista, sillä kaikki, etenkin itse joskus raskaana olleet, ovat luonnollisesti parhaita asiantuntijoita myös muiden ihmisten raskauksien kohdalla.

”Oliko se vahinko?”

Hämmentävän monen ihmisen ensireaktio raskausuutiseeni oli kysyä, oliko raskauteni suunnittelematon. Harva varmaan tarkoitti mitään pahaa, mutta koska ”vahinkoraskauksiin” liittyy ihan selkeä negatiivinen assosiaatio, kommenttia oli vaikeaa ottaa kovin positiivisenakaan. Kommentti ilmaisee aika selkeästi sen, että sen esittäjä pitää raskauttani jollain lailla yllättävänä ja ehkä jopa ei-toivottuna asiana. Olen vastannut kysymyksiin vain että ei, raskaus oli kyllä ihan suunniteltu juttu, vaikka mieleni on tehnyt tokaista, että helvettiäkö se sinulle kuuluu ja miten edes kehtaat kysyä keneltäkään tällaisia kysymyksiä.

Luulen, että utelut ja oletukset raskauteni suunnittelemattomuudesta johtuvat pitkälti siitä, ettei elämäntilanteeni oli kaikilta osin se tyypillisin perheen perustamiselle. Normiin kuuluu, että lapsia aletaan suunnitella siinä vaiheessa, kun on ensin tehty uraa ja hankittu vakituinen työ sekä oltu vuosia yhdessä saman kumppanin kanssa, mielellään menty jo naimisiinkin. Minulla on opinnot kesken, pienet tulot ja parisuhde, joka oli raskaaksi tullessani kestänyt puolitoista vuotta eli monen mielestä aivan liian vähän aikaa. Ehkäpä tämän kaiken takia olisi sitten oletettavampaa, että raskauteni olisi suunnittelematon ”vahinko” kuin toivottu ja odotettu asia, koska kuka hullu nyt rupeaisi lisääntymään ennen kuin elämä täyttää kaikilta osin vaaditut keskiluokkaisuuden ja ”kunnollisuuden” normit.

Vaikka vakaus niin työelämässä kuin parisuhteessakin on varmasti hyvä lähtökohta perheen perustamiselle, on aika tökeröä tehdä oletuksia ihmisten valmiudesta vanhemmuuteen pelkän työtilanteen tai parisuhteen keston perusteella. Erityisesti suhteeni kesto on huolettanut ihmisiä ja onpa minulle jopa tokaistu, että ”pitäisi ehkä itsekin laskea rimaa, jos haluaisin lapsen ennen kolmeakymppiä” vihjaten siihen, että olisin puolisoni kanssa vain siksi, että olen melkein 30-vuotias nainen ja siksi oletetusti paniikissa lisääntyä mahdollisimman nopeasti. Ihan oikeasti, kenelle tulee mieleen sanoa näin toisen parisuhteesta, josta ei tiedä mitään?


”Koskas te sitten jätitte ehkäisyn pois?”

Kun ihmisille selviää, että raskauteni todella on seurausta varsin tietoisista valinnoista, monia on kiinnostanut tietää, kauanko raskautta ”yritettiin”. Kysymys on varsin latautunut, koska siihen voi liittyä kipeitä tunteita, jos taustalla on pitkä yritys tai lapsettomuuden kokemuksia, joten en itse välttämättä ihan keneltä tahansa viitsisi asiasta kysellä. Meidän kohdallamme kaikki meni helposti ja nopeasti, mutta on silti hieman outoa, että puolitutut kyselevät intiimejä asioita seksielämästämme.

Älkää ymmärtäkö väärin: seksipositiivisuuden nimissä toivon kyllä, että seksistä voitaisiin keskustella nykyistä rennommin ja avoimemmin. Yleisen tason keskustelu on kuitenkin ihan eri asia kuin henkilökohtaisten asioiden uteleminen, kuten olen monta kertaa eri yhteyksissä selittänyt. Tuntuu hyvin oudolta, että ihmiset, joista tiedän hyvällä tuurilla pelkän etunimen, tulevat kysymään, mitä ehkäisyä olemme käyttäneet ja kuinka paljon suojaamatonta seksiä olemme harrastaneet. Vastaavia kysymyksiä ei ole tapana kysellä muilta kuin läheisiltä ystäviltä ja on outoa, että raskaus yhtäkkiä antaa luvan kysellä mitä vaan. Ei kai raskaana olevan seksielämä ulkopuolisille kuulu sen enempää kuin ennenkään, vaikka siitä nyt olisikin näkyvä todiste?

”Aiotteko mennä naimisiin?”

En olisi uskonut näin tapahtuvan vielä vuonna 2021, mutta kyllä, tätä kysymystä on kysytty ihan älyttömän usein! Eniten niissä on yllättänyt se, että kysyjät ovat olleet useimmiten tuttujani ja osalta olen ihan kysynytkin, tuntevatko he minua ollenkaan, jos he pitävät minua ihmisenä, jonka mielestä on tärkeää olla naimisissa ennen lapsen syntymää. Siis miksi ihmeessä minä, joka paasaan blogissani ja somessani jatkuvasti suhteiden moninaisuuden ja normikriittisyyden puolesta, haluaisin nyt varta vasten kiirehtiä naimisiin?

Kysymykset naima-aikeista ovat osa merkille panemaani kiinnostavaa ilmiötä, jossa jotenkin kummallisesti oletetaan, että vanhemmaksi tuleminen saisi minut ja puolisoni jotenkin luopumaan meille tärkeistä asioista ja arvoista ja alkamaan elää joidenkin ”perinteisten” arvojen mukaan. Vaikka kaikki tuttumme hyvin tietävät, ettemme ole uskonnollisia tai muutenkaan erityisen perinteisiä tyyppejä, meiltä kysytään silti, aiommeko mennä naimisiin. Samalla tavalla ollaan oltu yllättyneitä esimerkiksi siitä, että emme aio syöttää lapsellemme lihaa, vaikka emme kumpikaan sitä itsekään syö. Ja vaikka suhteiden moninaisuuden lisäksi puhun paljon myös sukupuolen moninaisuudesta ja inklusiivisuudesta, on joillekin silti tullut yllätyksenä, ettemme halua ympäröidä lastamme sukupuolittuneella krääsällä emmekä ole kertoneet lapsen sukupuolta etukäteen (koska emme tiedä sitä vaan pelkästään veikkauksen sukuelimistä, mutta se taas on oman postauksensa arvoinen juttu). On tuntunut siltä, että meidän arvojamme ja elämäntapaamme on pidetty jonkinlaisena ”nuoruuden haihatteluna”, joka kyllä jää pois nyt, kun meistä tulee vanhempia ja oikeita aikuisia.

Ei meillä ole mitään avioliittoa vastaan ja ehkä menemmekin joskus naimisiin, mutta ihan vaan näiden ärsyttävien kysymysten vuoksi emme todellakaan halua tehdä sitä nyt.


”Onpa hyvä, ettei sulle ole tullut mitään kiloja tai raskausarpia”

Kaikista vaikeimmin ymmärrettävä raskauteen liittyvä ilmiö on se oikeus, millä jotkut ihmiset kommentoivat ja jopa koskettelevat raskaana olevien kehoja. Inhoan myös tapaa, jolla raskauden tuomista kehon muutoksista puhutaan kehon pilalle menemisenä. Anteeksi nyt, mutta lapsen kantaminen on aika iso juttu ja se saa kyllä myös jättää jälkensä kehoon.

Raskauskilot, -arvet ja muut muutokset ovat asioita, joihin raskaana oleva ei voi hirveästi vaikuttaa. Toisille tulee viisi kiloa, toisille kymmenen ja toisille kaksikymmentä. Toisilla on isompi maha, toisilla pienempi. Toisille tulee raskausarpia, toisille ei. Mikään ei ole toista parempi tai huonompi ja on ikävää, että huomautellaan asioista, joille ei itse voi mitään. Ylipäätään ulkonäköön liittyvä kommentointi kannattaisi jättää ihan suosiolla väliin, ellei ole kyse asiasta, jonka ihminen voi saman tien korjata, kuten poskille levinneistä silmämeikeistä. Mitä minä kostun siitä, että jonkun mielestä arveton raskausmahani on hyvä asia? Ei siitä tule hyvä mieli vaan enemmänkin alkaa ahdistaa, että olen sitten tuonkin mielestä jotenkin epäonnistunut, jos arpia tuleekin.

Eikä tässä vielä kaikki, nimittäin mikäli olen ymmärtänyt oikein, raskausaika on vasta alkua ja näitä kommentteja alkaa tulla toden teolla vasta sitten, kun lapsi on syntynyt! Tuntemattomat sosiaalisessa mediassa tietävät aina kaiken lapsen vanhempia paremmin ja jos joskus on haastavia hetkiä, niin odotapa vaan, kohta on joku uusi vaihe ja silloin se elämä vasta kurjaksi muuttuukin! En ihan tiedä, mistä tulee tämä ajatus siitä, että jokaista raskaana olevaa tai vanhempaa (erityisesti äitiä) kiinnostaisi kaiken maailman tyyppien mielipiteet ja kommentit tai että raskaus ja vanhemmuus antaisivat luvan kysyä henkilökohtaisia, arkoja tai epäasiallisiakin kysymyksiä, mutta siitä pitäisi päästä eroon. Omiin mielipiteisiin on kaikilla oikeus, mutta niitä ei tarvitse sanoa ääneen edes raskaana olevalle: ja jos kaikki mielipiteet perustuvat joihinkin aikansa eläneisiin normeihin, ehkä niitä ajatuksiaan voisi olla hyvä vähän tuulettaa.

Postauksen kuvat: Mira Pelo / YLE

Miksi raskaana olevalle saa sanoa mitä vaan? Read More »

Miten media puhuu seksuaalirikoksista ja miksi sillä on väliä

/ Yhteiskunta

Seksuaalirikoksilla on yhteiskunnassa ja mediassa omituinen erityisasema. Muista vakavista rikoksista poiketen niihin liittyy vahvasti uhrin syyllistäminen, vastuuttaminen ja kertomuksen todenperäisyyden epäily sekä tekijän vastuun ja koko teon vähättely. Mediassa tämä ilmenee uutisina, joiden keskiössä on uhri ja tälle tehty väkivalta tekijän ja hänen tekojensa sijaan. Uutiseen tekstilajina liitetty neutraaliuden ajatus tekee tästä erityisen ongelmallista, koska sillä, miten asiat kerrotaan mediassa, on vaikutusta sille, miten me ne ymmärrämme.

