Minulla on unelma: haluaisin elää seksipositiivisessa yhteiskunnassa. Tällä tarkoitan sitä, että  seksuaalisuutta sen kaikenlaisine ilmenemismuotoineen pidettäisiin hyvänä ja normaalina asiana, seksiä ei pidettäisi paheellisena ja eivätkä ihmisen ominaisuudet, kuten sukupuoli, kehon ulkomuoto, toimintakyky tai etninen tausta määrittäisi, miten omaa seksuaalisuutta on sopivaa ilmaista.

Mikä tämän unelman tiellä sitten seisoo? No, kaikki ne samat syrjivät rakenteet, joista jankutan nykyään koko ajan täällä blogissa ja Instagramissa. Toki kulttuuri ja yhteiskunta ovat muuttuneet aikojen saatossa seksimyönteisimmiksi ja kehityssuunta on positiivinen. Nyt ollaan ehkä kuitenkin päästy siihen pisteeseen, että on todella ruvettava pistämään niitä rakenteita palasiksi, jos halutaan viedä homma seuraavalle tasolle. Senpä takia itsekin möyhään feminismistä ja rummutan kaikenlaista perinteisten perhearvojen mädätystä, kuten cisheteronormin ja monogamianormin kyseenalaistamista.

Eli jos olet miettinyt, että on se kumma kun tuo väittää olevansa seksuaalineuvoja eikä yhtään puhu panemisesta vaan aina vaan jostain naisten oikeuksista, niin sille on ihan syy. Neuvontatyössä olen huomannut, että lähes aina asiakkaiden ongelmien taustalla on syvään juurtuneita rakenteellisia uskomuksia, eikä niitä siksi ratkaista pelkillä pintapuolisilla seksivinkeillä.

(Ai mikä seksipositiivisuus? Lue lisää täältä!)

Tiukat normit aiheuttavat häpeää, joka estää seksuaalioikeuksien toteutumisen

Seksipositiivisuuden keskiössä on vahvasti seksuaalioikeudet. Niistä on muutamia erilaisia versioita, mutta ydinsisältö on sama. Seksuaalioikeudet koskevat jokaista ihmistä ja seksipositiivisessa yhteiskunnassa ne myös toteutuisivat jokaisen kohdalla. Näin ei toistaiseksi kuitenkaan vielä ole.

Otetaan esimerkiksi ihan vaan oikeus seksuaalisuuteen, johon sisältyy oikeus haluun ja nautintoon ja seksuaalisuuden ja sukupuolen ilmaisuun itselle sopivalla tavalla. Tämä toteutuu erinomaisesti, jos sattuu olemaan cishetero, monogamisessa parisuhteessa ja penetraatiokeskeisen kädenlämpimän lauantaiseksin fani. Kaikkea muuta paheksutaan enemmän tai vähemmän. Homous ei ehkä ole enää lain mukaan rikos tai sairaus, mutta asennetasolla monen mielestä valitettavasti on – samoin kuin sadomasokismi, fetisismi ja transvetismi, jotka poistuivat tautiluokituksesta vasta vuonna 2011. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen on myös jatkuvasti tultava kaapista eli ilmoitettava olevansa poikkeuksia cishetero-oletuksesta. Suomen translaki on monin paikoin syrjivä ja esimerkiksi edellyttää sukupuoltaan korjaavilta steriiliyttä. Monisuhteisuutta katsotaan vinoon ja pidetään moraalittomana. Tiettyjä ihmisryhmiä, kuten vammaisia ja vanhuksia ei usein nähdä seksuaalisina lainkaan.

Tällaiset ajatukset, kuten että seksuaalisuus kuuluu vain parisuhteeseen, vain vaginapenetraatio on seksiä ja muu jotain perverssiä ja cis-sukupuolisuus ja heterous ovat ainoita normaaleja sukupuolen ja seksuaalisuuden ilmenemismuotoja, aiheuttavat häpeää niille, jotka eivät määritelmien sisään istu – eli aika monelle. Vaikka yhteiskunta ei virallisesti rajoita oman seksuaalisuuden ilmaisemista, asenteet sen kyllä tekevät. Häpeän lisäksi seksuaalisuuden tai sukupuolen ilmaisu normeista poikkeavalla tavalla voi johtaa hyljeksintään, syrjintään ja väkivaltaan ja jatkuvaan vähemmistöstressiin eli näiden pelkäämiseen. Eli ei, oikeus omaan seksuaalisuuteen ei toteudu tasapuolisesti kaikilla ihmisillä.

Seksipositiivinen ajattelu, jossa kaikenlaiset seksuaalisuuden ja sukupuolen ilmaisutavat ovat yhtä hyviä, kunhan ne eivät vahingoita muita, on vahvasti kytköksissä intersektionaaliseen feminismiin. Ei ole mahdollista tavoitella yhdenvertaisuutta seksuaalisuuden saralla, jos sitä ei ole yhteiskunnassa ylipäätään. Siksi feminismirummutus.

