Puhe haluttomuudesta on normatiivista ja syyllistävää ja sen on syytä muuttua

/ Seksuaalisuus

Seksuaalinen haluttomuus on yleinen ongelma ja siitä on myös kirjoitettu runsaasti kirjoja. Luin vastikään niistä yhden, Osmo Kontulan ja Tarja Sandbergin Halut jäissä? -opuksen, joka on julkaistu vuonna 2012. Minulla oli kirjasta omat ennakko-odotukseni enkä joutunut pettymään; aihetta käsiteltiin juuri siitä samasta tunkkaisesta näkökulmasta, joka haluttomuuskeskustelussa yleensä on hallitseva. Kirja on siis erinomainen kiteytys kaikesta siitä, mikä haluttomuuspuheessa on pielessä.

Tämä tunkkainen näkökulma on ainainen heteronormatiivinen, parisuhde- ja yhdyntäkeskeinen ajattelutapa, jossa puolisoaan vähemmän haluavia (useimmiten naisia) syyllistetään siitä, etteivät he halua. Kontulan ja Sandbergin teos sisälsi sadan eri-ikäisen naisen kuvauksia halun puutteestaan ja tekstit toivat esiin valtavan kirjon erilaisia elämäntilanteita, jotka monet varsin ymmärrettävästi vaikuttivat halun vähenemiseen. Iso osa näistä tarinoista oli tulkittu todella hämmentävästi ja vaikeissakin tilanteissa peräänkuulutettiin naisten vastuuta parisuhteensa seksielämän aktiivisuudesta. Monen kirjoittajan kohdalla halun puute johtui selkeästi normatiivisista seksuaalisuutta koskevista uskomuksista, mutta sen sijaan että kirjassa olisi katsottu näiden haitallisten normien taakse, niitä päädyttiin vahvistamaan. Vertaistuen ja ymmärryksen toivossa kirjaan tarttuva lukija tuskin saa mitä kaipaa.

Halun puute tai ennemminkin halujen eriparisuus on usein parisuhteessa elävien ongelma. Tiedetään, että pitkässä parisuhteessa halujen määrä vaihtelee ja harvoin kaksi ihmistä haluaa täsmälleen yhtä paljon – tämän tunnustavat kirjassaan myös Kontula ja Sandberg. Tästä huolimatta tilanne koetaan usein ongelmallisena ja syypääksi nostetaan vähintäänkin epäsuorasti vähemmän haluava osapuoli. Johan pelkät haluttomuus ja halun puute käsitteinä kertovat suoraan, että ongelma on toisen liian vähäinen halu eikä se, että toinen haluaisi enemmän.

Lehtien vinkit suhteen seksielämän piristämiseksi on suunnattu aina vähemmän haluavalle osapuolelle, jonka täytyy erilaisin konstein saada itsensä haluamaan enemmän. Pidämme ilmiselvänä, että enemmän haluavalla on oikeus halujensa tyydyttämiseen ja toisen on tultava tässä vastaan. Kontula on usein sanonut vähemmän haluavien jopa käyttävän epäreilusti valtaa kumppaniinsa, koska he pitävät käsissään päätäntävaltaa siitä, koska seksiä harrastetaan.

Harvoin näkee kenenkään oikeastaan pysähtyvän pohtimaan sitä, miksi on tärkeää, että parisuhteen osapuolet haluavat seksiä yhtä paljon tai että suhteessa ylipäätään on seksiä. Lähtökohtana tuntuu olevan, että seksiä pitää olla, koska seksiä pitää olla. Seksin ajatellaan kuuluvan parisuhteeseen ja jos sitä ei syystä tai toisesta ole, suhde nähdään epäonnistuneena. Kontula puhuu usein siitä, kuinka seksi on kuulemma erityisesti miehille merkki rakkaudesta ja täten seksin puuttuminen edustaa miehelle rakkauden puuttumista. Tällaisilla lausunnoilla kehotetaan naisia kantamaan emotionaalinen vastuu suhteensa hyvinvoinnista ja kannustetaan seksiin omien rajojen kustannuksella parisuhteen hyvinvoinnin nimissä. Tällainen ei lisää kenenkään halukkuutta vaan muuttaa seksin velvollisuudeksi.

Totta kai on ikävää, että seksiä kaipaava ihminen joutuu olemaan ilman – varsinkin kun seksin mukana suhteista saattaa helposti kadota myös muu fyysinen läheisyys. Moni pelkää (mielestäni varsin ymmärrettävästi), että kumppani tulkitsee läheisyyden lupaukseksi seksistä ja välttelee siksi myös läheisyyttä, jottei joutuisi taas torjumaan toista. Tässä tulee vahvasti esille normatiivisen seksikäsitys: koska miellämme seksin yhdynnäksi, ajattelemme halun seksiin tarkoittavan halua yhdyntään. Moni voisi varmasti haluta seksiä enemmän, jos se olisi monipuolisempaa eikä sisältäisi oletusta penetraatiosta, orgasmista tai edes genitaalikosketuksesta. Kirjan kertomuksissa esiintyi kuitenkin paljon puolisoita, joilta ei löytynyt vähäistäkään halua ymmärtää kumppaninsa seksuaalisuutta, joita kiinnosti lähinnä oma nautinto ja jotka pikkulasten tavoin suuttuivat ja mököttivät, jos eivät saaneet seksiä.

Näille miehille kirjassa löytyy loputonta ymmärrystä, kuten myös niille, jotka eivät esimerkiksi osallistu kotitöihin ollenkaan, puhuvat puolisoilleen rumasti, eivät huomioi kumppaniaan arjessa mitenkään, eivät osaa puhua tunteistaan tai seksistä tai eivät itse halua seksiä. Vastuu kaikista näistä tilanteista vieritetään naisten vastuulle: omalla käytöksellä ja esimerkillä pitäisi kuulemma kannustaa toista muuttumaan. Miehistä puhutaan kuin vähä-älyisistä, joilla ei ole minkäänlaista kapasiteettia käsitellä parisuhteen vaikeita asioita. Naisten oletetaan tekevän suhteen kaikki emotionaalinen työ, liittyi se sitten häneen itseensä tai kumppaniin. Miehen haluttomuus on toki myös ymmärrettävää ja nainen ei saa siitä suuttua tai loukkaantua, mutta jos miestä alkaa harmittaa kumppaninsa haluttomuus, se on naisen syytä.

Joissain tarinoissa haluttomuuden syyksi kerrottiin miehen väkivaltaisuus joko kumppaniaan tai lapsia kohtaan tai se, että kirjoittaja on raiskattu. Pidin varsin erikoisena sitä, että tällaisissakin tapauksissa ongelmaksi nostettiin haluttomuus ja väkivallanteot esitettiin vain syinä muiden joukossa. Olisi aika tärkeää sanoittaa, että väkivaltaisessa suhteessa elävän ei todellakaan pidä tyytyä kohtaloonsa eikä varsinkaan kantaa huolta siitä, ettei halua seksiä. Raiskauksen uhreille kirjassa suositeltiin omien traumojen työstämistä esimerkiksi terapiassa, joka onkin toki suositeltavaa, mutta enemmin oman hyvinvoinnin vuoksi kuin siksi, että pystyisi tyydyttämään jonkun seksuaaliset tarpeet parisuhteessa.

Normatiiviset sukupuoliroolit näkyvät myös haluttomuuspuheessa. On esimerkiksi todella tavallista kehottaa miehiä tekemään kotitöitä, koska sen sanotaan saavan naiset innostumaan seksistä enemmän. En kuitenkaan usko, että kovinkaan moni varsinaisesti kiihottuu nähdessään miehensä tiskaavan, vaan ennemminkin aikaa seksin ajattelemiselle jää enemmän, kun aivan kaikki kodin työt eivät ole omalla vastuulla. Usein naisia myös syytetään heittäytymiskyvyttömiksi, kun he murehtivat vaikkapa tiskaamattomia astioita tai pian herääviä lapsia eivätkä siksi pysty keskittymään seksiin. Syytöksissä ei oteta huomioon sitä, että naiset joutuvat käyttämään kodin- ja lastenhoitoon ja erilaiseen arjen pyörittämiseen liittyvään metatyöhön huomattavasti miehiä enemmän aikaa ja energiaa. Sen sijaan pidetään sitkeästi kiinni narratiivista, jossa naiset eivät kerta kaikkiaan vaan ole seksuaalisia ja kieltäytyvät erilaisiin tekosyihin, kuten päänsärkyyn ja kotitöihin vedoten.

Tällainen puhe halusta ja haluttomuudesta ei palvele ketään. Haluaisin enemmän sellaista keskustelua, jossa haluttomalle annettaisiin lupa olla haluamatta seksiä ja jossa lähtökohtana olisi yksilön seksuaalinen hyvinvointi, ei parisuhteen ylläpito keinolla millä hyvänsä. Haluaisin, että erilaiset suhdemuodot nähtäisiin monogamian rinnalla valideina vaihtoehtoina eikä niitä esitettäisi viimeisinä oljenkorsina, joihin takerrutaan vasta sitten, kun kaikki toivo on menetetty. Haluaisin, että halusta puhuttaessa otettaisiin huomioon sukupuolta ja seksuaalisuutta koskevat normit ja uskomukset ja pyrittäisiin uudenlaiseen, normien ulkopuoliseen ajatteluun. Haluaisin, että parisuhteista, seksistä ja halusta puhuttaisiin myös muiden kuin monogamisten cisheteroiden näkökulmasta. Ylipäätään kaipaisin, että kaikenlainen syyllistäminen pudotettaisiin näistä keskusteluista pois ja seksuaalisen halun uudelleen löytämiseen kannustettaisiin yksilön itsensä takia, ei siksi, että hän voisi tyydyttää kumppaninsa paremmin.

Olen huomannut, että asiat muuttuvat parhaiten kun niitä muuttaa itse ja siksi olen alkanut suunnitella haluun ja haluttomuuteen liittyvää verkkokurssia. Kurssin tavoitteena olisi tarjota osallistujille uusia työkaluja oman halun ja nautinnon löytämiseen, mutta toisaalta myös haastaa parisuhdekeskeistä ajattelutapaa, jossa halua tavoitellaan lähinnä parisuhteen ja kumppanin vuoksi, ei oman itsensä takia. Jos haluat kuulla lisää ja saada ensimmäisenä tuoreen tiedon kurssista ja ilmoittautumisesta, lisää sähköpostiosoitteesi tälle listalle! Lista ei sido mihinkään enkä tule käyttämään sähköpostiosoitteita muihin markkinointitarkoituksiin – lähinnä haluaisin tietää, onko tällaiselle kurssille kiinnostusta. Otan mielelläni myös vastaan toiveita, ideoita ja näkökulmia kurssin toteutukseen liittyen sähköpostitse teekutsuilla(at)gmail.com tai Instagramissa @teekutsuilla.

ps. Loppuhuipennus lukukokemukselleni oli lähdeluettelo, josta löytyi tasan kaksi muiden kuin kirjoittajien itsensä kirjoittamaa teosta. Kontulan teoksia oli viisi kappaletta.

Lue myös: Miksi pitkä parisuhde tappaa seksihalut

Puhe haluttomuudesta on normatiivista ja syyllistävää ja sen on syytä muuttua Read More »

Raiskauksia ja väkivaltaa tekevät myös mukavanoloiset tyypit – ja se on näköjään monelle yllätys

/ Yhteiskunta

Olen kyllästynyt lukemaan lehtijuttuja, joissa naisia kohtaan väkivaltaisia miehiä sympatisoidaan. Ihan jatkuvasti tulee vastaan juttuja, joissa kerrotaan miehen tappaneen perheensä tai raiskanneen useita ihmisiä vuosien ajan ja samaan hengenvetoon todetaan, että muuten on kyllä mukava mies kyseessä ja kukaan ei olisi osannut kuvitella häneltä tällaisia tekoja. Usein väkivallan tekijä esitetään myös itse uhrina, jonka on tekoihinsa ajanut esimerkiksi mustasukkaisuus ja siirretään vastuu teosta tilanteen todelliselle uhrille, raiskatulle tai tapetulle.