Näitä ajatuksia pyörittelin mielessäni pohtiessani viime syksynä aihetta suomen kielen kandidaatintutkielmalleni. Tutkielmani valmistui toukokuussa ja sen otsikko on ”Raiskaus tapahtui, kun nainen tuli suihkusta” – Tekijän häivyttäminen ja taka-alaistaminen ja teon vähättely seksuaalirikoksista kertovissa verkkouutisissa. Tutkielmassani analysoin kuuttatoista verkkouutista, jotka on julkaistu Iltalehden tai Ilta-Sanomien sivuilla aikavälillä joulukuu 2019 ­– tammikuu 2021. Tarkastelen uutistekstien teon kuvauksissa esiintyviä kielen piirteitä, jotka häivyttävät seksuaalirikoksen (raiskaus, törkeä raiskaus tai pakottaminen seksuaaliseen tekoon) tekijää, siirtävät tämän taka-alalle tai jollain lailla vähättelevät tekoa ja sen vakavuutta.

Analyysini tuloksena löysin viisi erilaista kielellistä rakennetta, jotka luovat tekstiin tekijää häivyttäviä tai taka-alaistavia tai tekoa vähätteleviä sävyjä. Niitä esiintyi aineistoni uutisissa runsaasti, mistä voinee päätellä, että erilaisten kiertoilmaisujen käyttäminen suoran aktiivirakenteen (esim. Mies raiskasi naisen) sijaan on yleistä. Ilmiö on myös havaittu jo vuosikymmeniä sitten ja sitä on tutkittu muun muassa Yhdysvalloissa ja jonkin verran myös Suomessa. Oman tutkielmani tavoitteena olikin verrata omia havaintojani Anna Mäkelän vuonna 2000 tekemään tutkimukseen Helsingin Sanomien raiskausuutisista ja selvittää, onko kahdessakymmenessä vuodessa tapahtunut muutosta ja jos, niin millaista.

Kun tekijä taka-alaistetaan, uhri etualaistetaan ja nähdään vastuullisena

Häivyttämisellä tarkoitan tilannetta, jossa tapahtuneesta seksuaalirikoksesta kerrotaan sivuuttaen tekijän olemassaolo tai aktiivinen toimijuus. Suomen kielessä tavallinen tapa siirtää tekijä sivuun on passiivirakenne, kuten tässä tapauksessa usein Nainen raiskattiin. Lauseesta käy ilmi, mitä on tapahtunut, mutta se jättää tekijän olemassaolon implisiittiseksi eli ikään kuin rivien välistä pääteltäväksi. Samalla uhrin asema korostuu, koska uhriin viittaava sana nainen on lauseen alussa teemapaikalla eli niin sanotusti lauseen pääpuheenaiheena. Tällaiset lauseet antavat ymmärtää, että uhri on tilanteessa merkittävämpi osallistuja kuin rikoksen tekijä.

Toinen aineistoni uutisissa erittäin yleinen häivyttämisen tapa on raiskata-verbin nominaalistaminen eli muuttaminen substantiiviksi raiskaus. Siinä missä passiivi sentään edes implikoi tekijän olemassaoloa, raiskaus tapahtui -tyyppinen rakenne esittää tilanteen tapahtuvan itsestään ilman tekijää tai tämän aktiivista osallistumista. Raiskaus on kuin jokin luonnonvoima, jonka tapahtumista ei voi estää. Oma suosikkiesimerkkini aineistostani on seuraavanlainen virke: Nainen oli jatkanut kävellen Rounionkadulle, jonka varrella mies poliisin mukaan oli tarttunut naiseen ja pakottanut tämän syrjemmälle, missä epäilty raiskaus tapahtui. Virke esittää, että mies on syyllinen vain naisen pakottamiseen paikalle mutta ei itse raiskaukseen, joka on tapahtunut itsestään.

Uhrin keskeistä roolia korostaa myös Nainen joutui raiskauksen uhriksi -tyyppinen lauserakenne. Edelleen läsnä on ajatus raiskauksesta itsestään tapahtuvana asiana: uhri ei siis joudu tekijän, vaan raiskauksen uhriksi. Joutua-verbi merkitsee tahatonta, epäedullista tilanteen muutosta, mutta joskus tekstistä nouseva luontevin tulkintamuoto ei ole se, että uhrilla kävi huono tuuri vaan ennemminkin se, että hän jotenkin omalla toiminnallaan aiheutti oman uhriksi joutumisensa. Kun tekijä on häivytetty tilanteesta kokonaan pois, uhri on ainoa, jolle voidaan asettaa tapahtuneesta minkäänlaista vastuuta. Näin saatetaan tulla implikoineeksi, että uhri olisi voinut estää tapahtuneen ja on itse asiassa syypää siihen, että hänet raiskattiin.

Joskus tällaisten tekijää häivyttävien rakenteiden käyttö selittyy sillä, että rikoksista uutisoidaan tutkintavaiheessa eikä tekijän henkilöllisyyttä tiedetä tai tämän syyllisyyttä ei ole varmistettu. Tekijöitä voi olla myös useita, jolloin heihin on kätevää viitata passiivimuodolla, joka ei erittele implisiittisten tekijöiden lukumäärää. Suomessa oikeusprosessit toteutuvat syytön kuten toisin todistetaan -periaatteella, eli jos tekijää ei ole oikeudessa tuomittu, hänen syyllisyyttään ei voi mediassakaan esittää totena. Kuitenkin on erikoista, että  näitä häivyttäviä rakenteita käytetään paljon myös tilanteissa, joissa on varmuus sekä tekijän henkilöllisyydestä että syyllisyydestä. Sille on vaikeaa keksiä mitään muita perusteita kuin tahallinen pyrkimys siirtää vastuu teosta pois tekijän harteilta.

Ajatus, jonka mukaan raiskaukset johtuvat uhrien omasta toiminnasta, on yksi niin kutsutuista raiskausmyyteistä, jotka määrittävät vahvasti ajatteluamme seksuaalirikoksista. Yhä edelleen ajatellaan, että käytöksellään, pukeutumisellaan tai varomattomuudellaan (esim. kävelemällä yksin ulkona yöllä) uhri provosoi tekijää ja on siten vastuussa tapahtuneesta. Tämän ajattelutavan vuoksi saatetaan edelleen kysyä uhreilta hameen pituutta tai ajatella, että koska uhrilla on ollut monta seksikumppania tai hän on harrastanut tekijän kanssa seksiä aikaisemmin, hän varmaan oikeasti halusikin tulla raiskatuksi. Vaikka mediassa ei suoraan tällaista sanottaisikaan, tekijän häivyttäminen ja uhrin korostaminen voivat aktivoida lukijassa raiskausmyytin mukaisen tulkintakehyksen ja saada hänet pitämään uhria syyllisenä.

Syyllisyyden kyseenalaistamista ja stigmatisoivien sanojen välttelyä

Rikosuutisia kirjoitetaan usein viranomaisraporttien pohjalta ja siksi ei ole yllättävää, että uutisteksteissä esiintyy paljon viranomaisten referointia. Niin sanotun referatiivisen johtoilmauksen tyylillä on kuitenkin väliä: esimerkiksi ilmaus ”poliisin mukaan” on yleensä varsin neutraali, mutta vaikkapa ”syyttäjän mielestä” antaakin jo toisenlaisen kuvan. Esimerkiksi lause ”syyttäjän mielestä mies raiskasi asianomistajan” voi kuulostaa siltä, että kyseessä on syyttäjän henkilökohtainen mielipide eikä todisteisiin perustuva fakta. Toimittaja voi siis tällaista ilmausta käyttämällä vihjata, että syyttäjän mielipide olisi syytä kyseenalaistaa ja saada lukijan sympatisoimaan raiskauksen tekijää tai pitämään häneen kohdistuvia syytöksiä perusteettomina.

Samanlainen vaikutelma voi syntyä myös syyttää-verbin käytöllä erityisesti silloin, kun sillä viitataan jonkun väittämiseen syylliseksi eikä siihen, että jotakuta vastaan on nostettu syyte. Omassa aineistossani syyttää-verbi esiintyi ainoastaan uutisessa, joka kertoi erääseen jalkapalloilijaan kohdistuneista seksuaalirikos- ja pahoinpitelysyytöksistä mutta varottiin ottamasta kantaa pelaajan syyllisyyteen. Sen sijaan uutisessa oli jalkapalloseuran puheenjohtajan lausunto siitä, kuinka järkyttyneitä seurassa ollaan ”kaikkien tuntemaa ja monien hyvänä ystävänään pitämää” henkilöä syytetään tällaisista rikoksista. Tällaiset lausunnot ovat hyvin yleisiä uutisissa, jotka kertovat miesten naisiin kohdistamasta väkivallasta: joku väkivallan tekijän tuttu kertoo, kuinka ”ei olisi ikinä uskonut” ja kuinka tekijä on niin mukava ja kaikin puolin mainio ihminen. Ne ovat omiaan kääntämään lukijan sympatiat tekijän puolelle ja näkemään vikoja väkivallan uhrissa, josta usein puhutaan jutuissa vähemmän mairittelevasti.

Jalkapalloilijaan kohdistuneista syytöksistä kertovassa uutisessa uhreista ei kerrota juuri mitään lukuun ottamatta mainintaa siitä, että toinen heistä olisi saapunut tekijän asunnolle vapaaehtoisesti. Tämä yhdistettynä syytöksiin ja puheenjohtajan lausuntoon sekä siihen, että kyseessä on julkisuuden henkilö, aktivoi herkästi lukijassa tulkintakehyksen syytösten perättömyydestä. Yksi erittäin voimakas raiskausmyytti on nimittäin käsitys, jonka mukaan naiset tehtailevat perättömiä raiskaussyytöksiä rahan ja julkisuuden toivossa. Se on täysin perätön, koska sekä todennäköisyys sille, että syytökset johtavat tuomioon sekä mahdollinen rahallinen korvaus ovat todella pieniä ja julkisuuskin on varsin kyseenalaista, kun julkisesti seksuaalisesta väkivallasta puhuvat naiset saavat osakseen lähinnä haukkumista ja tappouhkauksia. Hyvä esimerkki tästä on viime viikolla esiin noussut tapaus, jossa Miisa Nuorgam kertoi häntä ahdistelleista suomalaiskoomikoista ja sai valtavasti syytöksiä huomionhakuisuudesta, vaikka hänen saamansa huomio on koostunut lähinnä törkeistä herjoista ja uhkauksista. Kuka sellaista todella haluaisi osakseen?

(Huomionarvoista Nuorgamin tapauksessa myös on, että tapauksesta kertovissa jutuissa hän poikkeuksetta syyttää ja väittää, kun taas syytetyt miehet kertovat.)