Seksipositiivisuus on kirjaimellisesti myös ajatus seksistä positiivisena asiana. Seksi mielletään usein paheeksi ja nautinnosta saatetaan kokea häpeää ja syyllisyyttä. Se on osasyy siihen, miksi seksistä on alettu puhua avoimemmin vasta ihan viime aikoina. Miettikää, millaisiin mahdollisuuksiin tämä kehityskulku vielä johtaakaan! Omasta työstänikin tulee helpompaa, kun ihmiset uskaltavat ehkä rohkeammin pyytää apua seksuaalisuuteen liittyvissä asioissa, eikä häpeä seiso niin vahvasti ratkaisujen tiellä. (Juu kyllä, ihan oma lehmä ojassa tässä paasataan.)

Seksipositiivisuus on valinnanvapautta

On tietysti aika utopistista ajatella, että kaikki ihmiset olisivat seksipositiivisia. Varmasti aina tulee olemaan vastavoimia, jotka puolustavat niitä kuuluisia perinteisiä perhearvoja tai jotain muuta agendaa, jolla yritetään rajoittaa seksuaalisuuden ilmaisua.

Seksipositiivisuus on sikäli paljon parempi ajattelumalli kuin ei-seksipositiivisuus, että se vaatii aika vähän. Ei tarvitse tehdä oikeastaan muuta kuin kunnioittaa muiden vapautta määrätä itsestään ja omasta seksuaalisuudestaan. Seksipositiivisuus ei tarkoita, että jokaisen pitäisi ruveta hulluna panemaan tai kertomaan runkkaustottumuksistaan iltapäivälehdissä. Ainoa vaatimus on olla puuttumatta muiden ihmisten asioihin. Toisaalta juuri se tuntuu olevan niin kovin vaikeaa monille tahoille, jotka kuvittelevat, että heidän pölyiset mielipiteensä oikeuttavat heidät sanelemaan muille, mikä on oikein ja väärin.

Asenteet muuttuvat hitaasti, mutta kyllä ne muuttuvat. Eilen olin katsomassa No Stigma Burlesque Show’ta, jonka tarkoituksena oli purkaa seksi- ja erotiikka-alaan liittyvää stigmaa. Tapahtumassa oli puhumassa myös seksityöntekijä Tiia Forsström, joka totesi, ettei vastaavaa tapahtumaa, jossa hänen alaansa olisi ihan todella juhlittu ja ylistetty, ole koskaan ennen järjestetty.

Vastavoimat voivat yrittää pysäyttää kehityksen, ja yrittävätkin: uusimpana esimerkkinä kansalaisaloite, joka ”suojelee syntymättömän lapsen oikeuksia” eli yrittää kriminalisoida abortin. Rakenteelliset epäkohdat ja yritykset heikentää jo saavutettuja oikeuksia on tärkeää nostaa esiin, koska mikään ei muutu, ellei tehdä aktiivista muutostyötä. Olisin vastuuton, jos vaan juttelisin mukavia sormetusvinkeistä ja Tinder-keskusteluista ja jättäisin huomiotta koko isomman kontekstin, joka vaikuttaa kaikkien mahdollisuuksiin toteuttaa seksuaalisuuttaan.

Kun omat silmät avautuvat yhteiskunnan eriarvoisuudelle, sitä on vaikeaa olla näkemättä. Siksi on nykyään kamalan vaikeaa kirjoittaa seksistä, parisuhteista tai deittaiusta ilman, että mukaan tulee väkisinkin yhteiskunnallinen konteksti. Se vaan tulee, koska en osaa nähdä asioita ilman sitä. Mutta eipä kukaan kyllä ole tästä nykyisestä linjasta valittanut, joten ilmeisesti tekin siellä olette jotakuinkin valmiita yhteiskunnan seksipositiivistamiseen. Vai kuinka?

SV: raiskaus, seksuaalinen väkivalta

Viime päivinä julkisessa keskustelussa on puhututtanut Roope Salmisen tuomio pakottamisesta seksuaaliseen tekoon. Keskustelua hallinnut diskurssi, jossa Salmista puolustetaan ja uhria syyllistetään ja tämän kokemusta vähätellään. Sen enempää itse tapaukseen kantaa ottamatta voi todeta, että kommentit kertovat aika paljon asenteestamme seksuaalirikoksiin sekä syvään juurtuneesta naisvihamielisestä raiskauskulttuurista.

(Ai mikä raiskauskulttuuri ja naisviha? Lue tämä postaus, niin asia selkenee!)

Suurin huoli kohdistuu perättömiin raiskaussyytöksiin

Aina kun jotain julkkismiestä syytetään seksuaalirikoksista, uhrin spekuloidaan olevan vain rahan ja julkisuuden perässä. Ylipäätään raiskausten yhteydessä muistetaan aina esittää huoli siitä, että kierot naiset vaan omista itsekkäistä syistään tehtailevat tekaistuja raiskaussyytteitä viattomista miehistä. Tämä argumentti on yleinen myös suostumukseen perustuvan raiskauksen määritelmän vastustajilla.