Otetaanpa esimerkiksi vaikka YLE Uutisten 19.1. julkaistu juttu ”Lahden sarjaraiskaaja oli mukavanoloinen mies – valtaosa uhreista ei nosta syytettä häpeän vuoksi”. Jo pelkkä otsikko saa kulmakarvat rypistymään, koska ”mukavanoloinen” ja ”sarjaraiskaaja” eivät omassa päässäni kuulosta sopivilta sanoilta kuvaamaan samaa henkilöä. Jutussa kerrotaan, että kuusikymppinen mies oli vaaninut uhrejaan vuosien ajan ja väijynyt baarien edustalla valmiina tarjoamaan päihtyneille uhreilleen kyytiä kotiin. Ilmeisesti mainitsemisen arvoista oli myös se, että mies on ollut kohtelias ja ystävällinen ja tämä on hämännyt uhreja.

Jaoin jutun otsikon myös Instagram-stoorissani ja sain siihen kommentin, että eikö ole vaan hyvä, että ihmisille kerrotaan, etteivät kaikki raiskaajat näytä epäilyttäviltä. Ilmeisesti tämä on siis joillekuille oikeasti uutiskynnyksen ylittävä asia, vaikka itselleni ainakin on päivänselvää, etteivät seksuaalirikollista voi ulkonäöstä tunnistaa. Vahvana tuntuu elävän myytti puskissa vaanivista raiskaajista, joista kuka tahansa näkee kilometrin päähän, että nyt on kyseessä hämärä tyyppi. Suurimman osan raiskauksista kuitenkin tekee uhrin oma puoliso tai joku muu tuttu ja veikkaan kyllä, että moni heistäkin on pitänyt puolisoaan ihan mukavanoloisena ihmisenä ennen tekoa. Joten kyllä, myös mukavanoloiset ihmiset voivat olla raiskaajia.

Mietin myös, olisiko mukavanoloisuus mainittu jutussa jonkinlaisena lieventävänä asianhaarana uhreille; ei ole heidän syytään, että he erehtyivät raiskaajan kyytiin, koska tämä hämäsi ystävällisyydellään. Ihan kiva ajatus, mutta sisältää ennakko-oletuksen siitä, että uhrin pitäisi normaalisti osata jotenkin tunnistaa raiskaajat ja varoa heitä ja jos tässä epäonnistuu, on se omaa syytä. Pitäisikö tässä ruveta periaatteesta varomaan kaikkia maailman ihmisiä, jotta ei vaan joutuisi varomattomuutensa takia raiskatuksi? Kun ei näköjään voi edes niihin mukavanoloisiin tyyppeihin luottaa.

Paitsi että tässä omituisessa miesten naisia kohtaan tekemän väkivallan narratiivissa nämä mukavanoloiset tyypit ovat aina yksittäistapauksia. Otetaan toiseksi esimerkiksi Iltalehden 22.1. julkaistu juttu  ’Perhesurmasta epäilty isä puhui pitkän puhelun ex-työnantajansa kanssa vielä joulukuussa – Tämä on kauhea yllätys”’. Juttu kertoo miehestä, jonka epäillään tappaneen puolisonsa ja aiheuttaneen alaikäiselle tyttärelleen vakavia vammoja. Suurin osa jutusta on naapureiden ja muiden kyläläisten päivittelyä siitä, kuinka mies oli niin mukava ihminen, hyvä työmies ja perheelleen omistautunut ja ettei hänen olisi ikinä uskonut pystyvän kyseiseen tekoon. Tällaisia luonneanalyyseja esiintyy uutisissa silloin, kun murhaajana, raiskaajana tai muun väkivallan tekijänä on joku ei-prototyyppinen väkivaltarikollinen, eli aika usein.

Jos raiskaaja mielletään puskavaanijaksi, on tyypillinen puolisoaan pahoinpitelevä mies monen mielessä päihdeongelmainen ja syrjäytynyt. Tilastoissa tällaisten ihmisten tekemä väkivalta näkyykin, koska he ovat enemmän tekemisissä viranomaisten kanssa. Suuri osa väkivaltaisista miehistä on kuitenkin niitä ihan tavallisia, mukavanoloisia tyyppejä, joita ulkopuolinen ei osaa epäillä ja joiden puolisot eivät kerro väkivallasta kenellekään, koska häpeävät. Kun näiden miesten tekemä väkivalta tulee päivänvaloon, sitä kauhistellaan järkyttävänä yksittäistapauksena, vaikka se ei sitä ole. 

Anu Partanen, joka on työskennellyt Naisten Linjan puhelinpäivystäjänä, kertoo tässä Imagen artikkelissa, kuinka perhe- ja parisuhdeväkivallalla, joka uutisissa on usein yksittäisen miehen yksittäinen pimahdus, on aivan selkeä kaava, joka toistuu tapauksesta toiseen. Toistuva kaava on myös tapausten uutisoinnissa, joissa herkästi tehdään väkivaltaisesta miehestä esimerkiksi mustasukkaisuuden uhri. Ei voida uskoa, että se ulkopuolisten silmään ihan tavalliselta vaikuttanut tyyppi voisi tehdä kenellekään pahaa, joten teoille täytyy keksiä selityksiä. 

Imagen jutussa myös kerrotaan, että vuosina 2002-2005 kuoli nainen kumppaninsa tai ex-kumppaninsa surmaamana keskimäärin joka toinen viikko. Kyselytutkimusten mukaan joka viidennen naisen kumppani on joko pahoinpidellyt tai uhannut pahoinpidellä tämän ja ex-kumppanin tekemää väkivaltaa tai väkivallan uhkaa on kokenut naisista joka toinen. Mukaan on laskettu myös seksuaalinen väkivalta. Miten nämä voivat olla kenenkään mielestä yksittäistapauksia? Miten voidaan ajatella, että näiden kaikkien taustalla on joku yksittäinen hulluuskohtaus, joka johti kamalaan tragediaan? Jos uskotaan, että tavallisilla miehillä pimahtaa päässä joka toinen viikko niin, että he tappavat puolisonsa, pitäisikö asialle ehkä tehdä jotain?

Olemme oppineet ajattelemaan, että tappajat, pahoinpitelijät ja raiskaajat ovat jotain muusta yhteiskunnasta erillistä sakkia ja jos tavallisia, mukavanoloisia miehiä syytetään väkivaltarikoksista, aletaan syyttää uhria valehtelemisesta tai etsitään tämän käytöksestä selitystä teolle. Todennäköisyys joutua perättömän raiskaussyytöksen kohteeksi on pienempi kuin salamanisku, mutta silti moni pitää sitä todennäköisempänä kuin sitä, että joku ulkopuolisten silmään kiva tyyppi voisi olla syyllinen. Tämä nähtiin hyvin esimerkiksi silloin, kun Aku Hirviniemeä ja Roope Salmista syytettiin seksuaalirikoksista. Monet riensivät innokkaasti puolustamaan miehiä ja haukkumaan uhreja huomionhakuisiksi ja rahanahneiksi, vaikka Suomessa seksuaalirikoksista maksettavat korvaukset ovat varsin pieniä eikä julkisuuttakaan saa, koska uhrien nimiä ei kerrota julkisuuteen. Putous-hauskuuttaja ja sympaattisen näköinen laulaja ovat vain niin kaukana siitä raiskaaja-sanaan liitetystä mielikuvasta, että mikä tahansa muu selitys tuntuu todennäköisemmältä.

Toisaalta on siis ihan hyvä, että uutisissa tuodaan eksplisiittisesti esille, että raiskaaja voi todellakin olla mukavanoloinen mies. Kuitenkin naisena, jota ovat seksuaalisesti ahdistelleet ja väkivallalla uhkailleet monet mukavanoloiset miehet, tuntuu tympeältä lukea näitä uutisesta toiseen toistuvia hämmästelyjä. Meille ei ole mikään uutinen, että kivalta vaikuttavat tyypit tekevät pahoja asioita. Jos jonkun miehen silmät näiden juttujen perusteella avautuvat sille, että hei, tosiaankin ne hyvätkin jätkät voivat tilastojen valossa ihan hyvin olla väkivaltarikollisia, niin hyvä homma, mutta jotenkin soisin, että uutisissa jo lopetettaisiin asian päivittely. Luonneanalyysien ja yksittäistapaus-sanan viljelyn sijaan voitaisiin mieluummin tuoda esille, että kyllä, tämäkin tapaus on täysin tavallinen väkivallantekijä, ei millään tavalla poikkeuksellinen.

Raiskauksia ja väkivaltaa tekevät myös mukavanoloiset tyypit – ja se on näköjään monelle yllätys Read More »

Toksinen monogamiakulttuuri: rakkaus on tärkeintä ja sen nimissä voi tehdä mitä vaan

/ Ihmissuhteet

Meillä on vahva ihmissuhdeihanne, jonka mukaan paras ja oikea tapa osoittaa rakkautta on kahden ihmisen välinen eksklusiivinen eli monogaaminen parisuhde, joka alkaa nuoruudessa ja kestää koko loppuelämän. Se ei sinänsä ole huono ihanne, varsin epärealistinen vain, mutta sen arvottaminen kaiken muun yläpuolelle on saanut meidät pitämään normaaleina tai jopa ihailtavina monia hyvin myrkyllisiä käyttäytymismalleja. Sellainen toiminta, joka muuten olisi mielestämme moraalisesti hyvinkin kyseenalaista, onkin hyväksyttyä tai asiaankuuluvaa, kun kyse on parisuhteesta.

Toksinen monogamiakulttuuri on nimitys ilmiölle, jossa monenlaista haitallista ja vaarallista toimintaa pidetään normaalina parisuhteeseen kuuluvana asiana. Uskomme muun muassa, että ihminen mustasukkaisuus ja omistushalu ovat suuren rakkauden merkkejä ja että puolisot ovat toistensa puuttuvat palaset, joiden on täytettävä toistensa kaikki tarpeet aina ja ikuisesti. Ajattelemme myös, että tosi rakkaus voittaa kaiken ja että sananlaskun mukaisesti ”sodassa ja rakkaudessa kaikki on sallittua”. Kaikenlainen kumppanin elämän rajoittaminen ja jopa väkivalta voidaan siis nähdä normaalina parisuhteen osana tai vähintäänkin ymmärrettävänä ja suuresta rakkaudesta kumpuavana. 

Kontrollointi, uhkailu ja jopa väkivalta ovat merkkejä suuresta rakkaudesta

Kyselin Instagramissa seuraajiltani heidän kokemuksiaan miesten ja naisten välisistä ystävyyssuhteista. Todella moni nainen kertoi, että miespuolinen ystävä oli laittanut välit poikki alkaessaan seurustella, koska miehen kumppani ei antanut miehen pitää yhteyttä muihin naisiin. Taustalla on ummehtuneen heteronormatiivinen ajatus siitä, että mies ja nainen eivät voi milloinkaan olla vain ystäviä, koska suhteessa on aina seksuaalinen jännite.

Toisen ihmisen ystävyyssuhteiden kontrolloiminen on erittäin epäreilua vallankäyttöä, jonka ei pitäisi kuulua parisuhteeseen. Varsin moni kuitenkin pitää täytenä oikeutenaan vaatia kumppaniaan rajoittamaan elämäänsä, jotta omat epävarmuuden ja mustasukkaisuuden tunteet eivät nousisi pintaan. Monet myös alistuvat kontrolloitavaksi, koska ajattelevat, että se on parisuhteen pelin henki.

Kontrolloiva käytös voi äityä väkivaltaiseksikin. Muistan itse hyvin erään tapauksen, jossa törmäsin baarissa tuttuihin ja jutustelin niitä näitä erään miehen kanssa, joka oli tuttujeni seurassa. Paikalle pelmahti miehen tyttöystävä, joka ilmoitti kuristavansa minut, jos vielä puhuisin hänen miehelleen. Olin pöllämystynyt, että täysin tuntematon ihminen uhkasi minua väkivallalla siksi, että olin kohteliaasti keskustellut hänen puolisonsa kanssa. Kerroin tästä yhteisille tutuillemme ja hekin olivat hämmästyneitä, mutta samalla puolustelivat naista toteamalla, että hän saattoi ymmärtää aikeeni väärin. Ihan kuin se, että olisin flirttaillut miehelle olisi ollut hyvä syy uhkailuun.