Sen lisäksi, että uhreja ei tunnuta uskovan, heidän kokemuksiaan ei myöskään välttämättä oteta vakavasti. Tässä YLEn uutisessa rikosylikomisario Pasi Nieminen toteaa, että ”kyllähän se (raiskaus) lähtökohtaisesti tietysti on vakava rikos, mutta ei se vakavimpia rikoksia ole” ja kommentti kertoo valitettavasti erittäin paljon yleisestä suhtautumisesta seksuaalirikoksiin. Helsingin Sanomien raiskausuutisista vuonna 2000 kirjoittaneen Anna Mäkelän mukaan uutisissa yleinen tapa vähätellä seksuaalirikosten vakavuutta on kirjoittaa niistä rennoin ja puhekielisin ilmauksin, jotka ovat rikosuutisen kontekstissa epätyypillisiä. Esimerkkejä tästä löytyy myös omasta aineistostani: eräässä uutisessa kerrotaan risteilyaluksella sattuneesta seksuaalirikoksesta ja viitataan tekoon insidenttinä. Sattua-verbi merkitsee asian tapahtumista sattumalta, jolloin ilmaistaan, että mainittu rikos tapahtui vahingossa, hups vaan, miten se nyt sillä lailla lipsahti. Insidentti taas on niin räikeän puhekielinen ja slangimainen ilmaus, että se tuntuu todella epäsopivalta jopa iltapäivälehden kontekstiin. On vaikeaa kuvitella, että esimerkiksi murhasta uutisoitaisiin samanlaisin sanavalinnoin.

Tein omassa tutkielmassani myös kiinnostavan havainnon raiskaaja-sanan harvinaisuudesta. Toimittajat tuntuvat olevan haluttomia käyttämään sanaa edes silloin, kun puhutaan raiskauksesta tuomitusta henkilöstä. Mäkelä teki omassa aineistossaan samankaltaisen havainnon ja toteaa, että raiskaajista puhutaan ennemminkin raiskausta yleisesti käsittelevissä teksteissä kuin tietystä tapauksesta kertovissa uutisissa. Syyksi tälle Mäkelä esittää sanaan liittyvän stigman. Omakin tulkintani on, että ihmisen kutsuminen raiskaajaksi lyö tälle niin ikävän kuuloisen leiman, etteivät toimittajat halua näin tehdä, vaikka siihen olisi aihettakin. Tämän voi tulkita pyrkimykseksi lieventää stigmaa ja siten vähätellä raiskausta. Valitettavan usein seksuaalirikoksista raportoivat uhritkin joutuvat kohtaamaan asenteen, jossa heitä kehotetaan olemaan ”pilaamatta tekijän elämää” ikävillä syytöksillä. Yleisesti tunnutaan siis kantavan enemmän huolta raiskaajan statuksen aiheuttamasta leimasta kuin itse raiskauksista.

Tutkielmani tärkein johtopäätös oli, että erilaiset seksuaalirikoksen tekijää häivyttävät ja taka-alaistavat sekä raiskausta vähättelevät lauserakenteet ja ilmaukset ovat seksuaalirikosuutisissa varsin tavallisia. Muutosta on tapahtunut sitten Mäkelän vuonna 2000 tekemän tutkimuksen, mutta puhetapa on edelleen olemassa ja varsin arkipäiväinen. Toki on selvää, että uutisten kirjoittajien on pakko käyttää vaihtelevaa kieltä tehdäkseen jutuista luettavia ja kiinnostavia ja välttämättä häivyttävän, taka-alaistavan tai vähättelevän vaikutelman luominen ei ole toimittajalta tahallinen teko. Raiskausmyytit kuitenkin elävät ja voivat niin hyvin, että uutisten kieleen olisi hyvä kiinnittää seksuaalirikosten kontekstissa erityistä huomiota. Koska media vaikuttaa suuresti meihin kaikkiin (myös viranomaisiin ja lainsäätäjiin), sillä on suuri valta ja sitä kautta myös vastuu siitä, pitääkö se raiskausmyyttejä yllä vai murtaako se niitä tasa-arvoa ja turvallisuutta lisäten.

Miten media puhuu seksuaalirikoksista ja miksi sillä on väliä Read More »

Seksiin ei tarvitse suostua edes parisuhteessa

/ Ihmissuhteet, Seksuaalisuus

Mitä enemmän opin seksuaalisuudesta, sitä selkeämmäksi käy, miten tärkeä osa rajat ja niiden kunnioittaminen ovat seksuaalista hyvinvointiamme. Jostain syystä rajat tuntuvat kuitenkin unohtuvan ainakin tietyissä seksuaalisuuteen liittyvissä konteksteissa kokonaan, tai sitten ne ymmärretään varsin suppealla tavalla. Puhun nyt erityisesti monogaamisesta parisuhteesta, johon liittyy vahvasti ajatus paitsi oikeudesta asettaa kumppanille rajoja, myös vaatimuksesta joustaa rajojen suhteen kumppanin seksuaalisen tyydytyksen nimissä.

Seksi ei ole suhteessa olevan oikeus tai velvollisuus

Jokaisen ihmisen seksuaalioikeuksiin kuuluu oikeus määritellä itse omat seksuaaliset rajat eli päättää, haluaako harrastaa seksiä ja jos niin millaista, koska ja kenen kanssa. Oikeuksiin kuuluu myös oman seksuaalisuuden vapaa ilmaisu toisten itsemääräämisoikeuden ja lain (tosin tästä voi mielestäni joskus joustaa) puitteissa. Käytännössä se tarkoittaa, että ihmisellä on oikeus juuri sellaiseen seksuaalisuuden ilmaisuun tai ilmaisemattomuuteen kuin hän itse haluaa, ellei se vahingoita muita – toisin sanoen ketään toista ei voi pakottaa tai velvoittaa seksiin tai mihinkään seksuaaliseen toimintaan.

Uskon, että varsin iso osa ihmisistä ymmärtää tämän ja näkee sellaisen seksin, jossa toinen/yksi osapuoli on mukana pakotettuna tai painostettuna sinä mitä se on, eli seksuaalisena hyväksikäyttönä tai väkivaltana. Kyllä, seksi ilman suostumusta on todellakin raiskaus, vaikka lainsäädäntömme ei sitä toistaiseksi vielä tunnustakaan. Kuitenkin monogaaminen parisuhde nähdään tässä usein ”harmaana alueena” tai jotenkin ajatellaan, että se suhteeseen ryhtyminen on aina voimassa oleva suostumus, koska niin moni tuntuu pitävän itsestään selvänä, että parisuhde tuo tullessaan säännöllistä seksiä. Yhtäkkiä omilla rajoilla ei olekaan väliä vaan yhden kumppanin oikeus seksuaalisuutensa ilmaisuun ja tyydytykseen muuttuukin tärkeämmäksi kuin toisen itsemääräämisoikeus. Seksi nähdään usein suhteeseen kuuluvana velvollisuutena, joka on suoritettava, vaikka ei itse haluaisikaan. Toiset myös kokevat suhteessa olemisen tuovan oikeutuksen seksiin ja saattavat joko vaivihkaisesti tai hyvinkin suoraan painostaa kumppaniaan. Käytös, joka nähtäisiin toisessa kontekstissa hyvin kyseenalaisena ja vääränä, onkin parisuhteessa yhtäkkiä ihan ok.

Tässä vaiheessa on hyvä todeta, että monogamia on mielestäni mainio suhdemuoto (ja omakin suhteeni on monogaaminen) eikä se itsessään aina tarkoita sitä, etteivätkö suhteen osapuolet kunnioittaisi toistensa rajoja ja itsemääräämisoikeutta. Vastaavasti monisuhteisuus ei tarkoita, etteikö rajojen ylityksiä tai jonkun itsemääräämisoikeutta rikkovaa käytöstä voisi tapahtua. Ajatus seksistä suhteeseen kuuluvana velvollisuutena kumpuaa kuitenkin jossain määrin siitä, että monogaamisessa suhteessa seksiä ei harrasteta muiden kuin oman kumppanin kanssa ja näin ollen kumppanit ovat toisilleen ainoat mahdolliset seksuaalisten halujen tyydyttäjät, ellei sooloseksiä lasketa. Monogamia tarkoittaa siis myös sitä, että suhteen osapuolilla nähdään olevan oikeus rajoittaa toistensa tekemisiä seksuaalisen uskollisuuden nimissä. Tämän oikeuden laajuudesta on erilaisia tulkintoja ja toisilla kumppanin rajoittaminen menee varsin äärimmäisiin mittasuhteisiin. Sekin on silti kulttuurissamme pitkälti hyväksyttyä, vaikka missä tahansa muussa ihmissuhteessa vastaavanlaista kontrollointia pidettäisiin erittäin tuomittavana.

Rakkaus- vai omistussuhde?

Temptation Island -realitysarjaa katsoneet tietävät, että sarjan osallistujilta kysytään ohjelmassa usein rajoista: missä suhteen rajat kulkevat ja ylittikö joku tietty asia nämä rajat vai ei. Monet sarjaan osallistuneet parit ovat määritelleet rajansa hyvin tiukasti ja kiellettyjen tekojen lista on hyvin pitkä. Tällaisia pareja on paljon myös realitymaailman ulkopuolella.

Yleisesti ottaen monogamialla tarkoitetaan suhdemuotoa, jossa osapuolet eivät harrasta seksiä muiden kuin toistensa kanssa. Jotkut tulkitsevat sen niin, että pettämistä on varsinaisen seksuaalisen kanssakäymisen lisäksi myös esimerkiksi pornon katselu, itsetyydytys tai jopa muista ihmisistä fantasiointi. Jotkut rajoittavat kumppaneidensa tuttavapiiriä ja kieltävät ”vastakkaista” sukupuolta olevat ystävät (huomaa heteronormi). Temppareissa kättä on väännetty moneen otteeseen siitä, onko alasti oleminen muiden kuin oman kumppanin nähden pettämistä vai ei.

Tällainen monogamia, jossa yhdistyy sekä toisen elämän vahva rajaaminen että ajatus seksistä suhteeseen kuuluvana velvollisuutena, on enemmänkin omistus- kuin rakkaussuhde. Ihmisillä on tietysti oikeus tehdä elämällään mitä haluavat, mutta usein vaikuttaa siltä, etteivät yhtäältä tiukka rajojen asettaminen ja toisaalta jatkuva omien rajojen ylittämisen vaatimus ole sitä, mitä kovinkaan moni haluaa. Temppareissakin sortuvat usein ensimmäisenä juuri ne tyypit, joilla on ne kaikkein tiukimmat rajat (joka ei sinänsä ole ihme, jos pettämiseksi lasketaan suunnilleen sekin, että istuu alle metrin päässä ihmisestä, joka on eri sukupuolta kuin itse).