Luultavasti valtaosa ihmisistä pitää väkivaltaa huonona asiana, mutta kun kyseessä on romanttinen rakkaus, siitä tuleekin yhtäkkiä sallitumpaa. Räikein esimerkki tästä ovat lehtijutut, joissa puhutaan naisten pahoinpitelyistä, tapoista ja murhista ”intohimorikoksina” tai ”myrskyisenä parisuhteena” ja väkivallan tekijä on ”mustasukkaisuuden piinaama”. Tekoja ei hyväksytä, mutta kuitenkin implikoidaan, että voimakas mustasukkaisuus tekee tekijästä tietyllä tapaa syyntakeettoman ja jopa että uhri olisi itse syypää omaan tilanteeseensa. Myös muuta rikollista toimintaa, kuten puolison viestien lukemista katsotaan helposti läpi sormien, kun motiivina on mustasukkaisuus.

Mustasukkaisuus on tunne, tai oikeastaan joukko tunteita, joita voi oppia käsittelemään. Toksinen monogamia on pahimmillaan sitä, että vastuu toisen kokemasta mustasukkaisuudesta on kumppanin harteilla ja tämä joutuu hiipimään varpaillaan, jotta ei ruokkisi sitä. Usein median parisuhdejutuissakin neuvotaan mustasukkaisuuden helpottuvan sillä, ettei anna siihen aihetta, mutta se on täysin kestämätön neuvo. Pahimmillaan tilanne voi eskaloitua siihen, että joltain lähtee henki, eikä siinä ole kyse rakkaudesta. Mustasukkaisuudesta ei tarvitse päästä kokonaan eroon, mutta sen näkeminen suurena rakkaudenosoituksena on todella myrkyllistä ja vaarallista.

Parisuhdetta pidetään ystävyyttä parempana ihmissuhteena

Toksinen monogamiakulttuuri aiheuttaa omat ongelmansa myös seksuaalisuuteen. Ajatus siitä, että parisuhteessa ei saisi koskaan haluta mitään tai ketään muuta kuin sitä omaa kumppania aiheuttaa valtavasti murhetta sille suurelle enemmistölle ihmisiä, jotka eivät jaksa kiihottua samanlaisesta seksistä saman ihmisen kanssa vuosikymmen toisensa jälkeen. Tuloksena on haluttomuutta, itsensä syyttelyä ja joskus kipeitä eroja valtavien epäonnistumisen tunteiden kera. Monogaamisen parisuhdenormin ja halujen hiipumisen yhteydestä voit lukea täältä.

Tapamme pitää parisuhdetta muita ihmissuhteita tärkeämpänä ja nähdä suhteeseen kuuluvan velvollisuus olla kumppanilleen ikuisesti kaikki kaikessa aiheuttaa myös ikävän lieveilmiön, jossa parisuhteessa olevat laiminlyövät ystävyyssuhteitaan. Tätä tapahtuu usein erityisesti suhteiden alkuvaiheessa ja se on toki ymmärrettävääkin, koska rakkauden alkuhuuma on ihanaa. On kuitenkin sinkkuna elävien kannalta surkeaa, että koska parisuhteen ajatellaan olevan aina ensisijainen asia, he jäävät ikuisiksi kakkosiksi. Surin itse sinkkuaikoinani paljon sitä, etten ollut ystävilleni yhtä tärkeä kuin he minulle, koska heillä oli kumppanit.

Sama ilmiö näkyi myös vastauksissa, joita sain miesten ja naisten ystävyyttä koskevaan kyselyyni; tarkemmin sanottuna vastaajien sanavalinnoissa. Moni esimerkiksi kertoi halunneensa olla jonkun kanssa ”vain kaveri”, kun taas tämä olisi halunnut ”jotain enemmän”. Ilmaisut kertovat ihmissuhteiden hierarkiasta, jossa parisuhde on jotain enemmän kuin ystävyys.

Monisuhteisilla ja ihmissuhdeanarkisteilla rajanveto romanttisten, seksuaalisten ja ”pelkkien” ystävyyssuhteiden välillä on usein liukuvampi kuin monogaamisissa suhteissa elävillä. Varsinkin ihmissuhdeanarkismissa keskeinen ajatus on se, ettei suhteita arvoteta toisia korkeammalle. Toksinen monogamiakulttuuri kuitenkin opettaa, että oikea, todellinen rakkaus voi kohdistua vain yhteen ihmiseen kerrallaan ja sen vuoksi monisuhteisuutta kyseenalaistetaan ja vähätellään. Ajatus on omituinen, koska toki tiedämme vanhempien rakkauden riittävän esimerkiksi useampilapsisen perheen jokaiselle lapselle, mutta jostain syystä tämä ei muka pädekään enää, kun puhutaan aikuisten välisestä rakkaudesta. Monisuhteisuuden kyseenalaistamisesta voit lukea lisää täältä.

Monogamia itsessään ei ole toksista tai huono asia vaan ihan yhtä hyvä suhdemuoto kuin mikä tahansa muukin. Ongelma on, että koska se on tällä hetkellä arvoasteikossa kaiken muun yläpuolella, hyväksymme sen nimissä myös kaikenlaista hyvin kyseenalaista ja ikävää käytöstä. Monogaamisissa suhteissa elävien olisikin hyvä reflektoida omia ajatuksiaan parisuhteesta ja siitä, mitä rakkaus oikeuttaa tekemään. Toisen ihmisen rakastaminen kun ei anna oikeutta kontrolloida tätä tai vaatia tältä mahdottomia, eikä ole myöskään omia ystäviä kohtaan reilua pitää heitä aina toissijaisena vaihtoehtona tai projisoida omia epävarmuuksia tuntemattomiin ihmisiin.

Lue lisää median parisuhdejutuista: Seksi ja parisuhteet kiinnostavat yleisöä. Niin myös toimittaja Riikka Suomista. Hän turhautui konservatiivisiin ja hampaattomiin juttuihin ja laati toivelistansa moderniin suhdejournalismiin. – Journalisti

Toksinen monogamiakulttuuri: rakkaus on tärkeintä ja sen nimissä voi tehdä mitä vaan Read More »

Seksuaalisuudesta kertovat mediassa usein ihan muut kuin alan asiantuntijat

/ Seksuaalisuus, Yhteiskunta

Median seksuaalisuutta koskeva sisältö tuntuu välillä uuvuttavan yksipuoliselta ja käsittämättömän vanhanaikaiselta. Yksi merkittävä syy siihen on se, että juttuihin haastatellaan usein samoja asiantuntijoita tai jopa ihmisiä, joiden näkemykset seksuaalisuudesta perustuvat pelkkään mutu-tuntumaan. Varsin usein näiden tyyppien käsitykset sitten ovat aika ummehtuneita ja toistavat samoja virheellisiä uskomuksia, joita meille on seksuaalisuudesta syötetty jo vuosikaudet.

Luen paraikaa Mark Mansonin kirjaa Kuinka olla piittaamatta paskaakaan (2020) ja siinä silmääni ovat pistäneet erityisesti kirjailijan sinänsä hyviä pointteja kuvaavat esimerkit, joissa mennään niin stereotyyppisellä kaavalla kuin olla ja voi ja esitetään jopa virheellisiä väittämiä. Puhuessaan siitä, kuinka ihmiset joskus jättävät asioita tekemättä, koska ne ovat ristiriidassa heidän identiteettiensä kanssa Manson esittää esimerkin, jossa vaimo ei uskalla ehdottaa miehelleen villimpiä seksileikkejä, koska se rikkoisi hänen käsitystä itsestään siveellisenä naisena. Tällainen väite vetää aika monta mutkaa suoraksi ja on aika käsittämätöntä, että on ihan täysin ok kirjoittaa tällainen väite kirjaan ilman mitään asiantuntemusta. Tunnumme ajattelevan, että olemme kaikki seksuaalisuuden asiantuntijoita ja siksi asiasta oikeasti mitään tietämättömienkin mielipiteet ovat ihan valideja.

Tämä tapaus muistutti mieleeni tämän Helsingin Sanomien artikkelin, jossa varoitellaan seksilelujen helpon saatavuuden riskeistä. Varoittelijana toimii kulutustutkija Samuel Piha, joka on ollut mukana tutkimushankkeessa, jossa on selvitetty seksilelujen ostamiseen liittyviä tabuja ja kokemuksia. Jollain kumman ilveellä kulutustutkija on nyt siis yhtäkkiä validi kertomaan totuuksia seksuaalisuudesta, vaikka hän ei edes perustele yhtäkään väitettään ryhmänsä tutkimustuloksilla. Kirjoitin jutusta viime keväänä eräälle yliopiston kurssille analyysin ja päätin laittaa sen nyt tänne teidänkin luettavaksenne.

Objektiivisuuden ja ideologian tarkastelua seksivälinetutkimusta koskevassa artikkelissa

1        Johdanto

Tässä tekstissä tarkastelen Helsingin Sanomien 10. helmikuuta 2020 julkaistua artikkelia ”Seksivälineitä on niin helppo ostaa, että siihen liittyy jo riskejä, sanoo tutkija”. Artikkelissa on haastateltu tutkijaa, joka on osa seksivälineiden ostoa ja niiden roolia tutkivaa tutkimusryhmää. Pureudun tekstissäni erityisesti artikkelin taustalla olevaan ideologiaan ja niihin kielellisiin keinoihin, joilla ideologiaa tuodaan artikkelissa ilmi. Lähtökohtana analyysilleni on kriittisen diskurssintutkimuksen perinne tarkastella kielenkäyttöä sosiaalisena toimintana, todellisuuden rakentajana ja vallan ja ideologioiden ilmentäjänä (Flowerdrew & Richardson 2008: 21). Koska artikkelissa esitellään tieteellisen tutkimuksen tuloksia, pohdin myös siihen liittyvää objektiivisuuden ihannetta ja sen toteutumista.

Artikkeli sijoittuu osaksi laajempaa yhteiskunnallista kontekstia, jossa on hiljalleen tapahtumassa murros. Seksuaalisuus on pitkään ollut tabu, josta ei ole juuri puhuttu: kristillisessä kulttuurissa seksi on nähty kuuluvaksi miehen ja naisen väliseen avioliittoon ja kaikki muu kuin lisääntymiseen tähtäävä seksuaalinen toiminta syntinä ja vääränä. Tämän rinnalle on kuitenkin noussut uusi ajattelu- ja puhetapa, jonka tässä nimeän seksipositiiviseksi diskurssiksi ja joka korostaa ihmisten vapautta ja oikeutta toteuttaa seksuaalisuuttaan haluamallaan tavalla. Tätä kehitystä kuvastaa myös seksivälineiden saatavuuden helpottuminen eli se, että ” samalla kun käy ostamassa supermarketista maitoa, voi napata ostoskoriinsa vibraattorin”, kuten artikkelissa todetaan. Artikkelin voidaan katsoa edustavan seksipositiivisuudelle vastakkaista näkökantaa, joka pitää kiinni vanhoista seksuaalisuuteen liitetyistä normeista ja uskomuksista ja joka tyypillisesti painottaa seksipositiivisuuden vaaroja ja riskejä.

Aineiston ja aiheen valinta on motivoitunut kiinnostuksestani seksuaalioikeuksien ja tasa-arvon edistämiseen. Tavoitteenani on tehdä tämän tekstin avulla näkyväksi niitä seksuaalisuuteen uskomuksia, jotka edelleen haittaavat tasa-arvon toteutumista. Pyrin olemaan ottamatta kantaa artikkelin väitteisiin, mutta tuon kuitenkin esiin, minkälaisia vaikutuksia niiden esittämisellä voi yhteiskunnallisella tasolla olla.

2        Ideologiasta ja argumentoinnista

Ideologia on joukko arvoja ja uskomuksia, näkökulma todellisuuteen, jonka jokin ihmisjoukko jakaa keskenään. Ideologiat liittyvät olennaisesti valtaan: niihin liittyy usein me vastaan ne -tyyppinen ajattelu eli positiivinen sisäryhmä, jonka etua ideologia ajaa, ja negatiivinen ulkoryhmä. Ideologiat ylläpitävät ja uusintavat valta-asemia rakentamalla todellisuutta sellaiseksi, että historiallisesti ohimenevät syrjivät ja epätasa-arvoiset käytänteet ja rakenteet vaikuttavat luonnollisilta ja ikuisesti pysyviltä asiaintiloilta. (Flowerdrew & Richardson 2008: 23-24.) Tähän liittyy myös luonnollistumisen prosessi, jossa ideologia ohjaa näkemään sen arvojen ja uskomusten mukaiset merkitykset ja kielelliset valinnat neutraaleina ja ”terveen järjen mukaisina” ja sen vastaiset vahvasti värittyneinä ja puolueellisina (Kalliokoski 1996: 77).

Artikkelin taustalla näkyy kulttuurissamme vahvasti luonnollistunut ideologia, jonka mukaan hyvä ja oikea tapa toteuttaa seksuaalisuutta on miehen ja naisen välisessä parisuhteessa tapahtuva yhdyntä. Tämä näkyy perusteluissa, joita esitetään otsikon väitteelle seksilelujen helpon saatavuuden riskialttiudesta, kuten seuraavat esimerkit osoittavat:

(1) Yksi tärkeä syy, miksi ihmiset haluavat käyttää seksivälineitä, on niihin liittyvä jännitys, Piha sanoo. Lelujen avulla halutaan kokeilla uutta ja olla vähän ”tuhmia.” ”Kun seksivälineistä tulee arkipäiväisiä terveystuotteita, se rikkoo niihin liittyvää jännitystä ja perussyytä seksivälineiden käytölle.”

(2) ”Jos kokeilee harkinnanvaraisesti uutta ja tekee maltillisia hyppyjä pois arkisen seksin alueelta, ei joudu todennäköisesti niin helposti kierteeseen, joka vaatii jatkuvasti jännittävämpiä kokeiluja”, Piha sanoo.

(3) Samaan aikaan kun seksivälineiden menekki on kovaa, suomalaiset kokevat vuosi vuodelta vähemmän halukkuutta yhdyntään, etenkin avio- tai avoliitoissa.

Esimerkit 1 ja 2 osoittavat ideologisesti värittyneen näkemyksen seksivälineistä ”arkisen seksin” piristäjinä ja jännityksen tuojina. Artikkelissa haastateltu tutkija on huolissaan siitä, että seksivälineiden helppo saatavuus saa ihmiset ikään kuin hairahtumaan yhä villimpien kokeilujen pariin pois norminmukaisen seksin alueelta. Esimerkissä 3 taas esitetään, että seksivälineiden suosion kasvaminen on johtanut yhdyntöjen vähenemiseen. Artikkelissa ei kuitenkaan tuoda ilmi, mitä haittoja tällaisesta kehityskulusta on, vaan se jää implisiittisesti lukijan pääteltäväksi. Tästä voidaan todeta, että seksivälineiden helppo saatavuus ja kasvanut suosio ovat riskejä nimenomaan norminmukaiselle yhdyntäkeskeiselle seksikäsitykselle, eivät välttämättä seksivälineiden käyttäjille.

Yhdyntäkeskeistä seksinormia perustellaan usein evoluutiopsykologisilla seikoilla. Evoluutiopsykologian mukaan ihminen on luonnossa elävä eläin, jonka toiminta pohjaa sivistyneessä yhteiskunnassakin pitkälti evoluution muokkaamiin vietteihin ja vaistoihin. Tässä kontekstissa seksin perimmäisenä syynä nähdään lisääntyminen, jolloin yhdyntä ainoana lisääntymiseen tähtäävänä seksin muotona nousee korkeimmaksi ja ”luonnollisimmaksi”. Tavallaan voitaisiin puhua jopa topoksesta eli tiettyyn diskurssiin liittyvästä yleisestä päättelysäännöstä tai vakioargumentista. Topokset ovat taustalla vaikuttavia argumenttikuvioita, joihin spesifit argumentit nojaavat: ne siis ohjaavat päättelyä tiettyyn johtopäätökseen. (Lahti 2019: 134.) Evoluutiopsykologisen topoksen mukaan toiminta, joka on ristiriidassa ihmisen biologisten taipumusten kanssa, on haitallista ja väärin.

Artikkelissa tuodaan esille tällaista näkökulmaa pohdittaessa seksivälineiden käyttöön liittyvää kaksoisstandardia, jonka mukaan välineiden käyttöön liittyy naisten kohdalla positiivisia voimaantumiseen ja itsenäisyyteen liittyviä mielikuvia ja miesten kohdalla enemmän häpeän ja riittämättömyyden tunteita. Seuraavasta esimerkistä olen lihavoinut kohdat, jotka perustelevat evoluutiopsykologista toposta:

Miehillä ja naisilla on historiallisesti ollut luonnostaan erilaiset lisääntymisstrategiat, Piha pohtii. Miehellä evolutiivinen odotus on ollut, että mitä useamman naisen kanssa hän harrastaa seksiä, sitä laajemmalle oma geeniperimä leviää. Perinteisesti naiset ovat joutuneet puolestaan kantamaan seksissä ”isomman riskin”, koska he voivat tulla raskaaksi. ”Naiselle kyky nauttia seksistä ilman riskiä on voimaannuttava kokemus”, Piha sanoo. ”Mies puolestaan voi tiedostamattaan kokea kaikkien seksivälineiden keskellä, että hän ei kykene täyttämään evolutiivista rooliaan.”

Jos siis ajattelee evoluutiopsykologisen topoksen päättelysäännön mukaisesti evolutiivisen roolin täyttämättä jäämisen olevan haitallinen asia, on logiikka esimerkin perustelujen ja seksivälineiden helpon saatavuuden väitetyn riskialttiuden välillä nähtävissä.

3        Objektiivisuudesta

Koska artikkelin näkökulma seksivälineiden helppoon saatavuuteen keskittyy sen riskeihin, voidaan argumentaation hahmottaa noudattelevan vaaran ja uhan topoksen päättelysääntöä: jos on olemassa tiettyjä vaaroja tai uhkia, niiden torjumiseksi on tehtävä jotain (Lahti 2019: 135). Tämä käy hyvin ilmi muun muassa seuraavassa esimerkissä:

(5) ”Jos kokeilee harkinnanvaraisesti uutta ja tekee maltillisia hyppyjä pois arkisen seksin alueelta, ei joudu todennäköisesti niin helposti kierteeseen, joka vaatii jatkuvasti jännittävämpiä kokeiluja”, Piha sanoo.

Esimerkin argumentointi on lähellä kaltevan tason argumenttia, ja on rinnastettavissa esimerkiksi huumeita koskevaan yleiseen retoriikkaan. Seksivälineet esitetään päihteiden kaltaisena koukuttavana asiana, jotka vievät varomattoman kokeilijan mennessään.

Kuten aikaisemmin jo totesin, esitettyjen perusteluiden pohjalta vaara ja uhka näyttää kuitenkin kohdistuvan yhdyntä- ja lisääntymiskeskeiseen seksikäsitykseen, ei ihmisiin itseensä: luonnollistuneen ideologian vastainen asia vain vaikuttaa terveen järjen vastaiselta. Koko yhteiskunta ei kuitenkaan välttämättä jaa luonnollistuneitakaan arvoja ja uskomuksia. Lukijan tulkintoihin ja päätelmiin voidaan kuitenkin vaikuttaa niin, että syntyy tietty vaikutelma asiaintilojen suhteesta. Tällaisia voimakkaita vaikuttamisen keinoja hyödynnetään esimerkiksi propagandateksteissä. (Kalliokoski 1994: 78.) Näkisin yhtenä tällaisena keinona asiantuntijan ja tieteellisen tutkimustiedon auktoriteettiin nojaavan argumentoinnin, jota artikkelissa hyödynnetään. 

On nimittäin huomionarvoista, että artikkelissa haastateltu tutkija näyttäytyy aiheen asiantuntijana ryhmänsä tutkimuksen kautta, hän ei juurikaan perustele väitteitään tutkimustuloksilla eikä oikeastaan millään muullakaan. Artikkelista ei käy ilmi, perustuvatko väitteet ryhmän tutkimustuloksiin tai ylipäätään faktaan vai ovatko ne tutkijan omia mielipiteitä. Hänen validiutensa esittää väitteitä perustelematta asiantuntijuuteensa nojaten on myös kyseenalainen, sillä hän ei ole seksologian asiantuntija vaan artikkelin mukaan kuluttajatutkija ja kauppatieteen tohtori. 

Tieteelliseen tietoon liittyy samanlainen objektiivisuuden oletus kuin uutisteksteihin. Kuitenkin samalla tavalla kuin uutinen on aina tulkinta jostain asiaintilasta, myös tutkimusten taustalla vaikuttavat tutkijan omat ideologiat (Kalliokoski 1994: 90). Erityisesti kvantitatiivista tietoa pidetään objektiivisena ja luotettavana, mutta tilastoihin ja mittauksiinkin liittyy aina päätös siitä, mitä mitataan. Teksteissä mainittuja lukuja ei välttämättä myöskään suhteuteta mihinkään, jolloin vaikkapa yksittäiset prosenttiosuudet ja muut luvut voivat olla harkittuja argumentoinnin keinoja. (Kalliokoski 1994: 86-87.) Tässä artikkelissa ei lukuja juurikaan esiinny, mutta objektiivisuuden illuusiota hyödynnetään kyllä muuten. Artikkeli antaa otsikosta lähtien ymmärtää, että haastateltu tutkija esiintyy jutussa nimenomaan tutkijapositiossa, mikä luo hänestä kuvan puolueettomana tahona ja hänen väittämistään asioista objektiivisina tosiasioina. Vaikka arvoista ja uskomuksista vapaata kielenkäyttöä ei olekaan, kielen ideologinen värittyneisyys on vaikein huomata silloin, kun kielen käyttäjä esitetään objektiivisena ja ideologioista vapaana. Helsingin Sanomat julkaisukontekstina ohjaa myös ajattelemaan artikkelin väitteitä ideologisista merkityksistä vapaana.

4        Lopuksi

Seksuaalisuus on ollut pitkään tabu, minkä vuoksi siitä tiedetään yhä vähän ja virheellisiä uskomuksia on paljon. Tässä artikkelissa on esitetty väitteitä, joiden pitäminen totuutena voi haitata merkittävästi tasa-arvon ja seksuaalioikeuksien toteutumista. Erityisen ongelmallista artikkelissa on se, että haastatellun tutkijaposition tuoman vallan ja auktoriteetin nojalla esitetään väitteitä, jotka eivät ole tutkimustietoa, mutta jotka on kielellisin keinoin saatu näyttämään siltä. Kriittisen diskurssintutkimuksen keskiössä on ongelmalähtöinen vallan ja ideologian kielellisen representaation tarkastelu sekä tällaisten piilossa olevien merkitysten näkyväksi tekeminen (Flowerdrew & Richardson 2008: 21). Näin ollen niin tämän kuin muidenkin vastaavanlaisten artikkelien ja muiden tekstien väitteitä seksuaalisuudesta on syytä tarkastella kriittisesti ja ideologiset taustatekijät huomioon ottaen, jotta tietomme seksuaalisuudesta ei perustuisi ideologisesti värittyneisiin ja sortaviin uskomuksiin.

5        Lähteet

Flowerdrew, John & Richardson, John E. 2018. Introduction. Teoksessa Flowerdrew, John & Richardson, John E. (toim.) The Routledge Handbook of Critical Discourse Studies. New York: Routledge. s. 21-33.

Kalliokoski, Jyrki 1996. Kieli, tunteet ja ideologia uutistekstissä. Näkymiä tekstilajin historiaan ja nykyisyyteen. Teoksessa Kalliokoski, Jyrki. Teksti ja ideologia. Kieli ja valta julkisessa kielenkäytössä. Helsinki: Hakapaino. s. 37-97.

Lahti, Emmi 2019. Maahanmuuttokeskustelun retoriikkaa. Väitöskirja. Helsinki: Unigrafia.

Sievinen, Anna. Seksivälineitä on niin helppo ostaa, että se aiheuttaa jo riskejä, sanoo tutkija. Helsingin Sanomat 10.2.2020.

Seksuaalisuudesta kertovat mediassa usein ihan muut kuin alan asiantuntijat Read More »

Tällaisia viestejä sain random miehiltä vuonna 2020

/ Seksuaalisuus

Mukavaa vuoden viimeistä päivää! Viime uudenvuodenaaton tapaan olen tehnyt tänään hieman yhteenvetoa kuluneesta vuodesta Instagramin yksityisviestien puolella. Niitä on tullut tänä vuonna enemmän kuin koskaan ja varsinkin koronakevät sai DM-viestittelijöitä ihan ennennäkemättömällä tavalla liikkeelle. Pääsin vieraaksi Lady Clitterin uuteen Mädätys-cast –podcastin jaksoon, jossa luemme ääneen saamiamme viestejä. Viestien pohjalta heräsi myös keskustelua meitä ihmetyttävistä asioista, kuten siitä, miksi miehet ehdottelevat seksiä kertomatta itsestään muuta kuin asuinpaikan ja vehkeen koon ja miksi jonkun mielestä on hyvä idea soitella tuntemattomalle Instagram-videopuheluita keskellä yötä.