Suostumuskasvatusta tarvitsevat myös aikuiset

Parisuhteen säännöistä ja rajoista on tärkeää keskustella eikä mennä ”automaattiasetuksilla” ja olettaa, että kumppanin käsitys on sama kuin itsellä. Samalla tavalla olisi hyvä keskustella myös siitä, miten suhteen osapuolten seksuaalisuus toteutuu suhteessa. Myös parisuhteessa tulisi muistaa, että vaikka parilla olisi myös yhteinen seksielämä, osapuolet eivät omista toistensa kehoja tai seksuaalisuuksia ja kummankin yksilölliset seksuaalioikeudet ovat voimassa suhteesta huolimatta. Parisuhde ei velvoita ylittämään omia rajoja eikä oikeuta vaatimaan toiselta seksiä, jos hän ei sitä itse halua. Seksiin painostaminen tai kiukuttelu, mököttäminen ja kumppanin haukkuminen siksi, ettei tämä suostu seksiin, ovat henkistä väkivaltaa. Fyysinen pakottaminen tai se, että pitkän painostuksen päätteeksi saa kumppanin vastahakoisesti suostumaan seksiin, ovat taas, no, seksuaalirikoksia.

Usein korostetaan sitä, että lapsille ja nuorille tulee opettaa suostumuksesta ja omien ja toisten rajojen kunnioittamisesta. Tämä on tietysti totta ja erittäin tärkeää ja itsekin uskon säästyneeni isoilta vahingoilta nuortenlehtien kysymyspalstojen ansiosta, joilla aina seksistä puhuttaessa painotettiin, ettei seksiin pidä suostua ennen kuin sitä itse haluaa tai ettei ole ok, että seurustelukumppani painostaa seksiin. Tarvitsisimme tätä samaa seksuaalikasvatusta myös aikuisille, sillä nyt jossain kohtaa tapahtuu täyskäännös ja alammekin ajatella, että itse asiassa parisuhteessa seksiä on harrastettava, halusi sitä tai ei. Mistä tässä oikein on kysymys: ajattelemmeko, että seksittömyys parisuhteessa on ok vain niin kauan, kun ”ekaa kertaa” ei olla vielä koettu, ja sen jälkeen seksiä pitäisi olla säännöllisesti? Vai pidämmekö seksiä verojen ja imuroinnin kaltaisena asiana, joka nyt vaan kuuluu aikuisen ihmisen elämään?

Sanotaan se nyt vielä kerran: jokaisella on oikeus itsensä näköiseen seksuaalisuuden ilmaisuun muita vahingoittamatta. Se tarkoittaa, että jos seksi parisuhteessa tuntuu velvollisuudelta, sitä ei tarvitse harrastaa. Jatkuva omien rajojen ylittäminen vastahakoisesti seksiin suostumalla aiheuttaa todennäköisesti jossain vaiheessa erittäin vahvan vastenmielisyyden seksiä kohtaan, joten rajoistaan on syytä pitää kiinni. Seksuaalioikeudet koskevat myös parisuhteessa olevia ihmisiä.

ps. Eettistä(kö) pornoa -verkkokurssin ilmoittautuminen on käynnissä taas! Kurssille osallistumalla saat arvokasta tietoa mm. pornoteollisuuden ongelmista, parhaista eettisesti toimivista sivustoista sekä siitä, miksi sosiaalinen media sensuroi lähes kaikkea seksuaalisuuteen liittyvää materiaalia. Samalla annat arvokasta tukea yritystoiminnalleni. Kurssille on lisätty muun materiaalin oheen yksi webinaari, jossa käsittelemme kurssilaisten toiveaiheita, mutta hinta on edelleen 35 euroa. Kurkkaa tästä lisätiedot, tervetuloa mukaan!

Seksiin ei tarvitse suostua edes parisuhteessa Read More »

Uusi verkkokurssi halusta ja haluttomuudesta on nyt julkaistu!

/ Seksuaalisuus

Muistatteko, kun kirjoitin tässä postauksessa suunnittelevani verkkokurssia liittyen haluun ja haluttomuuteen? No, nyt se on täällä! Kurssin nimi on EI HUVITA – Uusia näkökulmia haluttomuuteen ja sen tärkein pointti on nähdä haluttomuus ja suhteessa esiintyvä halujen eriparisuus uudessa valossa. Kurssi käynnistyy 24.5. ja ilmoittautuminen on nyt auki täällä.

Päätin tehdä haluttomuuteen liittyvän verkkokurssin, koska aihe on vakiokamaa seksuaalineuvonnassa ja -terapiassa. Haluttomuus on siis paitsi todella yleistä, myös todella monelle ongelmaksi koettu asia. Mielenkiintoista kyllä, mitään erityisen toimivaa ”hoitoa” ei ole löydetty ja kyseessä tuntuu olevan aivan erityisen kompleksinen seksuaalisuuden osa-alue, jonka edessä monilla asiantuntijoillakin menee sormi suuhun. En väitä olevani heitä fiksumpi, mutta ajattelen kuitenkin, että koska ilmiötä on tarkasteltu ja yritetty korjata tietystä näkökulmasta jo aika kauan siinä erityisen hyvin onnistumatta, ei näkökulman vaihdoksesta voi olla haittaakaan.

Mitä ne uudet näkökulmat sitten ovat? No, ensinnäkin kurssilla ilmiön tarkastelun lähtökohdaksi otetaan yksilö ja hänen tarpeensa ja hyvinvointinsa. Kuulostaa ehkä itsestäänselvyydeltä, mutta koska haluttomuus tai halujen eriparisuus ovat usein nimenomaan parisuhteessa olevien ongelmia, tilannetta on usein yritetty ratkoa parisuhteen hyvinvointi edellä. Monet asiantuntijoidenkin neuvot ovat tähdänneet ennemmin siihen, että parisuhteen seksimäärä pysyisi ennallaan tai kasvaisi kuin siihen, että haluton tai vähemmän haluava osapuoli alkaisi haluta enemmän. Jos ollaankin keskitytty toisen halun lisäämiseen, se on tehty parisuhde edellä. Normi siitä, että parisuhteessa kuuluu olla seksiä on todella vahva ja sellaista vaihtoehtoa, että enemmän haluava osapuoli mukautuisi vähemmän haluavan tarpeisiin tai täyttäisi omat tarpeensa muualla esitetään aika harvoin. Kurssillani parisuhteen seksinormi kyseenalaistetaan ja pohditaan, onko haluttoman tai kumppaniaan vähemmän haluavan ihmisen ollenkaan tarpeellista yrittää lisätä omaa haluaan ja kumpuaako tämä tarve hänestä itsestään vai halusta mukautua kumppanin toiveisiin ja toteuttaa jotain yleisesti hyväksyttyä normaalin parisuhteen käsikirjoitusta.

Kurssi sisältää oppimateriaalia kirjallisessa ja audiovisuaalisessa muodossa sekä webinaareja, joissa käsitellään kurssilaisten toivomia aiheita. Tarjoan kurssilaisilleni mahdollisuuden myös kahdenkeskiseen konsultaatioon, jossa voidaan paneutua tarkemmin kyseisen ihmisen tilanteeseen. Lisäksi olen laatinut kurssilaisilleni listan kirjallisuutta ja muuta materiaalia, johon kannattaa tutustua sekä ns. mustan listan kaikkea sellaista, missä haluttomuudesta puhutaan jollain lailla kyseenalaisella tavalla ja mistä ei ehkä ole niin paljon apua. Haluttomuudesta on nimittäin kirjoitettu paljon, mutta teoksissa tuntuu toistuvan tarve patologisoida halujen eriparisuus ja väen vängällä pakottaa vähemmän haluava osapuoli haluamaan enemmän tai jopa suostumaan seksiin vastentahtoisesti. Tyypillisesti kirjallisuudessa toistuu myös uskomus siitä, että naiset ovat luonnostaan haluttomampia kuin miehet ja kokevat vahvaa tarvetta monogaamiseen parisuhteeseen, kun taas miehille sitoutuminen on vaikeaa ja heidän seksuaaliset tarpeensa ovat vahvoja ja impulssinsa hallitsemattomia. Tällaisesta normittavasta ja virheellisestä puheesta ei ole mitään hyötyä yhtään kenellekään ja siksi on parempi, ettei kukaan yritä etsiä apua omaan tilanteeseensa tällaisesta kirjallisuudesta.

Lisätietoa kurssista löydät kurssisivulta. Ilmoittautuminen on käynnissä nyt ja päättyy sunnuntaina 23.5. Ennen kurssin käynnistymistä kannattaa myös seurata aktiivisesti Instagramiani, jossa käsitellään kurssin teemoja ja keskustellaan niistä stoorien puolella. Toivotan kaikki kiinnostuneet lämpimästi tervetulleeksi kurssilleni: en lupaa, että seksihalunne nousevat taivaisiin, mutta jos oma tai kumppanin halun määrä mietityttää tai ahdistaa, kurssin jälkeen olo on takuulla parempi.

Uusi verkkokurssi halusta ja haluttomuudesta on nyt julkaistu! Read More »

Raskaus ja kehon muutokset alusta puoliväliin: Raskausdiabetes, painoahdistusta ja mahan odottelua

/ Keho & hyvinvointi

Tänään koitti raskauden puoliväli eli raskausviikko 20 + 0. Tähän ensimmäiseen puolikkaaseen on kuulunut vahvasti raskauden tuomien kehon muutosten odottaminen sekä innostuksella että pienellä pelolla: toisaalta mahan kasvamista ei malttaisi odottaa, toisaalta taas ahdistaa ajatus painon nousemisesta. Näiden ajatusten kautta olen myös reflektoinut paljon sekä omia fatfobisia ajatuksiani että myös terveydenhuollon käsityksiä painosta.

Jännitin etukäteen, kuinka neuvolassa suhtauduttaisiin lähes väistämättömään painonnousuun ja miten itse käsittelisin jatkuvasta painon vahtimisesta nousevat tunteet. En ollut ennen raskautta käynyt vaa’alla vuosiin, koska koin voivani paremmin, kun en tiennyt painoani. Nuorena olin joskus jopa pakkomielteinen painostani ja tavoittelin lukemaa, jolla saisin painoindeksini vähintään normaalipainon alarajalle, mieluiten alipainon puolelle. Inspiraationani tähän toimi kuulemani juttu venäläisestä balettikoulusta, jossa sopiva paino laskettiin vähentämällä pituudesta 120. Omalla kohdallani tämä lukema olisi 41 kiloa. En siihen koskaan päässyt, mutta jo sen tavoittelu on ihan selkeä osoitus siitä, että olin nuorena syömishäiriöinen. Jännitin siis, että tieto painostani tai neuvolaterkkarin mahdollisesti esittämät painoani koskevat kommentit saisivat syömishäiriöajatukset palaamaan.

Terkkarini on onneksi osoittautunut ihanaksi tyypiksi eikä painoani ole kommentoitu juuri ollenkaan. Silti vähän kirpaisi, kun neuvolakorttiin kirjattiin ensimmäisellä kerralla painoindeksi eikä se todellakaan ollut edes lähellä sitä normaalipainon alarajaa, jota joskus pidin tavoitteenani. Vaikka tiedän faktana, että painoindeksi on oikeastaan aika huono tapa arvioida kenenkään painoa tai varsinkaan terveyttä ja sillä on varsin rasistiset juuret, en saa täysin hiljennettyä ääntä päässäni, joka sanoo, että olen huono ja epäonnistunut, koska painoindeksini on niin korkea. Samalla ihmettelen, miksi painoindeksiä edes käytetään enää terveydenhuollossa, kun sen ongelmallisuus vaikuttaa olevan varsin yleistä tietoa.