Käy kuuntelemassa Best Dm Creeps 2020 -uudenvuodenjakso täältä! Suosittelen myös vuoden takaista videotani, jossa luen vuoden 2019 viestisaldoa.

Hyvää uutta vuotta kaikille: olkoon se tätä vuotta parempi! <3

Kuvassa yhdeksän tykätyintä Instagram-kuvaani. Tervetuloa seuraamaan @teekutsuilla myös ensi vuonna!

Tällaisia viestejä sain random miehiltä vuonna 2020 Read More »

Ilmiö nimeltä OnlyFans: mikä siinä vetoaa ja miksi sisällöstä kannattaa maksaa

/ Seksuaalisuus

Oletteko jo kuulleet OnlyFansista? Se on uusi somealusta, joka toimii kuten Facebook tai Instagram, mutta jossa suurin osa sisällöstä on maksullista. Se myös sallii muista somealustoista poiketen alastomuuden ja seksuaalisen sisällön, jollainen onkin sen suosituinta sisältöä. Puhtaan pornon lisäksi palvelussa on paljon tilejä, joiden sisältö on lähinnä alusvaatekuvia ynnä muuta ”siistimpää” sekä esimerkiksi suosittujen artistien behind the scenes -materiaalia.

Mutta hetkinen, miksi kukaan maksaisi pornosta, saati alusvaatekuvista, kun niitä on netti täynnä ihan ilmaiseksikin? Tätä kysymystä olen pohtinut erityisesti nyt, kun päätin itsekin tehdä palveluun oman tilin. Vaikuttaa siltä, että ihmiset maksavat mielellään tietynlaisesta henkilökohtaisuudesta; OnlyFansissa sisällöntuottajat ovat lähempänä asiakkaitaan kuin nettipornon saavuttamattomat tyypit ja heidän kanssaan voi keskustella. Monia viehättää myös tietynlainen kotikutoisuus ja sisällöntuottajien tavallisuus.

Miksi et maksaisi viihteestä?

OnlyFansiin voi luoda joko maksullisen tilin, jonka seuraamisesta veloitetaan kuukausittain, tai ilmaisen tilin, jossa sisältöä voi laittaa maksumuurin taakse. Omille seuraajille voi myös lähettää yksityisviestillä kuvia, joiden avaamisesta täytyy maksaa. Lisäksi seuraajat voivat antaa sisällöntuottajalle tippiä. Erilaisia keinoja tienaamiseen siis löytyy ja alusta tarjoaa myös seuraajille paljon erilaisia ominaisuuksia. Tarkemmin alustan käyttömahdollisuuksista kertovat muun muassa Iida Ketola ja Iris Flinkkilä podcastissaan Iida & Iris netissä.

Seuraajien (eli maksajien) näkökulmasta kiinnostavinta OnlyFansissa lieneekin sen vuorovaikutteisuus. Seuraamiensa sisällöntuottajien kanssa voi keskustella yksityisviestein ja tämä mahdollisuus vaikuttaa olevan monelle tärkeä. Viestittelyn kautta sisällöntuottajaan muodostuu läheisempi suhde kuin pelkkien kuvien ja videoiden välityksellä ja tämä voi sitouttaa seuraajia tehokkaasti. Monet sisällöntuottajat juttelevat mielellään OnlyFansissa seuraajiensa kanssa ja suhtautuvat esimerkiksi kullikuviin tai muuhun seksuaalissävytteiseen viestittelyyn suopeammin kuin vaikkapa Instagramissa. Monet ottavat myös seuraajilta vastaan toiveita sisällön suhteen ja toteuttavat niitä omien rajojensa puitteissa. Tässä Nyt-liitteen jutussa kolme sisällöntuottajaa kertoo tarkemmin työstään ja muun muassa vuorovaikutuksesta seuraajien kanssa. 

OnlyFans osoittaa mielenkiintoisella tavalla myös hassun vinouman, joka ajattelussamme nykyään on. Monelle ajatus siitä, että maksaisi jonkun alastonkuvista tai pornosta on suorastaan absurdi ja se on ymmärrettävää, koska ilmaista tavaraa on olemassa niin paljon. Kuitenkin on omituista, että maksamme ihan mielellämme Netflixistä, Spotifysta, äänikirjapalveluista ja ties mistä, mutta jostain syystä aikuisviihde on poikkeus, vaikka ennen sitäkin piti ihan yhtä lailla ostaa lehtien ja videokasettien muodossa. Kysymykseen siitä, miksi joku maksaisi OnlyFansista voi siis perustellusti vastata esittämällä vastakysymyksen: miksi viihteestä ei kuuluisi maksaa?

Ilmaiseen nettipornoon liittyy monenlaisia ongelmia ja siksi tiedostava kuluttaja etsii katsoo pornonsa mieluummin lähteestä, jossa tietää, että tekijä saa työstään palkkaa eikä materiaali ole laittomasti levitettyä tai muuten kyseenalaista. OnlyFans toimii tässä hyvin, koska omat rahat menevät suoraan tekijälle (OnlyFans ottaa välistä vain 20%) ja palvelussa on aika hyvin varmistettu se, että sisällöntuottaja on täysi-ikäinen ja se, kuka väittää olevansa. Systeemi ei ole aukoton ja varmasti mitä tahansa järjestelmää voi käyttää väärin, mutta tarjolla olevista vaihtoehdoista OnlyFans on eettisimpien joukossa.

Hyvästä kannattaa maksaa

On toki ymmärrettävää, että yksittäisten ihmisten OnlyFans-tilit eivät tunnu kaikkien mielestä järkevältä sijoitukselta. Siinä missä vaikka Netflixistä saa kympillä kuussa käyttöönsä koko sisällön, OnlyFansissa tilien kuukausimaksu voi olla paljon korkeampikin ja sillä pääsee käsiksi vain kyseisen tilin sisältöön. Pelkkää visuaalista kiihoketta kaipaava saakin ehkä enemmän irti maksullisista pornosivustoista, joissa esiintyjäkaarti on suurempi.

Kuitenkin OnlyFansin vuorovaikutteisuus, henkilökohtaisuus ja mahdollisuus itselle räätälöityyn sisältöön ovat asioita, joita ei muualta samalla tavalla saa ja joista siis kannattaa maksaa. Joitakuita myös viehättää erityisesti se, että OnlyFansin sisällöntuottajat ovat ns. tavallisia ihmisiä. Toki myös monilla aikusviihdetähdillä on oma OnlyFans-tili, mutta heitäkin pääsee OnlyFansin kautta usein lähemmäs kuin vain heidän videoitaan netistä katsomalla. 

Kaikki OnlyFansin sisältö ei myöskään ole pornoa, kuten aikaisemmin jo totesinkin. Omalla kanavallani julkaisen pitkälti burleskiin liittyvää sisältöä, kuten kuvia sekä videoita, joissa esiinnyn tai harjoittelen. Julkaisen myös alusvaatekuvia ja kaikkea sellaista vähäpukeista kamaa, jota en enää Instagramiin tiukentuneiden käyttöehtojen vuoksi uskalla laittaa. Saattaapa siellä joskus tissikin vähän vilahtaa, jos ihan villille päälle ryhdyn! Joka tapauksessa suurin osa sisällöstä on sellaista, jota en julkaise missään muualla ja näin tekee myös moni muu. Se on tarkoitettu palvelun nimen mukaisesti vain faneille, jotka haluavat siitä maksaa.

Jos pohdit, onko OnlyFans järkevä sijoitus ja saako siitä rahoilleen vastinetta, suosittelen kokeilemaan! Kyseessä ei ole loppuelämän sitoumus ja seurattavia voi aina vaihtaa, jos jonkun sisältö sytytä. Omalla kohdallani voi myös ajatella niin, että yhden burleskitapahtuman hinnalla saa koko kuukaudeksi kaikenlaista kuva- ja videomateriaalia: ei huono diili!

Minut löytää OnlyFansista nimellä claraleskittens ja tilini kuukausimaksu on 15 dollaria. Tällä hetkellä nopeimmille on mahdollisuus saada ensimmäinen kuukausi puoleen hintaan, joten nyt kannattaa olla ripeä 😉 Sivustolta puuttuu hakutoiminto, joten paras tapa päästä on kirjoittaa selaimeen onlyfans.com/claraleskittens. Lämpimästi tervetuloa seuraamaan!

Ilmiö nimeltä OnlyFans: mikä siinä vetoaa ja miksi sisällöstä kannattaa maksaa Read More »

Saako seksipositiivisuudella pian potkut Instagramista?

/ Seksuaalisuus, Yhteiskunta

Teekutsuilla on ollut Instagramissa jo kohta kolme vuotta ja siitä on tullut blogin ohella tärkeä julkaisukanava. Ongelmaksi siellä on kuitenkin kehittynyt varsin mielivaltaiselta tuntuva sensuuri: seksuaalisuuteen, seksipositiivisuuteen ja feministiseen aktivismiin liittyvää sisältöä ja tilejä poistetaan yhteisösääntöihin vedoten, vaikka sääntörikkomuksia ei olisikaan tehty.

Vastikään kuulin, että Instagramin ja Facebookin käyttöehdot olisivat päivittymässä joulukuun 20. päivänä ja nämä uudet säännöt olisivat vielä entistäkin tiukemman. Kiellettyä sisältöä olisivat mm. munakoiso- ja persikkaemojit, eroottiset tanssit a seksuaalisesti vihjaileva kielenkäyttö. Myös alastomuutta koskevat rajoitukset tiukentuvat, sillä sääntöjen vastaisia olisivat myös kuvat, joissa sukuelimet, naisoletetun nännit ja paljaat pakarat on peitetty tai pikselöity. Vaikuttaa siis uhkaavasti siltä, että omakin tilini saattaa jossain vaiheessa palvelusta poistua.

Keksittyjä sääntörikkomuksia, joista ei voi valittaa

Yhteisösääntöjen ja käytännön toiminnan välillä on jo pitkään ollut ristiriitaa. Tiedän lukuisia ihmisiä, joilta on poistettu kuvia, stooreja ja tilejä vedoten yhteisösääntöjen rikkomiseen, vaikka mitään rikkomuksia ei ole tapahtunut. Itseltänikin on poistettu esimerkiksi Tissiflashmobiin liittyvä kuva, jossa nännini oli sensuroitu söpöillä sitruunan kuvilla enkä näin ollen rikkonut kuvalla mitään sääntöä. Ystäväni Lady Clitterin tili poistettiin täysin ilman ennakkovaroitusta pari viikkoa sitten, koska hän postasi sensuroidun videonpätkän Naked Attraction -ohjelmasta. Burleskitaiteilija Goldie Starlett kertoi tänään, että häneltä on poistettu stooreja, joissa hän on jakanut muiden sisältöä, mutta alkuperäisiä julkaisuja ei ole poistettu. Taiteilijakaverini Katja, joka tekee piirroksia vulvista, joutuu vähän väliä laittamaan tilinsä yksityiseksi, koska saa Instalta väliaikaisia bännejä olemattomien sääntörikkomusten vuoksi. Esimerkkejä on vaikka kuinka ja ne ovat toinen toistaan käsittämättömämpiä.

Ärsyttävintä tässä on se, ettei näistä perusteettomista poistoista voi valittaa mihinkään. Varsinkin jos oma tili poistetaan on käytännössä mahdotonta saada asiaan mitään oikaisua. Sen vuoksi olemmekin perustaneet Instaan ryhmän, jossa tiedotetaan kun jonkun tili poistuu, ja voimme sitten käydä yhdessä antamalla Installe palautetta. Toisinaan, jos tarpeeksi kovasti pyydetään, jonkun tili palautetaan.

Nyt erään tietolähteen mukaan saattaa kuitenkin käydä niin, että kaikki sellaiset tilit, jotka on joskus poistettu – vaikka perusteettomastikin – pysyvät poistettuina. Lisäksi kuulin, että bännäys koskisi tilin sijaan käyttäjän IP-osoitetta, jolloin edes back up-tileistä ei ole hyötyä. En ole tästä varma, koska tätä ei lue missään virallisissa lähteissä, mutta niiden paikkansapitävyys on hieman kyseenalaista muutenkin. Instagram esimerkiksi väittää, ettei shadow ban -nimistä asiaa ole olemassakaan, vaikka se on moneen kertaan todistettu ilmiö. Tällä hetkellä ei siis oikein voi muuta kuin odottaa ja katsoa, miten käy.

On ikävää elää jatkuvassa jännityksessä siitä, onko tänään se päivä, kun kolmen vuoden työ valuu hukkaan ja tilini poistetaan. Vaikka kuinka yrittäisi olla varovainen ja noudattaa sääntöjä, ihan pienikin juttu voi katkaista kamelin selän. Siksi ei lohduta, että yhteisösääntöjen mukaan kasvatuksellinen seksuaalisuuteen liittyvä materiaali on Instassa ok, kun se ei sitä selvästikään ole. En todennäköisesti ole niin suuressa vaarassa kuin monet, joiden tileillä on enemmän paljasta pintaa, mutta varma en voi kuitenkaan olla.

Asialla amerikkalainen konservatiivisuus

Rajoitusten taustalla on ilmeisestikin yhdysvaltalainen FOSTA/SESTA -laki, jonka tavoitteena on kitkeä ihmiskauppaa. Hieno tavoite, mutta keinot eivät vaikuta erityisen tehokkailta. Jotenkin on ajateltu, että alastomuus liittyy potentiaalisesti ihmiskauppaan ja siksi algoritmit on opetettu etsimään alastomuutta. Lain toimeenpano on paitsi osoittautunut tehottomaksi keinoksi kitkeä ihmiskauppaa, myös vaikeuttanut seksityöntekijöiden mahdollisuuksia tehdä työtään turvallisesti ja täten jopa lisännyt ihmiskauppaa. Asiantuntijat varoittelivat tästä lain käsittelyvaiheessa, mutta heitä ei haluttu kuunnella.

Tämäkin laki osoittaa joidenkin ihmisten lyhytnäköisyyden: ei ymmärretä, ettei jonkun asian kieltäminen poista sitä, vaan pelkästään tekee siitä turvatonta. Aborttien kieltäminen ajaa ihmiset laittomiin, vaarallisiin abortteihin ja tämä laki kitkee sosiaalisesta mediasta seksipositiivisen ja kasvatuksellisen sisällön sekä ajaa seksityöntekijät kaduille, kun he eivät voi markkinoida itseään somessa. Jotenkin tuntuu siltä, ettei laista päättäneitä oikeasti edes kiinnosta ihmiskaupan kitkeminen, vaan tavoitteena on koko ajan ollut lakaista seksi ja seksuaalisuus konservatiiviseen tyyliin maton alle.

Olen ajatellut, ettei joidenkin jenkkikonservatiivien pölyisillä mielipiteillä ole vaikutusta omaan elämääni ja työhöni täällä Suomessa, mutta valitettavasti olin väärässä. Instagram ja Facebook ovat yhdysvaltaislähtöisiä ja vaikka ne ovatkin levinneet ympäri maailman, yhteisösäännöt vastaavat Yhdysvaltain lainsäädäntöä. Niillä ei myöskään ole mitään painetta muuttaa sääntöjä, koska yhtiöllä on monopoli eivätkä käyttäjät oikein voi muuta kuin alistua epäreiluihin käytäntöihin, koska vaihtoehtoisia alustoja ei juuri ole. Joten nyt minun toimeentuloni on vaakalaudalla siksi, että joku amerikkalainen fundamentalistikristitty pelkää seksuaalisuutta.

Koska lähtö Instasta voi tulla koska vain, olen yrittänyt turvata selustaani siirtymällä jo etukäteen muihin sovelluksiin. Alla olevassa kuvassa olen luetellut kaikki alustat, joissa minua voi tulevaisuudessa seurata. En ehdi ihan kaikkia kovin aktiivisesti päivittää, mutta katsotaan miten tilanne etenee ja mistä tulee seuraava pääkanava, jos Instaan en ole jossain vaiheessa tervetullut. Se saattaa olla Vero, joka on alustana hyvin Instan kaltainen, joten kannattaa ottaa ainakin se haltuun. Suosittelen myös lisäämään tämän blogin kirjanmerkkeihin tai seuraamaan tätä Bloglovinin tai Blogit.fi -sivuston kautta. Tuolta yläpalkin valikosta löytyy pieniä mustia ikoneita: sydäntä painamalla pääsee Blogloviniin ja kirjaa klikkaamalla Blogit.fi -sivulle. Ehkä teenkin paluun juurilleni ja alan kirjoittaa tänne enemmän, jos Instan kanssa käy huonosti!


Jos sinulla on Instagram-tili, voit käydä lukemassa tästä linkistä kootusti tietoa uudistuvista säännöistä ja niiden vaikutuksesta. Kaikki tämä on kuitenkin aika epämääräistä ja en osaa sanoa, minkälaisia vaikutuksia tällä todellisuudessa on vai onko mitään. Toistaiseksi omia suosikkeja voi auttaa Instassa mm. tallentamalla ja jakamalla postauksia sekä pyytämällä poistettujen tilien, kuten @ladyclitter ja @lady.clitter palauttamista. Ohjeet palauttamiseen löytyvät täältä.

Saako seksipositiivisuudella pian potkut Instagramista? Read More »

Miksi on ongelmallista sanoa, että karvanpoisto olisi pelkästään henkilökohtainen valinta

/ Keho & hyvinvointi

En voi harrastaa seksiä, jos alapäässäni on karvoja.

Näin olen ajatellut ja ajattelen silloin tällöin vieläkin. Ajatus kuitenkin rajoittaa elämää aika paljon ja siksi yritän aktiivisesti haastaa sitä.

Nykyään karvakeskustelussa painotetaan, että karvojen poistaminen tai poistamatta jättäminen on jokaisen oma valinta. Näinhän se tietysti onkin, mutta tuskinpa kukaan täysin omasta päästään keksisi alkaa rajoittaa elämäänsä karvojen takia. Karvoihin liittyvien asenteiden takana onkin koko joukko kulttuurisia normeja, joita on hyvä silloin tällöin vähän ajatella.

Olen itse ajatellut tätä asiaa myös aikaisemmin ja kirjoittanut siitä tämän tekstin.

Paniikkisheivaus vessassa ja muut normaalit asiat

Karvattomuuden ihanne ja suorastaan vaatimus koskee erityisesti naisia. Siinä missä miesoletettu voi melko vapaasti valita häpykarvatyylinsä ja jättää muut karvat luonnontilaan, naisoletetuilta taas edellytetään lähes täydellistä karvattomuutta. Vaikka kuka tahansa voi periaatteessa valita jättää karvat poistamatta, naisoletettujen kohdalla karvaisuudesta voi seurata ikäviä sosiaalisia sanktioita; esimerkiksi somessa karvansa näyttävä naisoletettu voi saada jopa tappouhkauksia tai ainakin liudan vihakommentteja. Nykyisessä asenneilmapiirissä naisen karvaisuus tulkitaan aina kannanotoksi eikä karvoja voi ilman seurauksia jättää poistamatta esimerkiksi siksi, että ei huvita.

Harva jaksaa kuitenkaan jatkuvasti nyhtää karvaa itsestään irti ja siksi välillä on tilanteita, joissa karvat kätketään esimerkiksi vaatteiden alle. Tämähän ei tietenkään seksissä onnistu, jolloin tilanteisiin täytyy keksiä jonkinlainen ulospääsy. Olen esimerkiksi kuullut monen kieltäytyvän seksistä kuukautisten varjolla, vaikka oikea syy on ollut ajelemattomat säärikarvat. Kertoo jotain karvatabun vahvuudesta, kun on helpompaa vedota menkkatabuun kuin näyttää ne karvaiset jalat.

Itse saatoin sinkkuna jättää treffeille lähtiessäni tarkoituksella karvat rehottamaan, jotta homma ei vahingossakaan eskaloituisi seksiin. Useimmiten löysin itseni kuitenkin lopulta deittini vessasta sheivaamassa sääriäni tai pilluani jollain kaapista löytyneellä höylällä ja käsisaippualla. Kerran tein näin, vaikka olin vain jäämässä yöksi miespuolisen kaverini luo, josta en ollut kiinnostunut ja joka ei pimeässä voinut mitenkään edes nähdä, oliko minulla säärikarvat vai ei. Kuulostaako teistä siltä, että sheivaaminen tuossa tilanteessa oli oma, ulkopuolisesta paineesta vapaa valintani? Ei minustakaan.

Eikä tässä vielä kaikki: random miesten lisäksi olen piilotellut karvojani myös naispuolisilta ystäviltäni. Olen mainiosti voinut viettää viikonlopun mökillä ilman meikkiä karmeissa vaatteissa, mutta karvoista on hankkiuduttu huolellisesti eroon. (Vähän niin kuin Selviytyjissä, jossa saarelle ei saa ottaa hammasharjaa, mutta karvanpoistovälineet kyllä.) Olen ollut huolissani, että karvoistani tulisi ystävilleni epämukava ja kiusaantunut olo, samalla tavalla kuin jos haisisin pahalta. Tämä liittynee siihen, että naisen karvaisuus yhdistetään usein epäsiisteyteen ja siihen, ettei pidä itsestään huolta.

Myös häpykarvojen siistiminen on nykyään puhtauteen rinnastettava perushygieniavaatimus. Isolla osalla ihmisistä on mielipide seksikumppaniensa häpykarvoista ja neutraaleimmillaan se on usein tyyppiä ”kaikki käy, kunhan perille löytää ilman viidakkoveistä”. Villistä puskasta, eli siitä kaikkein luonnollisimmasta vaihtoehdosta tykkäävät vain kinkyimmät tyypit. Olen nähnyt useita miesoletettujen Tinder-bion tekstejä, joissa naisen vaaditaan olevan posliini; ja vaikka on oma valinta, pyyhkäiseekö tällaiset tyypit oikealle (ei), on monen mielestä selvästi ihan kohtuullista vaatia toiselta täydellistä karvattomuutta. Toki saa olla mielipiteitä ja preferenssejä, mutta tuskinpa naisten karvoja kohtaan tunnettu vastenmielisyys on miehilläkään pelkkä henkilökohtainen mieltymys, vaan ihan samat normit vaikuttavat heidänkin mielipiteisiinsä.

Kun karvaisuus on synonyymi epäsiisteydelle ja huonolle hygienialle, seksikumppanit suhtautuvat kielteisesti karvoihin ja karvojen näyttäminen somessa voi laukaista vihaviestitulvan, on aika vaikeaa nähdä karvanpoistosta luopumista edes vaihtoehtona. Sitten sitä vaan jatkaa ja uskottelee itselleen, että kaikki vaiva ja elämän rajoittaminen on oma, vapaasta tahdosta kumpuava valinta.

Karvanpoisto käy työstä

Jos karvanpoistovaatimusten typerä sukupuolittunut kaksinaismoralismi ei vielä ole tarpeeksi hyvä syy alkaa haastaa karvattomuuden ihannetta, niin karvanpoiston työläys nyt ainakin on. Erityisesti häpykarvojen poistaminen on kamalan vaivalloista hommaa, enkä vielä tähänkään päivään mennessä ole löytänyt siihen menetelmää, jolla ei olisi mitään haittavaikutuksia.

Sheivaaminen ei tule kysymykseenkään, koska sen lopputuloksena on aina vain tulehtunut ja kutiseva näppyläinen iho. Ensinnäkään en käsitä, miten se olisi kenenkään mielestä kauniimpi ja seksikkäämpi vaihtoehto kuin terve iho, jossa on karvoja. Toisekseen ulkonäkö on aika toissijainen asia sen rinnalla, että iho on jatkuvasti tulehtunut. Tulehtuneista karvatupista voi kehittyä myös kivuliaita paiseita, kuten kävi eräälle entiselle työkaverilleni, joka ramppasi jatkuvasti lääkärissä asian takia. Säikähdin hänen paisetarinoitaan niin, että lopetin sheivaamisen kuin seinään.

Tarkoitukseni ei ole arvostella ketään sheivaamisesta: jos se toimii, mikäs siinä. Ei kuitenkaan ole ihan vähäpätöistä, että monelle karvattomuuden paine jyrää alleen monenlaisia terveysriskejä.

Karvat voi tietty vahata pois, mutta tiedoksi, että se sattuu. Kipu on niin jäätävää, että en pysty tuottamaan sitä itselleni. Joskus yritin nyppiä karvat pois pinseteillä yksi kerrallaan, joka oli tosi hyvä idea, koska se oli kivuliaisuuden lisäksi myös todella hidasta ja puuduttavaa ja sain siitä niskani jumiin. Ei jatkoon.