Läskifobiset ajatukseni saivat lisää vettä myllyyn, kun sain viikolla 14 raskausdiabetesdiagnoosin. Raskausdiabetes on sokeriaineenvaihdunnan häiriö, jossa keho ei syystä tai toisesta tuota tarpeeksi insuliinia ja verensokeri voi nousta liian korkeaksi, jolloin vauva saa liikaa sokeria. Ensisijainen hoito on terveellinen ruokavalio, jolla sokeriarvot pyritään pitämään tarpeeksi matalina.

Ylipaino on riskitekijä raskausdiabetekselle, mutta normaalipainoinenkin voi sen saada. Tästä huolimatta esite, jonka sain neuvolaterkkariltani diagnoosin yhteydessä, on kirjoitettu hyvin vahvasti olettaen, että sen lukija on ylipainoinen ja tavoitteeksi on kirjattu verensokerin hallinnan lisäksi äidin painonhallinta. Sen mukaan painon ilmoitettiin saavan nousta koko raskauden aikana vain kahdeksan kiloa. Vaivuin aikamoiseen epätoivoon, kun luin ruokavalio-ohjeita ja mietin, miten ikinä saan pidettyä painonnousun alle kahdeksassa kilossa, kun ensimmäisen 10 viikon aikanakin kiloja oli tullut arviolta kaksi. Se tuntui myös aika kohtuuttomalta siihen nähden, että kolmesta sokerirasituskokeessa mitatusta arvosta kaksi olivat erinomaisia ja vain yksi himpun verran viitearvon yli. Diagnoosi aiheutti myös vahvoja pettymyksen tunteita omaa kehoa kohtaan. Identiteettini terveenä ja hyvinvoivana ihmisenä koki kolauksen, kun minulle nyt sanottiinkin, että oma ja lapseni hyvinvointi vaatii hyvin radikaaleja muutoksia elämäntapoihini.

Neuvolassa terkkari suhtautui asiaan kuitenkin lempeämmin ja totesi, että omalla kohdallani kahdeksan kilon painonnousuraja ei ole relevantti vaan painoa saa kyllä tulla, kunhan pysytään alle kahdessakymmenessä kilossa. Se tuntui helpottavalta, mutta jäin miettimään, miksi raja on esitteessä kuitenkin esitetty niin ehdottomana, jos siinä kerran on näin paljon yksilöllistä vaihtelua. Ylipainon ja erilaisten sairauksien välille on myös vedetty aika vahvat yhtäläisyysmerkit ja törmäsin nyt ehkä ensimmäistä kertaa läskiaktivisteilta oppimaani ilmiöön, jossa lihavat ihmiset eivät välttämättä saa terveydenhuollossa kunnollista hoitoa vaan kaikkiin ongelmiin tarjotaan aina ratkaisuksi laihduttamista.

No, omat sokeriarvoni ovat onneksi pysyneet hyvinä ihan vaan säännöllisellä syömisellä, enkä ole oikeastaan muuttanut ruokavaliotani ollenkaan. Syömishäiriöajatusten kurissa pitäminen olisi todennäköisesti ollut todella vaikeaa, jos olisin joutunut alkaa laskemaan kaloreita ja vahtimaan syömisiäni enkä usko, että se olisi lisännyt hyvinvointiani, vaikka sokeriarvot olisivatkin ehkä olleet paremmat.

Alkuraskauden pahoinvoinnin ja ruokahaluttomuuden vuoksi painoni putosi jonkin verran ensimmäisen ja toisen neuvolakäynnin välissä ja oli vielä viimeisimmälläkin kerralla aavistuksen alempi kuin ensimmäisellä kerralla. Se herättää ristiriitaisia ajatuksia: toisaalta olen iloinen ja toisaalta soimaan itseäni iloitsemisesta ja fatfobisista ajatuksista, joiden mukaan hoikkuus on aina lihavuutta parempi asia. Tällaiset ajatukset ovat oikeasti aika vaarallisia näin raskaana, kun ykkösprioriteettina pitäisi olla vauvan hyvinvointi eikä oma paino tai ulkonäkö. Tietoisuus ajatusteni ongelmallisuudesta auttaa kuitenkin pitämään mielessä vauvan hyvinvoinnin ensisijaisuuden ja toisaalta tiedän, että alan voida huonosti, jos yritän rajoittaa syömisiäni. Yritän ottaa loppuraskauden mahdollisuutena tarkastella omia kehoon ja painoon liittyviä ajatuksiani kriittisesti ja löytää entistä parempia keinoja hallita syömishäiriöajatuksiani, kun kehon muutokset alkavat väistämättä kiihtyä ja painokin todennäköisesti nousta nopeammin.

Yllättävintä tässä raskauden ensimmäisessä puoliskossa onkin ollut se, miten vähän mitään näkyviä muutoksia on tapahtunut. Maha on vielä tosi pieni ja olen vaatteiden suhteen ikävässä välivaiheessa, kun suurin osa vanhoista housuistani puristaa, mutta äitiysvaatteet ovat auttamatta liian isoja. Jotenkin kuvittelin, että raskaus näkyisi tässä vaiheessa jo ihan selkeästi ulospäin, mutta omasta mielestäni näytän edelleen vain siltä, kuin olisin syönyt pitsan. Puolisoni tosin on sitä mieltä, että raskaus näkyy minusta ihan selvästi, joten mene ja tiedä.

Äitini on kertonut, että minua odottaessaan hänen mahansa oli niin iso, että häntä onniteltiin jouluksi syntyvästä vauvasta, vaikka laskettu aikani oli vasta huhtikuun alussa. Sen vuoksi olen ajatellut, että minustakin tulee todennäköisesti valtava ja äidin tavoin turpoan niin, että kengätkin jäävät pieniksi. Onhan tässä vielä toki neljä ja puoli kuukautta aikaa paisua ja varmasti niin ennen pitkää käykin, mutta toistaiseksi on ihan mukavaa, että maha ei vielä rajoita liikkumista eikä kehossa ole tapahtunut muitakaan elämääni merkittävästi vaikuttavia muutoksia. Ärsyttävin on ehkä ihon kuivuminen, jonka vuoksi varsinkin sääreni kutisevat todella pahasti, mutta siinäkin on plussapuolena se, että kasvojeni iho voi tosi hyvin ja hiuksiakaan ei tarvitse pestä kuin kerran viikossa.

Olisi kiinnostavaa kuulla myös teidän kokemuksianne raskaudesta, painonnoususta ja fatfobisista ajatuksista. Oletteko huomanneet terveydenhuollossa nihkeää suhtautumista raskaana olevan ylipainoon? Entä tunnistatteko negatiivisia ajatuksia itsessänne? Millaisia ohjeita te muut raskausdiabeetikot olette saaneet? Miltä teistä tuntui raskauden puolivälissä, oliko muutoksia tapahtunut enemmän vai vähemmän kuin luulitte? Kommenttiboksissa sana on vapaa ja viestiä voi laittaa myös Instagramissa @teekutsuilla.

Raskaus ja kehon muutokset alusta puoliväliin: Raskausdiabetes, painoahdistusta ja mahan odottelua Read More »

Mitä on riittävä seksuaalikasvatus ja kuka riittävä seksuaalikasvattaja

/ Seksuaalisuus, Yhteiskunta

Seksologia puhututtaa taas mediassa: Helsingin Sanomissa julkaistiin 15.4. juttu seksuaalikasvattaja Kaisa Merelästä ja hänen Powerful Sexual Aware -verkkokurssistaan, jonka tarkoitus on antaa tietoa naisten seksuaalisuuteen liittyvistä vaietuista asioista ja sitä kautta voimaannuttaa osallistujia oman seksuaalisuutensa suhteen. Myös Ylioppilaslehden uusimmassa numerossa käsiteltiin Merelän kurssia ja pohdittiin, miten ”modernin seksuaalikasvatuksen pioneeriksi” itseään tituleeraavan Merelän kurssi poikkeaa esimerkiksi koulujen seksuaalikasvatuksesta.

Erityisesti Helsingin Sanomien jutusta on keskusteltu sosiaalisessa mediassa paljon ja kritiikkiä on esitetty varsin aiheellisesti muun muassa siitä, miten jutussa naisvihamieliseen sävyyn ruoditaan Merelän ulkonäköä ja puhetyyliä hänen ammattitaitoaan kyseenalaistaen. Juttu lähestyy Merelän kurssia pohtien, mitä haittaa siitä voi osallistujille olla, ja vaikka selkeitä haittavaikutuksia tai ongelmia ei pystytäkään osoittamaan, kovasti huolissaan tunnutaan silti olevan. Eniten huolta kannetaan siitä, miten kurssin avoin ja rohkea ilmapiiri vaikuttaa osallistujiin, joilla on traumataustaa.

Ylioppilaslehden jutussa ei sorruta Hesarin tavoin Merelän ulkoisen olemuksen ruotimiseen vaan keskitytään enemmän kurssin sisältöön ja siihen, mitä sellaista Merelä opettaa, jota koulun seksuaalikasvatuksessa ei kerrota. Myös siinä pohditaan kuitenkin erityisesti kurssin tehtävien ja kurssiin kuuluvan Facebook-ryhmän mahdollista ongelmallisuutta ja sitä, millaisia valmiuksia seksuaalikasvattajalla on ylläpitää monen sadan ihmisen keskusteluryhmää ja sen turvallisuutta. Koulujen seksuaalikasvatus ei myöskään opetusalan ammattilaisten mukaan ole riittämätöntä, mikä on tavallaan ristiriidassa Merelän ajatuksen kanssa siitä, että hänen kurssinsa paikkaa koulun seksuaalikasvatuksen puutteita.

Seksologian kentällä pitkään toimineiden ammattilaisten huoli uusien ammattilaisten pätevyydestä ja työtavoista ei ole mikään uusi juttu. Esimerkiksi seksuaaliterapeutti Marja Kihlströmiä on arvosteltu siitä, että hänen avoin somepresenssinsä sekä televisioesiintymisensä Naked Attraction- ja Sex Tape Suomi -ohjelmien juontajana heikentävät alan uskottavuutta ”viihteellistymisen” kautta. Saman tyyppistä ajattelua on havaittavissa myös Merelän tapauksessa, kun hänen avoimen ja räiskyvän ulosantinsa nyt pelätään olevan liikaa traumataustaisille ihmisille. Vaikuttaa siltä, että viime vuosien seksipositiivinen vallankumous ja lisääntynyt avoimuus seksuaalisuudesta puhumisen suhteen ei miellytä kaikkia, vaan osa ammattilaisista selkeästi haluaisi pitää seksuaalisuuden asiana, jota käsitellään hissun kissun suljettujen ovien takana.

Merelän kouluttanut Sexpo-Säätiö kirjoitti jutun ilmestymisen jälkeen kannanoton, jossa todetaan huolipuheen ja pelottelun olevan iät kaiket käytössä olleita keinoja, joilla yritetään vaientaa häpeilemätön seksuaalisuutta koskeva puhe. Monet Merelän kurssin käyneet ovat myös suorastaan loukkaantuneet siitä, kuinka heidät esitetään traumataustansa vuoksi kykenemättöminä tekemään itseään ja seksuaalisuuttaan koskevia järkeviä päätöksiä tai ylipäätään rikkinäisinä ihmisinä, jotka särkyvät palasiksi, jos altistavat itsensä millekään seksuaaliselle. Itsellänikin särähti korvaan jutun sävy, jossa vastuu osallistujen mahdollisten traumojen aktivoitumisesta sysätään täysin Merelän harteille ja maalaillaan hänestä kuvaa epäpätevänä kurssiaan vetämään, koska hänellä ei ole terapeutin koulutusta eikä siksi valmiuksia käsitellä kurssilaisten traumoja.

Merelän ammattipätevyyttä kyseenalaistettiin jutussa moneen otteeseen, sillä hän on seksuaalikasvattaja, jolla ei ole taustalla sosiaali- ja terveysalan tutkintoa. Aikaisemmin sellainen on ollut pääsyvaatimuksena seksologian täydennyskoulutuksiin, mutta nykyään Merelän (ja itseni) kouluttanut Sexpo-Säätiö ottaa koulutuksiin myös muista taustoista tulevia opiskelijoita. Sexpoa on tästä arvosteltu ja jotkut pelkäävät, että pääsyvaatimusten muuttaminen laskee yleistä osaamisen tasoa. Sexpo kuitenkin toteaa kannanotossaan, että seksologian tulee seurata aikaansa ja muidenkin kuin sosiaali- ja terveysalan ammattilaisten hallussa oleva osaaminen edesauttaa sitä, että seksuaalisuudesta on tarjolla ajantasaista tietoa monissa yhteyksissä. Itsekin ajattelen, että pätevyys toimia seksologina on enemmän ihmisestä ja hänen persoonastaan kuin suoritetuista tutkinnoista kiinni ja ainakin viisi vuotta sitten meille neuvojaksi pyrkiville järjestettiin soveltuvuuskoe, jonka perusteella valittiin koulutukseen sopivat opiskelijat. Pelkkä kiinnostus ja maksukyky eivät siis edelleenkään riitä takaamaan pääsyä koulutukseen ja luottaisin kyllä Sexpon ammattilaisten arviointikykyyn opiskelijavalintojen suhteen. Halu rajata seksologia pelkästään tietyn ammattiryhmän erityisosaamiseksi vaikuttaa ennemmin turhalta portinvartijuudelta kuin asialta, joka oikeasti hyödyttää seksologien asiakkaita.

Olen nähnyt Powerful Sexual Aware -kurssin kirjalliset ja audiovisuaaliset materiaalit ja niistä on vaikeaa keksiä moitteen sijaa: Merelä on tehnyt huolellista työtä ja lähteyttänyt kaiken asianmukaisesti. Itse sisällöstä ei Helsingin Sanomien eikä Ylioppilaslehden mukaan ollakaan huolissaan vaan ennemmin kurssin metodeista. Kurssilla on paljon toiminnallisia tehtäviä, joissa osallistujia kehotetaan mm. masturboimaan päivittäin 30 päivän ajan tai postaamaan itsestään seksikäs kuva someen. Tehtävistä ja kaikenlaisesta muustakin keskustellaan kurssilaisten Facebook-ryhmässä. Tällainen toimintatapa on seksuaalikasvatuksessa jokseenkin uusi ja herättää ymmärrettävästi ajatuksia ammattilaisissa, jotka ovat tottuneet tekemään työtään toisin.

On tietysti aiheellista kysyä, voivatko tällaiset tehtävät ja avoimuuteen vahvasti kannustava ilmapiiri saada jonkun tekemään ryhmäpaineen alla asioita, jotka rikkovat omia rajoja. Tehtäviä ei kuitenkaan ole pakko tehdä ja osallistujat ovat ainakin lähtökohtaisesti aikuisia ihmisiä, joiden on osattava kantaa vastuu omista tekemisistään. Merelä myös korostaa, ettei kurssilaisten pidä antaa kenenkään, edes Merelän, sanella heille, miten heidän pitäisi elämäänsä elää. On tietty mahdollista, että jotkut kurssilaiset katsovat Merelää vahvasti ylöspäin ja totta kai suositun kurssin pitäjän ja kymmenien tuhansien someyleisön omaavan henkilön täytyy olla tietoinen omasta vallastaan. Valtaan liittyy aina vastuu, mutta se ei tarkoita, että Merelä olisi vastuussa kurssilaistensa päätöksistä. On myös hieman kyseenalaista varsinkin Helsingin Sanomien toimittajalta esittää huolta Facebook-ryhmän turvallisuudesta, kun hän on itse toiminut hieman kyseenalaisesti ja ollut ryhmässä journalistisella agendalla sitä kurssilaisille kuitenkaan paljastamatta.

Koska kurssin on käynyt Merelän mukaan reilussa vuodessa noin 2000 naista, sille on selkeästi tilausta. Kurssi sisältääkin paljon sellaista tietoa naisen seksuaalisuudesta, joka selittää monia yleisiä seksuaalisuuteen liittyviä ilmiöitä ja haasteita mutta jota ei esimerkiksi koulussa käsitellä mitenkään. Seksitaudeista ja vahinkoraskauksista varoittelun lomassa on unohdettu mainita mm. se, miten naisten seksuaalisuuden olemassaolo on suorastaan kielletty ja demonisoitu vuosisatojen ajan ja kuinka yhä edelleen seksuaalista käyttäytymistämme ohjailee hyvin vahvasti kristillinen arvomaailma ja lisääntymiskeskeinen seksikäsitys. Omankin sukupolveni naiset on muun muassa naistenlehtien vinkeillä opetettu laittamaan miehen nautinto omamme edelle ja keskittymään seksissä miehen miellyttämiseen sekä ulkonäöllisesti että toiminnallisesti. Siksi on tärkeää, että meille nyt sanotaan kovaa ja kuuluvasti, että meitä on tahallisesti johdettu harhaan.

Siksi on suorastaan törkeää, että Ylioppilaslehden jutussa haastatellut opetusalan asiantuntijat sanovat peruskoulun seksuaalikasvatuksen olevan täysin riittävää. Tätä he perustelevat sillä, että seksuaalikasvatusta toteutetaan opetussuunnitelman mukaisesti ja etteivät ole ole saaneet nuorilta palautetta seksuaalikasvatuksen puutteellisuudesta. Aivan kuin opetussuunnitelmassa ei voisi olla parantamisen varaa tai peruskouluikäisillä olisi valmiuksia arvioida heille annettua opetusta aiheesta, josta he ovat todennäköisesti oppineet vaikenemaan lapsuudesta asti. Anteeksi nyt, mutta kuka nuori marssii terveystiedon tunnin jälkeen opettajan puheille ja kertoo tämän opetuksen olleen virheellistä ja riittämätöntä?

Ymmärrystä ja tietoa seksuaalisuudesta haetaan ja saadaan myös muualta kuin kotoa ja koulusta – ja juuri tämän vuoksi on niin tärkeää, että muillakin kuin ammattikasvattajilla ja sote-alan ammattilaisilla on seksologian osaamista. Nykyään some on nuorille merkittävä tiedonlähde ja sieltä löytyykin paljon asiallista tietoa seksuaalisuudesta, mutta yhtä lailla myös kaikenlaista varsin kyseenalaista. Koulun tehtävä olisikin mielestäni olla se taho, joka oikaisee virheelliset käsitykset ja tarjoaa faktoihin perustuvaa, asiallista tietoa. Tätä toki tarjotaankin jo esimerkiksi seksitaudeista, mutta yhtä lailla olisi tärkeää opettaa historiallisista prosesseista, jotka yhä vaikuttavat käsityksiimme seksuaalisuudesta ja sukupuolesta – eli teemoista, jotka ovat Merelän kurssilla merkittävässä asemassa. Näitä Mereläkin luultavasti tarkoitti sanoessaan, että toivoisi tienneensä kurssilla opettamansa asiat nuorena seksielämäänsä aloittaessaan eikä sitä, että olisi toivonut yläasteella kotiläksyksi 30 päivän masturbointikuuria.

Sen sijaan, että kannettaisiin huolta kurssilaisten mahdollisten traumojen aktivoitumisesta tai rajojen rikkoutumisesta olisi ehkä olennaisempaa kysyä, miksi tällaiselle kurssille on niin paljon kysyntää. Miksi meillä on tilanne, jossa niin monella on seksuaalisuuteen liittyviä traumoja? Miksi niin monet naiset tarvitsevat voimaannuttavaa kurssia? Mitä on tehtävä toisin, jotta tulevaisuudessa näin perustavanlaatuisesta seksuaalisuutta koskevasta tiedosta ei tarvitsisi maksaa 333 euroa?

Positiivista on kuitenkin se, että seksuaalisuudesta puhutaan ja seksologian kentältä on esillä myös meitä nuoria ammattilaisia. Ylioppilaslehden juttu oli kuitenkin pääosin varsin asiallinen ja Merelä on kuulemma saanut runsaasti haastettelupyyntöjä eri medioista, joten lisää mahdollisuuksia hyvälle journalismille on tulossa. Myös minun ja Lady Clitterin Eettistä(kö) pornoa -verkkokurssista on tulossa juttu erääseen parin viikon päästä julkaistavan aikakauslehteen ja saimme lukea jutun etukäteen, joten tiedän sen olevan hyvä ja meidät ja asiamme positiivisessa valossa esittävä. Uskon, että erilaiset verkkovalmennukset ovat osa seksologian tulevaisuutta samalla tavoin kun monella muullakin alalla, mutta niiden tehtävä on täydentää tarjontaa eikä korvata esimerkiksi koulun seksuaalikasvatusta tai kahdenkeskistä neuvonta- ja terapiatyötä. Toivon, että esimerkiksi Merelän kurssin kaltaista uudenlaista seksuaalikasvatusta ei pelkästään kritisoitaisi vaan nähtäisi se ennemmin mahdollisuutena ja lakattaisiin puolustamasta kaikkia vanhoja toimintatapoja vain siksi, että niin on aina tehty.