Tietysti karvanpoiston voi ulkoistaa ammattilaiselle ja käydä vahauksessa tai sokeroinnissa. Tässä on vain se ongelma, että se maksaa. Jenni Rotonen kirjoitti Pupulandia-blogissaan kesällä karva-aiheesta ja jakoi laskelman, jonka mukaan hänellä meni vuodessa 900 euroa sokerointiin. Tällaiselle suht pienituloiselle ihmiselle se on ihan mahdoton summa. Kannattaa muutenkin lukea tuo Jennin postaus, se on hyvin samastuttava ja informatiivinen!

Suosikkimenetelmäni on karvanpoistovoide, joka levitetään, annetaan vaikuttaa ja pyyhitään esim. lämpimällä pyyhkeellä pois. Se on iholle hellävaraisempi kuin höylä eikä aiheuta tulehtuneita karvatuppia. Voiteen ongelma on se, että sitä ei saisi päätyä limakalvoille, mutta aina kuitenkin vähän päätyy, ja sitten on ikävää. Eli menetelmästä riippumatta karvojen poistamisella on aina kääntöpuoli, varsinkin kun häpykarvojen tarkoitus on suojella herkkiä alueita ja niiden poistaminen voi lisätä esimerkiksi seksitautien riskiä.

Miksi valitsisin rajoittaa itseäni?

Jostain omituisesta syystä koen, että häpykarvoillani ja seksihaluillani on yhteys: kun karvat kasvavat tietyn pisteen yli, seksi tuntuu houkuttelevan vähemmän. Karvat tuntuvat kasvaessaan ikään kuin tukkivan seksuaalienergiani ulospääsyn. Niinpä olen ajatellut, että on parempi pitää puutarha siistinä ja antaa kiiman virrata vapaasti kuin sulkea se piikkipusikon vangiksi.

En kuitenkaan ole varsinaisesti mikään energiavirtauskomustyyppi, joten olen miettinyt, olisiko tällekin tuntemukselle joku järkiperäisempi selitys. Ja onhan sille: asiaa pohdiskeltuani totesin, että vanha kunnon häpeähän se siellä olkapäälläni kuiskii, että nyt ei muuten ole hyvä hetki seksille, koska karvat. Jotenkin siis tuntuu vaikealta antaa itselle lupa haluta ja näyttää sitä halua puolisolle, jos puutarhassa rehottaa. Tästä päästään siis takaisin postauksen ensimmäiseen virkkeeseen: kaikesta paremmasta tiedostani huolimatta saatan silti ajatella, että en voi harrastaa seksiä karvaisena.

Onko karvojen poistaminen siis oma valintani, jos olen omaksunut karvattomuuden ihanteen ja sen vuoksi rajoitan tekemisiäni karvaisena, vaikka kukaan ei sitä minulta varsinaisesti vaadi? Ei ole, ja huomaan sen parhaiten siitä, miten asenteeni karvoja kohtaan ovat muuttuneet sen myötä, kun esimerkiksi somessa on näkynyt enemmän karvaisia naisia. Voin siis valita haastaa omia käsityksiäni karvaisuudesta ja tarkoituksella altistaa itseäni karvaiselle kuvastolle, jotta silmäni tottuisi karvaisuuteen. Voin myös valita priorisoida terveyden ja nautinnon ulkonäön edelle. Nämä ovat omia valintojani, mutta se, että joudun taistelemaan karvahäpeän kanssa, ei ole. Tästäkään asiasta ei siis kannata ottaa paineita, normeja ei rikota yhdessä yössä. Kunhan tehdään töitä sen eteen, että ne joskus rikkoutuisivat.

Miksi on ongelmallista sanoa, että karvanpoisto olisi pelkästään henkilökohtainen valinta Read More »

Kun pornoa vain kauhistellaan, unohdetaan ilmiön todelliset ongelmat

/ Seksuaalisuus

Porno on kauhea asia: se vääristää käsityksen seksuaalisuudesta, aiheuttaa riippuvuutta ja traumatisoi nuoret. Tätä yleinen keskustelu pornosta useimmiten on, kauhistelua ja paheksuntaa. Kuitenkin hyvin suuri osa ihmisistä katsoo pornoa, mutta siitä puhuminen nykyisessä asenneilmapiirissä on vaikeaa ja täysin tavallinen ja yleinen asia on monelle häpeän aihe.

Pornoon liittyy kyllä ongelmia, mutta ne usein esitetään argumentteina pornon yksiselitteisen pahuuden puolesta yrittämättäkään pohtia mitään ratkaisuja. Varsin usein pornon aiheuttamia haittoja myös liioitellaan eikä huomata, että iso osa ongelmista johtuu ennemmin kielteisestä asenteesta pornoa kohtaan kuin pornosta itsestään. Todellisia pornoon tai pornoteollisuuteen liittyviä ongelmia ei päästä edes pohtimaan, kun jumitutaan kiistelemään siitä, onko porno hyvä vai paha.

Minun ja Sofia Sarkavan (Lady Clitter) yhteisprojekti Eettistä(kö) pornoa -verkkokurssi keskittyy pornoon liittyviin eettisiin haasteisiin, kuten esiintyjien työoloihin ja palkkaan ja vahvaan heteromiesnäkökulmaan ja siihen, miten pornon kuluttaja voi tehdä vastuullisempia valintoja. Jotkut ovat kuitenkin sitä mieltä, ettei porno voi olla eettistä ja että se tulisi kokonaan kieltää. Nämä vastustajat ovat kovin äänekkäitä ja valitettavasti siksi eettisyyden näkökulma on vielä marginaalinen ja jää suurelta yleisöltä usein huomioimatta.

(Jos haluat olla osa muutosta parempaan, ilmoittaudu mukaan kurssille 6.12. mennessä tästä linkistä.)

Häpeä on seurausta kielteisestä asenteesta

Tiedätkö sen ällöttävän olon, joka iskee pornon jäädessä pyörimään orgasmin jälkeen? Äsken vielä kiihottavalta tuntunut video näyttääkin nyt todella vastenmieliseltä ja alkaa ihan hävettää, että on moisesta kiihottunut. Ehkä jopa tuntuu, että oma seksuaalisuus on jotenkin likainen, epänormaali ja vääränlainen.

Nämä ajatukset johtuvat pitkälti kulttuurin seksi- ja pornokielteisyydestä. Kuten seksuaalieetikko Tommi Paalanen blogissaan kirjoittaa, ”uskonnollis-konservatiivisen seksuaalikielteisyyden päälle nouseva diskurssi näkee pornon avoimen ja pidäkkeettömän seksuaalisuuden automaattisesti vihollisena”. Toisin sanoen kaikki, mikä ei ole heteronormatiivista lisääntymiseen tähtäävää avioliittovelvollisuutta, on mielletty moraalittomaksi ja vääräksi. Seksuaalikasvatus on näihin päiviin saakka keskittynyt pelotteluun ja siitä on puuttunut kokonaan nautinnon näkökulma. Kun soppaan lisätään vielä se, että hyvin usein vanhemmat tuomitsevat jyrkästi jälkikasvunsa pornonkatselun ja sama asenne voi jatkua parisuhteessa puolison pornon käyttöä kohtaan, ei ole ihme, jos pornon katselu tuntuu kielletyltä ja väärältä.

Mutta, kuten huomaamme, syypää kielteisiin ajatuksiin ei ole porno vaan negatiivinen asenne pornoa ja sen katsomista kohtaan. Siksi on ristiriitaista, että usein tällaiseen pornon katselun aiheuttamaan ahdistukseen neuvotaan ratkaisuksi pornon katselun lopettamista. Neuvo on hyvin saman tyyppinen kuin naisoletetuille suunnatut neuvot raiskausten välttämiseksi. Ne ehkä auttavat yksittäisiä yksilöitä, mutta eivät poista itse ongelmaa. Kielteinen asenne pornoa kohtaan säilyy ja pornosta luopunut yksilö joutuu rajoittamaan itseään ja seksuaalisuuttaan saavuttaakseen muiden hyväksynnän. Tämä on kestämätöntä ja sen vuoksi tarvitsemme muutoksen asenteisiin.

Joskus pornoon liittyvä ahdistus ja likainen olo voivat liittyä myös siihen, että katsellessa herää huoli esiintyjien turvallisuudesta. Voi tulla – hyvästä syystä – huono omatunto siitä, että runkkaa videolle, joka on ehkä tehty tai julkaistu vasten jonkun esiintyjän tahtoa, jossa esiintyy alaikäisiä tai joka on läpeensä rasistinen, misogynistinen tai muuten syrjivä. Silloin kannattaa muistaa, että pornoa on monenlaista ja on olemassa myös vastuullisemmin tuotettuja vaihtoehtoja. Esimerkiksi feministisessä pornossa tarkoituksellisesti vältellään ”pornokliseitä” ja näytetään ihmisten, kehojen ja seksitapojen moninaisuutta. Vaihtoehtoihin kannattaa tutustua, ennen kuin leimaa pornon ilmiönä syrjiväksi ja sortavaksi.

Riippuvuus vai parisuhteen ristiriita?

Pornon äänekkäimpiin vastustajiin kuuluvat entiset pornon ongelmakäyttäjät, jotka ovat päässeet irti riippuvuudestaan. Mediasta saakin helposti sellaisen kuvan, että pornoaddiktio on yleinen ongelma. Sexpo-säätiö kuitenkin arvioi, että alle prosentti pornoa katselevista on ongelmakäyttäjiä ja näilläkin taustalla on usein muita ongelmia. Pornon leimaaminen pahaksi ja addiktoivaksi kuulostaa siis jokseenkin liioitellulta.

Moni kuitenkin kokee pornon aiheuttavan erilaisia ongelmia, joista tyypillisimpiä ovat erektio- ja orgasmivaikeudet sekä se, ettei partneriseksi meinaa tuntua miltään. Näistä ongelmista kerrotaan muun muassa tässä Iltalehden jutussa. Mielenkiintoista on, että kyseisessä jutussa porno nähdään vahvasti uhkana parisuhteelle ja suhteen seksille: jutussa naiset kertovat pornoriippuvaisista miehistään ja siitä, kuinka porno näivetti parisuhteen seksielämän. Porno ja parisuhdeseksi asetetaan vahvasti vastakkain ja niiden yhtäaikainen olemassaolo nähdään mahdottomana.

On totta, että porno tarjoaa voimakasta stimulaatiota ja sen ja itsetyydytyksen tuomaan helppoon nautintoon tottunut voi kokea vaikeuksia kiihottua ja laueta kumppanin kanssa. Tällaiset haasteet voivat kuitenkin johtua niin monesta muustakin asiasta, että pornon syyttäminen on jokseenkin laiskaa. Kiinnostus pornoon parisuhdeseksin kustannuksella voi johtua muun muassa siitä, etteivät suhteen osapuolten mieltymykset kohtaa ja porno tarjoaa väylän toteuttaa niitä fantasioita, joita kumppanin kanssa ei voi.

Pornon katselun liiallinen määrä on parisuhteessa samalla tavalla suhteellista kuin halun puute. Jos suhteessa toinen haluaa kaksi kertaa viikossa ja toinen viisi, voi vähemmän haluava kokea kärsivänsä haluttomuudesta, vaikka kyse on halujen eriparisuudesta. Samalla tavalla joku pornon kohtuukäyttäjä voi kokea olevansa addikti, jos puoliso ei katso ollenkaan tai syyllistää ja tuomitsee pornon käytöstä. Addiktio on vahva sana ja sitä epäillessä on hyvä pohtia, onko ongelma todella pornon liikakäyttö vai parisuhteen sisäinen erimielisyys asiasta.

Pornon ei tarvitse opettaa mitään

Usein kauhistellaan sitäkin, että porno vääristää käsitystämme seksistä ja on huono seksuaalikasvattaja. Tietyt tosielämän seksuaalisen kanssakäymisen ydinkohdat, kuten lähestyminen, seksin ehdottaminen, suostumus ja erilaiset ”mokat” ja kiusalliset hetket usein jäävätkin pornon lopputuotteen ulkopuolelle, vaikka ne toki ovatkin kuvaustilanteessa läsnä. Tämän vuoksi pornoa ei voida pitää opetusvideona tai mallina seksistä eikä omaa käsitystä seksuaalisuudesta kannata perustaa sen varaan. Näin voi valitettavasti käydä esimerkiksi nuorille, jotka löytävät pornon pariin ennen ensimmäisiä tosielämän seksikokeiluja.

On kuitenkin omituista väittää pornoa ongelmalliseksi siksi, ettei se ole hyvä seksuaalikasvattaja – eihän sen kuulukaan olla! Porno on fantasiaa ja ”aikuisten satua” eikä sen tehtävä ole opettaa meille mitään. Pornon rooli seksuaalikasvattajana korostuu ainoastaan siksi, että itse seksuaalikasvatus suoriutuu tehtävästään niin huonosti. Yhtä hyvin voisi siis väittää Ensitreffit alttarilla -ohjelmaa lopetettavaksi siksi, ettei se anna todellista käsitystä parisuhteiden muodostamisesta.

Mitä tällä kaikella yritän sanoa on se, että pornon väitetystä pahuudesta kertovat ongelmat johtuvat tosiasiassa ihan muusta kuin pornosta itsestään. Pornoon liittyvä häpeällisyys on yhä niin vahvaa, ettei keskustelu siitä ole avautunut samaa vauhtia kuin seksuaalisuudesta ylipäätään. Häpeän rikkomisen vuoksi on tärkeää, että epätosia uskomuksia pornon ongelmallisuudesta kumotaan ja kiinnitetään huomio normeihin ja asenteisiin, jotka ylläpitävät näitä uskomuksia.On myös erittäin tärkeää, että fokus siirtyy entistä vahvemmin pornon eettisyyteen, jotta vastuullisista toimintatavoista tulisi alalla normi eikä vaihtoehtoinen erikoisuus. Omien pornonkulutustottumusten muuttaminen eettisemmiksi ei ole vaikeaa ja pienellä vaivannäöllä voi saada aikaan paljo muutosta. Tule siis mukaan Eettistä(kö) pornoa -verkkokurssille, niin saat konkreettiset työkalut muutoksen edistämiseen!

Kun pornoa vain kauhistellaan, unohdetaan ilmiön todelliset ongelmat Read More »

Miesten ongelmista pitäisi puhua, mutta harva tekee asialle mitään

/ Seksuaalisuus

Seksipositiivinen vallankumous etenee ja meitä äänitorvia on jatkuvasti enemmän ja enemmän. Näistä aiheista puhuvat silti yhä vain lähinnä naiset ja sukupuolivähemmistöjen edustajat.

Viime viikolla vietettiin miesten viikkoa ja esiin nostettiin monenlaisia mieserityisiä ilmiöitä ja ongelmia. Usein puheenvuorot aloitetaan toteamalla, kuinka tästäkin aiheesta puhutaan aivan liian vähän. Miksi miesten asioista vaietaan? Mitä pitäisi tapahtua, jotta vaikkapa seksuaalisuudesta puhuisi tulevaisuudessa entistä useampi mies? Kuka on se taho, jonka pitäisi niin sanotusti ottaa tästä asiasta koppi?

(Kummastelin tätä asiaa jo puolitoista vuotta sitten ja etsin blogissani seksipositiivisia miehiä. Tilanne ei ole järisyttävästi kohentunut.)

Tiedon puute aiheuttaa ongelmia, eikä tietoa ole saatavilla tarpeeksi

Toki yleisesti lisääntynyt seksipositiivisuus ja seksuaalisuudesta puhuminen vaikuttaa myös miehiin ja uskon, että yhä useampi on alkanut pohtia omaa seksuaalisuuttaan ja uskaltaa puhua siitä esimerkiksi seksuaalineuvojalle tai -terapeutille. YLE julkaisi vastikään mainion jutun, jossa kerrottiin, millaisia asioita miehet kysyvät seksuaalineuvonnassa. Juttuun haastateltu seksuaalikasvattaja Paula Mällinen (loistava nimi seksologille btw) kertoo, että keskustelua käydään paljon mm. erektiohäiriöistä, haluttomuudesta ja parisuhteen eriparisista haluista, seksiriippuvuudesta, eron aiheuttamasta seksuaalisesta tunnottomuudesta sekä siitä, miten kiinnostavaa ihmistä voi lähestyä ja missä kulkee häirinnän raja.

Myös omassa työssäni törmään jatkuvasti miesten haluttomuuteen, kiihottumis- ja orgasmivaikeuksiin sekä penikseen liittyviin huoliin. Silloin tällöin miehet myös kertovat minulle asioita seksuaalisuudestaan esimerkiksi juhlissa ja tunnustavat, etteivät ole kertoneet niistä koskaan kenellekään muulle. Tilausta meille ammattilaisille siis selvästi on ja monilla on suuri tarve tiedolle ja ymmärrykselle itsestään ja seksuaalisuudesta.

Nimenomaan tiedon puute on usein syy seksuaalisuuteen liittyville huolille ja murheille. Monen miehen käsitys seksuaalisuudesta perustuu myytteihin ja kapeaan heteronormatiiviseen ja yhdyntäkeskeiseen ajatteluun, koska se on ainoa tieto, mitä asiasta on tarjolla. Toki kuva laajenee koko ajan, mutta ei samaa tahtia kuin vaikkapa naisten kohdalla, koska naisten seksuaalisuudesta puhuvia tyyppejä on niin paljon enemmän. Tarvitaan lisää ihmisiä, jotka puhuisivat asioista nimenomaan miesnäkökulmasta – tai paremminkin -kulmista, koska eivät miehet ole homogeeninen ryhmä, jonka seksuaalisuus toimisi yhdellä tietyllä tavalla.

Hienointahan olisi, jos tätä mieskulmaa toisivat esiin henkilöt, joilla olisi ihan käytännön kokemusta miehenä olemisesta. Esimerkiksi miesoletettuja seksologeja tiedän kuitenkin vain kourallisen, heidän joukossaan mm. FINSEX-mies Osmo Kontula sekä eräs herrasmies, joka lähestyi minua viime vuonna tällaisella viestillä:

Oletko valmis tosimieheen?

Tervehdys Larissa,

Jostain ihmeen syystä eksyin sivullesi ja huomasin siellä, että kaipaat teekutsuille kommentteja seksipositiivisilta miehiltä.

Mitäs jos se mies onkin yksi Suomen arvostetuimmista seksologista, joka on valmis kertomaan miehen seksuaalisuudesta asioita, joita naiset eivät tiedä, tai jopa torppaamaan kaiken sen, jonka naiset itsestään luulivat tietävänsä. Romukoppaan menevät niin Marja Kihlströmit, Rosa Meriläiset ja muut naiseuden tietämystä valistavat feministit. Ja miksikö? Koska minua miehenä ärsyttää suunnattomasti se, että miesten tietotaitoa naisen seksuaalisuudesta mollataan, varsinkin, kun naiset itse ovat siitä aivan kujalla.

Pikku vinkkinä, ettei peniksessä ole 4 000 hermopäätettä vaan 6 000 – 8 000 kuten klitoriksessakin. Klitoris ei siis ole yhtään penistä tuntoherkempi. Klitoriksen anatomiaa ei löydetty vasta 1990-luvulla vaan se oli tiedossa jo 1844. Voisin jatkaa vaikka kuinka. Oletko siis valmis?

Teekutsustasi tulisi mullistava, mutta osan mahdollisesta hyvästä voisin sitten yhteisen sopimuksen mukaan ottaa itselleni, jos ja kun lukijakuntaa sekä mainostajia tulisi lisää.

terkuin varsinainen miesten mies, mutta aikoinaan myös kova femu

Tällainen miesten mies -mahtailu alkaa olla jo sen verran väsynyttä, että olisi korkea aika saada tilalle vähän tuoreempaa näkökulmaa. Ja ei, en lähtenyt yhteistyöhön tämän kaverin kanssa, joka paitsi vähätteli sekä minua että kollegoitaan, myös kertoili (pyytämättä) virheellistä tietoa. Sen sijaan sain monelta muulta miehelta hienoja tekstejä seksuaalisuudesta, jotka voi käydä lukemassa täältä.

Kukas miehen hännän nostaa, ellei mies itse

Harmillisen usein miehiä ja mieserityisiä ongelmia koskevat keskustelut ilmenevät ikään kuin vastareaktiona sellaisille keskusteluille, joissa pyritään tuomaan esiin naisia tai sukupuolivähemmistöjä koskevia ongelmia. Itsekin saan näistä aiheista puhuessani aina vähintään yhden kommentin, jossa peräänkuulutetaan miesten ongelmista puhumisen tärkeyttä ja joskus jopa syytetään miesvihaajaksi. Odotin innolla, astuisivatko nämä miesasiahenkilöt nyt miesten viikolla esiin ja käyttäisivät erinomaisen tilaisuuden puhua tärkeiksi kokemistaan asioista, mutta ei. Joko heille on tärkeämpää käyttää miesten ongelmiin vetoamista lyömäaseena, jolla voi vähätellä muiden sukupuolten ongelmia, tai sitten hekin sinnikkäästi odottelevat, josko joku nyt tarttuisi aiheeseen.

Ongelman ydin tuntuukin olevan siinä, että tarve puhumiselle tiedostetaan, mutta halukkaita äänitorvia on kovin vähän. Ehkä siksi on luontevaa mennä sanomaan feministiaktivisteille tai muille esimerkiksi seksuaalisuudesta julkisesti puhuville ihmisille, että heidän pitäisi tuoda vahvemmin esiin myös miesten asioita. Kun he (tai siis me) ovat jo valmiiksi siellä puhumassa, niin eikö se menisi kivasti siinä samalla.

Toki seksipositiivinen ajattelutapa koskee kaikkia sukupuolia ja feminismi ajaa ehdottomasti myös miesten etua, mutta on jokseenkin epäreilua odottaa jo valmiiksi heikommassa asemassa olevia (kuten naisia ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä yms.) tekemään aktivismia myös miesten puolesta, kun heillä on tekemistä jo ihan muutenkin. Kun lautasella on sellaisia asioita kuin seksuaalinen ahdistelu ja väkivalta, kehollisen itsemääräämisoikeuden jatkuva kyseenalaistaminen (abortti ja siihen liittyvä vääntö), mitättömän vähäinen tutkimustieto gynekologisista sairauksista ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen kokema syrjintä, ei ehkä ensimmäisenä ruveta ratkomaan sen ihmisryhmän ongelmia, joka edellä mainitut lähtökohtaisesti aiheuttaa. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että tarvitaan enemmän porukkaa puhumaan miesten asioista ja purkamaan ahdasta ja rajoittavaa mieskuvaa, joka aiheuttaa monissa vahvaa pahoinvointia. Ei kuitenkaan voi odottaa, että naiset ja vähemmistön edustajat tekisivät sen työn miesten puolesta.

Kukas kissan hännän nostaa, ellei kissa itse, kuuluu tunnettu sanonta. Samaa asiaa kuvaa myös ”Ole se muutos, jonka haluat maailmassa nähdä”. Jos jotain haluaa tapahtuvan, niin kannattaa ihan itse ryhtyä toimeen.

Seksuaalineuvojana olen jokaista miestä varten ja yksilötasolla voin auttaa heidän kohtaamissaan haasteissa. Voin käyttää näkyvyyttäni tuodakseni esiin miesten näkökulmia ja ajatuksia ja pohtia vaikka sitä, millaista kieltä käytän miehistä puhuessani. Mutta en voi olla se uudenlainen miehisyyden representaatio, jota nyt kaivataan. Miesten itsensä on oltava toisilleen esimerkkejä miehenä olemisesta ja heitä koskevista asioista puhumisesta.

Onneksi näitä tyyppejä on enenevissä määrin ja kannattaa ottaa seurantaan mm. Joonas Pesonen (IG @pesojoonas), Eino Nurmisto (@tamankylanhomopoika), Samuel Jyrinki (@herkkamies) ja Jesse Hinkkuri (@thejesperi). He ovat hienoja esimerkkejä miehistä, jotka paitsi tiedostavat miehiä koskevista ongelmista puhumisen tarpeen, myös puhuvat niistä ja auttavat muitakin olevaan avoimempia.

Ehkäpä heidän esimerkkiään seuraamalla ei ensi vuoden Miesten viikolla tarvitsisi jokaista puheenvuoroa aloittaa ”tästä aiheesta ei juurikaan puhuta” -disclaimerilla?

Miesten ongelmista pitäisi puhua, mutta harva tekee asialle mitään Read More »