Mitä on riittävä seksuaalikasvatus ja kuka riittävä seksuaalikasvattaja Read More »

Olen raskaana ja haluaisin puhua kaikesta, myös keskenmenosta

/ Keho & hyvinvointi

Instagram-seuraajani tietävätkin jo, mutta kerrotaan nyt vielä täälläkin: olen raskaana. Jee!

Olen nyt 15. viikolla, joka on ilmeisesti aika tavallinen ajankohta kertoa raskaudesta. Usein odotetaan 12 viikon rajaa, jolloin keskenmenon riski pienenee huomattavasti. Itse kerroin kuitenkin Instagramissa jo viikolla 11 ja läheisille jo paljon aikaisemmin: ensimmäiset ystäväni tiesivät asiasta jo noin viisi minuuttia positiivisen testin tekemisen jälkeen ja loputkin muutaman viikon sisällä siitä. Olisin varmaan kertonut somessakin aikaisemmin, jos vaan olisin pahoinvoinniltani jaksanut ideoida postauksen. Pidän vähän omituisena ja jopa ongelmallisena sitä, että uutista salaillaan ympäristöltä kuukausitolkulla vain siksi, ettei jouduttaisi kertomaan mahdollisesta keskenmenosta. Kuka siinä oikeastaan mitään voittaa?

Nyt heti alkuun kuitenkin disclaimer: jokainen toimikoon oman raskautensa kohdalla parhaaksi katsomallaan tavalla enkä missään nimessä kuvittele olevani joku ylempi äitiysauktoriteetti, joka voi tulla kertomaan muille, miten heidän pitäisi elämänsä elää. Tarkoitukseni ei myöskään ole vähätellä keskenmenon aiheuttamaa pettymystä ja surua vaan ennemminkin pohtia, mikä vaikutus asiasta vaikenemisella on näiden tunteiden voimakkuuteen. Ehkä se, ettei keskenmenoista ole tapana puhua, saa sellaisen kokevan tuntemaan yksinäisyyttä surunsa keskellä? Voisiko avoimempi julkinen keskustelu ja sitä kautta asian normalisointi itse asiassa lieventää keskenmenoon liittyviä negatiivisia tunteita?

Keskenmenot ovat varsin yleisiä. Sellaisista raskauksista, jotka ovat kestäneet yli kuusi viikkoa, päättyy keskenmenoon 10-15 prosenttia. Lisäksi noin puolet alkaneista raskauksista menee kesken jo hyvin varhaisessa vaiheessa niin ettei odottaja välttämättä edes ehdi huomata olleensa raskaana. Kyseessä on varsin tavallinen ilmiö, ja siihen nähden puhumattomuus tuntuu kovin dramaattiselta. Siihen liittyy selkeästi myös häpeää, joka näkyy hyvin siinä, että usein keskenmenosta puhutaan vasta, kun takana on onnistunut raskaus. Oma häpeä ja epäonnistuminen uskalletaan myöntää vasta sitten, kun tarinalla on onnellinen loppu.

Toisin kuin itsekin olen monien muiden tavoin luullut, keskenmeno ei ole odottajan omaa syytä. Tiedän tämän kuitenkin vain, koska olen ottanut asiasta selvää. Neuvolassa ei ole puhuttu aiheesta mitään, kuten ei myöskään koulun muuten niin lisääntymiskeskeisessä seksuaalikasvatuksessa. Jos olisin vaikka muutama vuosi sitten saanut keskenmenon, olisin varmasti syyttänyt siitä itseäni – ja luultavasti olisin vähän nytkin, vaikka tiedän, ettei siihen olisi mitään tarvetta. Puhumattomuus vaan aiheuttaa sen, että tuntuu, että keskenmenoa pitäisi hävetä.

Tiedän tasan yhden ihmisen, joka on puhunut keskenmenostaan julkisesti pian tapahtuneen jälkeen ja hän on Miisa Nuorgam. Hänen Instagram-postaukseensa tulleiden kommenttien perusteella avoimelle puheelle keskenmenosta on todellakin tilausta, niin monet kiittelivät häntä aiheen esille nostamisesta. En siis usko, että olen yksin toivoessani avoimempaa keskenmenopuhetta: aika usein ihmisillä on tarve puhua ja sitä puhetta alkaa tulla, kun vaan joku uskaltaa avata keskustelun. Kuitenkin, kuten aikaisemmin jo sanoin, kenenkään ei ole pakko omasta tilanteestaan avautua somessa enkä nyt väitä, että keskenmenostaan avoimesti kertova olisi jotenkin parempi ihminen kuin siitä vaikeneva. Lähinnä toivoisin, että kun somessa nykyään puhutaan rehellisesti niin monesta muustakin asiasta, keskenmeno voisi olla yksi niistä.

Perustiedot keskenmenosta kuuluvat hyvään seksuaalikasvatukseen ihan siinä missä mikä tahansa lisääntymisterveyden asia. On tärkeää tietää, että keskenmenot ovat yleisiä eikä niitä voi ehkäistä juuri mitenkään. Tiettyjä riskitekijöitä on, joista olisi toki hyvä olla tietoinen, mutta yli puolet keskenmenoista johtuu sikiön kromosomipoikkeavuudesta. Tämä olisi ihan hyvä tietää jo ennen, kuin mitään tapahtuu, koska siinä pettymyksen ja häpeän tunteiden keskellä ei välttämättä kauhean hyvin sisäistä uutta tietoa, joka on ristiriidassa omien uskomusten kanssa.

Olisin itse toivonut myös enemmän avointa puhetta raskaana olemisesta jo ennen 12 viikon rajaa ihan vaan siksi, että tilanne olisi konkretisoitunut itselleni paremmin. Tykkään lukea ihmisten raskauskuulumisia somessa ja riskirajaviikon jälkeen monet päivittelevät niitä ihan viikoittain, mutta ennen tuota rajaa on pelkkää hiljaisuutta. Miksi se raja on niin ehdoton? Pelkäävätkö kaikki muut keskenmenoa tosi paljon vai onko 12. viikkoon asti odottamisesta tullut niin vakiintunut tapa, ettei sitä tajuta kyseenalaistaa?

Oma raskauteni on nyt edennyt riskirajan yli ja tyypillä on kaikki hyvin, mutta ei tässä mitenkään selvillä vesillä vielä olla. Keskenmeno voi tapahtua vielä viikolle 22 asti ja sen jälkeen on aina riski ennenaikaiseen synnytykseen, synnytyskomplikaatioihin tai siihen, että lapsella on syntyessään jokin vakava sairaus tai vamma. Ja vaikka lapsi syntyisikin terveenä, niin ainahan voi sattua jotain ikävää. Mikään näistä on tuskin yhtään sen mukavampi uutinen kertoa muille, mutta ei kukaan silti salaile lapsensa olemassaoloa. Miksi juuri keskenmeno on erityistapaus, josta ei puhuta?

Sanomattakin on selvää, että olen iloinen omasta tilanteestani ja siitä, etten nyt voi toimia esimerkkinä avoimesta keskenmenopuheesta. Näin jälkikäteen on hyvä sanoa, että tietysti olisin kertonut asiasta julkisesti. Totuus on, etten tiedä, olisivatko omat voimavarani riittäneet asiasta puhumiseen. Otin kuitenkin tietoisen riskin kertoessani raskaudesta silloin viikolla 11 ja tiedostan senkin, että jos jotain käy, joudun nyt väkisinkin sanomaan siitä jotain somessa. Tuskinpa sellaista uutista olisi mitenkään mukavaa kertoa, mutta en halua silti salailla mitään. Tästä koko hommasta tulee mieleen ankea sananlasku se kell’ onni on, se onnen kätkeköön, enkä halua elää sellaisen periaatteen mukaan.

Niin moni entinen tabu on nykyään jo jos ei nyt ihan kasuaali kahvipöytäkeskustelun aihe, niin ainakin sellainen, josta kehtaa somessa puhua. Olisiko keskenmeno seuraava?

ps. Jännittää hirveästi ottaa haltuun tällaista uutta aluevaltausta ja alkaa kirjoittaa vanhemmuudesta, koska se jos mikä tuntuu triggeröivän ihmisiä internetissä. Mihinköhän soppaan olen nyt lusikkani työntänyt…

Olen raskaana ja haluaisin puhua kaikesta, myös keskenmenosta Read More »

Videolle kuvattu hyväksikäyttö ei ole pornoa – näin pidät huolta, ettet tue rikollista toimintaa

/ Seksuaalisuus, Yhteiskunta

Huomasin viime syksynä Eettistä(kö) pornoa -verkkokurssia tehdessäni, että aihe kiinnostaa tällä hetkellä varsin pientä niche-yleisöä. Eettisemmän pornon ja seksityön pitäisi kuitenkin kiinnostaa ihan joka ikistä pornosta, erotiikasta ja seksuaalisuudesta tai ylipäätään ihmisoikeuksista ja työelämän oikeudenmukaisuudesta kiinnostunutta. Erotiikka-alan marginaalisuus ja stigma nimittäin mahdollistavat sen, että alalla voi toimia varsin hämärää porukkaa, joiden toimintaan ei kukaan puutu.

Hiljattain suomalainen erotiikka-alan ammattilainen Miss Melissa on kertonut julkisuudessa aikuisviihde-esiintyjä Mr Lotharin kyseenalaisesta toiminnasta. Lothar on mm. järjestänyt bileitä, joihin hän houkuttelee nuoria, hädin tuskin täysi-ikäisiä (ja joskus alaikäisiäkin) naisia ilmaisella sisäänpääsyllä ja rajattomalla juomatarjoilulla. Samaan aikaan hän on veloittanut miehiltä suuria summia sisäänpääsystä ja vastineeksi järjestänyt mahdollisuuden harrastaa seksiä näiden nuorten, humalaan juotettujen naisten kanssa. Akteja on kuvattu videolle ja julkaistu pornosivuilla ilman naisten suostumusta.

Netistä löytyy paljon videoita, joissa Lothar hyväksikäyttää nuoria, todella vahvasti humaltuneita naisia. Videot on otsikoitu ja merkattu tägein hyväksikäytöksi ja niistä paistaa, ettei toinen osapuoli ole sellaisessa kunnossa, että olisi voinut suostumuksensa antaa. Alan sisällä Lotharin tekemisistä on tiedetty jo kymmenien vuosien ajan, mutta mitään ei ole tapahtunut. Jotkut naiset ovat yrittäneet puhua, mutta heidät on järjestelmällisesti hiljennetty.

Hiljentämisyrityksiä on saanut myös Melissa, niin Lotharin itsensä kuin myös muiden taholta. Jotkut tuntuvat olevan sitä mieltä, että erotiikka-alalla työskentelevällä ei ole oikeutta omiin rajoihin eikä häntä näin ollen voi raiskata tai hyväksikäyttää. Melissan on väitetty haluavan Lotharilta rahaa tai tulleen katumapäälle joidenkin videoidensa suhteen. Tämä kaikki siitä huolimatta, että lukuisat ihmiset ovat ottaneet yhteyttä Melissaan ja kertoneet omista kokemuksistaan.

Tilanne ja ihmisten reaktiot paljastavat selkeästi kaksi asiaa. Ensinnäkin sen, että tällaista tilannetta tuskin pääsisi tapahtumaan sellaisella alalla, jossa on olemassa esimerkiksi työehtosopimukset sekä mahdollisuus työsuojeluun ja työntekijöiden järjestäytymiseen. Erotiikka-alan työntekijöillä ei ole perusoikeuksia, jotka kuuluvat monen muun alan työntekijöille ja sen lisäksi heihin vielä kohdistuu ennakkoluuloja ja stigmaa, joka kaventaa oikeuksia entisestään. Seksuaalirikoksia ei oteta viranomaistasolla erityisen vakavasti ja asiaa tuskin edesauttaa se, jos uhri on erotiikka-alalla. Jotkut ajattelevat, että joka leikkiin lähtee, se leikin kestäköön: ihan kuin seksityöläisyys tarkoittaisi automaattisesti suostumusta mihin tahansa, koska tahansa ja kenen tahansa kanssa. Puhumattakaan siitä, että osa naisista on päätynyt tilanteeseen täysin vastentahtoisesti eivätkä he siis ole seksityöntekijöitä, mutta heitä silti kohdellaan sellaisina.

Toisekseen monien ihmisten ymmärrys pornosta median muotona tuntuu olevan varsin vajavainen. Täysin kyseenalaistamatta katsotaan ilmaisten sivustojen videoita eikä päähän pälkähdä kertaakaan kyseenalaistaa videolla nähtyjä asioita. Mistä voi varmistua, että videolla tapahtuvat asiat on tehty yhteisymmärryksessä? Entä mistä tietää, että kaikki osapuolet ovat suostuneet aktin kuvaamiseen ja videon levitykseen? Usein näistä asioista ei ole mitään keinoa varmistua, mutta se ei tunnu ihmisiä haittaavan. Hetkellisesti ehkä voi tulla pieni omantunnon pistos, mutta sekin menee nopeasti ohi. Seuraavalla runkkukerralla koko asiaa ei ehkä edes muisteta.

Videolle kuvattu hyväksikäyttö ei ole pornoa vaan rikos. Vaikka videolla näkyisi ihminen, joka on harrastanut seksiä suostumuksellisesti tuhannessa muussa videossa ja tehnyt niissä kaikki mahdolliset ja mahdottomat kuviteltavissa olevat seksitemput, hän voi silti siinä kyseisellä videolla olla hyväksikäytön uhri. Suostumus yhdessä tilanteessa ei merkitse suostumusta toisessa, ei vaikka työskentelisi erotiikka-alalla.

Toki on paljon videoita, jotka voivat näyttää hyväksikäytöltä, raiskaukselta tai muulta väkivallalta, mutta eivät sitä ole. Tällaisista videoista pitäisi kuitenkin käydä selkeästi ilmi, että ne on tehty ja julkaistu kaikkien osapuolten suostumuksella. Pornon eettisyys on kaikessa yksinkertaisuudessaan tätä. Eettisyys ei ole mikään erityinen vastuullisille kuluttajille suunnattu pornogenre, vaan periaate, jonka mukaan pornoa tehdään reilusti, tasa-arvoisesti ja kaikkia osapuolia kunnioittaen. Kaikenlaista pornoa on mahdollista tehdä niin, ettei yhtäkään ihmistä hyväksikäytetä fyysisesti, henkisesti tai taloudellisesti.

Jos haluat varmistua siitä, ettet pornoa katsomalla tule tukeneeksi raiskaajaa ja hyväksikäyttäjää, ryhdy katsomaan pornoa lähteistä, joissa suostumuksellisuudesta ei ole epäselvyyttä. Useilta pornosivustoilta löytyy esimerkiksi tietoa arvoista ja periaatteista, joihin tekijät ovat sitoutuneet. Tee taustatyötä ja selvitä, ovatko sivustot sitä, mitä väittävät olevansa. Vältä ilmaisia tubesivustoja, joille kuka tahansa voi ladata materiaalia ja suosi taloudellisen tilanteesi mukaan maksullisia sivustoja; maksamalla mahdollistat tekijöille toimeentulon ja tuet niitä ihmisiä, jotka haluavat tehdä pornoa reiluilla säännöillä muita hyväksikäyttämättä.

Aiheeseen liittyvää luettavaa:

Raiskauskulttuuri eli kierot, tyhjästä syyttävät naiset ja viattomat miesparat
Kun pornoa vain kauhistellaan, unohdetaan ilmiön todelliset ongelmat

Videolle kuvattu hyväksikäyttö ei ole pornoa – näin pidät huolta, ettet tue rikollista toimintaa Read More »

Pillu-sanaan tottuu, kun sitä alkaa käyttää

/ Keho & hyvinvointi, Seksuaalisuus

Seksuaalikasvattaja Tanja Aakko (Instassa @kasvokkain_) on laittanut pystyyn #puhutaanpillusta -haasteen ja haastanut mukaan tärkeän aiheen äärelle meitä muita seksologian ammattilaisia ja muita aiheesta somettavia. Ajatuksena on kerätä saman hashtagin alle laajasti erilaista tietoa pillusta, kehonosasta, joka on aikaisemmin saanut varsin vähän näkyvyyttä. Itse kehonosan lisäksi näkyvyyttä ansaitsee myös pillu-sana, joka saattaa monella särähtää korvaan. Tanja itsekin kirjoitti alkuperäisessä haastepostauksessa, että koki sanan herättävän hänessä jonkinlaista vastustusta ja pohti haastetta aloittaessaan, onko se liian provokatiivinen.

Suomen kielen opinnoissani yksi siisteimmistä asioista on ollut se oivallus, että kieli muuttuu jatkuvasti ja muutosprosessiin voi tietoisesti vaikuttaa. Sanoilla ja ilmaisuilla on monenlaisia, usein tilannesidonnaisia merkityksiä ja periaatteessa samaa tarkoittavilla sanoilla voi olla keskenään merkittäviä sävyeroja. Esimerkiksi sanat pillu, pimppi, emätin, vulva, tussu ja römpsä viittaavat kaikki samaan asiaan, mutta ne sopivat keskenään varsin erilaisiin tilanteisiin. Pillun ja ylipäätään sukuelinten kohdalla on erityisen mielenkiintoista, että sanoja niiden kuvaamiseen on paljon, mutta varsinkaan pillulle ei ole olemassa mitään selkeää, neutraalia nimitystä, joka sopisi tilanteeseen kuin tilanteeseen. Harvan muun kehonosan kohdalla on samanlaista tilannetta, vaan esimerkiksi käsi on käsi tilanteesta riippumatta. Tilausta neutraalilla joka paikan sanalle todellakin on, koska se helpottaisi itse asiasta puhumista paljon.

Omassa nuoruudessani pillusta ei juuri puhuttu, ei pillu-sanalla tai millään muullakaan. Perheessäni tai kaveripiirissäni ei ollut tapana puhua esimerkiksi menkoista tai seksistä ja koin, että pillusta ja siihen liittyvistä asioista piti olla hiljaa. En muista käyttäneeni ajatuksissanikaan pillustani oikein mitään sanaa. Pimpistä olisin varmaan puhunut, jos olisi jossain tilanteessa ollut ihan pakko.

Pillu tuli sanana elämääni ensimmäisten poikaystävieni tai muiden heilojen kautta. Siitä puhuttiin lähinnä seksiin liittyvien keskustelujen yhteydessä ja koin sen sen vuoksi tosi vieraana. Pillu tarkoitti omassa päässäni aikuisen, seksuaalisuudestaan nauttivan naisen sukuelintä ja minä, kokematon ja epävarma teinityttö, en osannut siihen mielikuvaan samastua. Koin poikien puheet pillusta esineellistävinä, ihan kuin pillullani olisi ollut maailmassa vain välineellinen arvo heidän nautintonsa mahdollistajana. En usko heidän tarkoittaneen mitään pahaa, vaan kyse oli 

Käänteentekevä hetki pillusuhteeni kanssa oli tämä parin vuoden takainen haastattelu, jossa seksuaalikasvattaja Kaisa Merelä kertoi aikovansa tarkoituksella viljellä pillu-sanaa niin kauan, että se lakkaa järkyttämästä ihmisiä. Se naksautti aivoissani jotain uuteen asentoon: ahaa, sanojen merkitykset eivät olekaan kiveen hakattuja, vaan niitä voi muuttaa! Tätä on tapahtunut paljon esimerkiksi naisoletettuihin kohdistuvien haukkumasanojen kanssa; niitä ”reclaimataan” eli otetaan omiksi ja käännetään merkitys voimauttavaksi, jolloin haukulta katoaa teho. Pillu ei ole haukkumasana, mutta rumana ja alatyylisenä sitä pitää moni. Sen ei kuitenkaan tarvitse olla niin, vaan merkitystä voi omassa päässä muuttaa. Myös tottumuksella on väliä, sillä kun sanaan alkaa törmätä useammin, se kuulostaa joka kerta hieman tavallisemmalta ja lakkaa särähtämästä korvaan, kuten Merelä totesi. 

Tämä sama vaikutus on myös #puhutaanpillusta -haasteella. Hashtagin alta löytyy jo paljon erinomaisia postauksia, jotka käsittelevät mm. pillun anatomiaa ja nautinnon pisteitä, sooloseksiä, pillun ulkonäköä ja kauneuskirurgiaa, klitorista, silpomista, lantionpohjan treenaamista ja orgasmeja. Kun pillu-sana yhdistyy näiden postausten avulla asialliseen tietoon, sen merkitys muuttuu alatyylisestä neutraalimmaksi. Omaan korvaani se ei särähdä enää ollenkaan; en ehkä edelleenkään käyttäisi sitä lääkärin vastaanotolla, mutta muuten se on oikein käyttökelpoinen sana monenlaisissa tilanteissa. Ajattelen myös, että on hyvä, että muutosprosessin kohteena on juuri pillu-sana, joka monilla assosioituu vahvasti seksiin ja tuntuu rumalta sanalta. Jos opimme suhtautumaan sanaan neutraalisti, se vähentää myös ajatusta seksistä ja pillullisen ihmisen seksuaalisuudesta likaisena ja rumana asiana.

Kannattaa siis klikata seurantaan #puhutaanpillusta Instagramissa ja tulla mukaan vähentämään stigmaa, muuttamaan kieltä ja oppimaan lisää pilluista. Kertokaa kommenteissa, minkälaista pilluun liittyvää sisältöä haluaisitte täällä nähdä!

Pillu-sanaan tottuu, kun sitä alkaa käyttää Read More »