Olisi kiinnostavaa tietää, mihin tämä huoli oikein perustuu, sillä todellisuus ei sitä oikein tue.

Ensinnäkin poliisille ilmoitetuista raiskauksista vain noin joka kuudes johtaa tuomioon ja siihen tarvitaan vahvat todisteet. Toisekseen oikeusprosessit voivat kestää vuosia ja voivat olla uhrille henkisesti todella kuluttavia. Usein tilanteissa on vain uhrin sana syytetyn sanaa vastaan, eikä mikään velvoita syytettyä puhumaan totta.

Jos tuomio tuleekin, korvaukset ovat sen verran pieniä, ettei niillä rikastumaan pääse. Julkisuuden tavoitteluunkin seksuaalirikoksesta syyttäminen on varsin huono keino, sillä syytteet käsitellään suljetuin ovin eikä uhrin henkilöllisyyttä tiedetä. Mitä järkeä olisi muutenkaan tavoitella julkisuutta tällaisin keinoin, kun tuloksena on julkinen lynkkaaminen?

Todennäköisyys sille, että joutuu perusteettomasti syytetyksi seksuaalirikoksesta, on pienempi kuin saada salamanisku. Kyse ei ole ilmiöstä, josta pitäisi olla laajamittaisesti huolissaan.

Ehkä ennemmin olisi syytä huolestua siitä, että vain murto-osa raiskauksista tulee milloinkaan poliisin tietoon, ja niistäkään kaikki eivät johda syytteeseen, saati tuomioon. Meillä siis kulkee vapaana aika iso joukko seksuaalirikollisia, jotka eivät ehkä koskaan joudu mihinkään vastuuseen teoistaan – eivätkä välttämättä edes itse tajua tehneensä rikosta.

Selkeän suostumuksen puute on yhtä kuin raiskaus

Monelle tuntuu olevan edelleen epäselvää, missä kulkevat sallitun rajat seksuaalisen kanssakäymisen suhteen. Suostumuksen käsite on hukassa ja sen pitäminen seksin kulmakivenä on joillekin vieras ja pelottava ajatus. Tämän vuoksi moni ei näe mitään väärää tai rikollista Salmisenkaan toiminnassa ja syyttää uhria liioittelusta.

Monen käsitys raiskauksesta on väkivaltainen hyökkäys, jossa uhri väkisin pakotetaan yhdyntään. Salmisen teko ei tällä mittapuulla olisi seksuaalirikos vaan tietynlaisella ”harmaalla alueella”. Olemme tottuneet ajattelemaan, että tämän harmaan alueen tapahtumat ovat ihan ok, vaikka niistä jäisikin vähän outo ja ehkä hyväksikäytetty olo. Itsekin olen ollut monta kertaa tilanteessa, jossa on tapahtunut jotain seksuaalista, mitä en ole halunnut, mutta en ole voinut, uskaltanut, kehdannut tai kokenut oikeudekseni sanoa ei. Koska kukaan ei ole väkivalloin pakottanut minua mihinkään, en ole osannut ajatella, että tilanteissa olisi tapahtunut mitään väärää.

Kokemusteni kauheus avautui vasta, kun kunnolla ymmärsin suostumuksen käsitteen. Suostumus on yhtä kuin innokas ja selkeä kyllä ja kaikki muu merkitsee suostumuksen puuttumista. Ehkä on ei, hiljaisuus on ei, passiivinen oleminen vastarintaa tekemättä on ei. Painostamisen ja suostuttelun tuloksena saavutettu vastahakoinen myöntyminen on ei. Harmaata aluetta ei ole.

Jos raiskaus määritellään suostumuksen puutteen kautta, minutkin on raiskattu. Monta kertaa. Eikä sitä ole kivaa myöntää.

Tähän kokemukseen peilaten voin tavallaan ymmärtää ihmisiä, jotka vastustavat suostumusperustaista raiskauksen määritelmää. Se pakottaisi heidät kohtaamaan sen tosiasian, että he ovat itse raiskanneet tai tulleet raiskatuiksi. Sellaisen asian ajatteleminen ei ole alkuunkaan mukavaa. On helpompaa mieltää raiskaus joksikin, missä yksittäiset häiriintyneet yksilöt (maahanmuuttajat) vaanivat puskissa ihmisiä, jotka pukeutumisellaan, humalatilallaan ja yleisellä varomattomuudellaan pyytävät tulla raiskatuiksi. Ei ole yhtään kivaa ajatella itseään tai esimerkiksi omaa kumppania tai suosikkibändin laulajaa raiskaajana.

Jos ihminen ei selkeästi ilmaise suostumustaan seksuaaliseen tekoon, teko on väärin. Aivan sama, onko kyseessä penetraatio vai toisen riisuminen ja vieressä nukkuminen; ne eivät ehkä ole tekoina yhtä pahoja, mutta väärin yhtä kaikki.

Jos suostumuksen käsite tuntuu vaikealta ymmärtää tai haluat kuulla sen selitettynä viihdyttävällä ja oivaltavalla tavalla, katso tämä video.

Tavoitteena iso asennemuutos

En pystyisi enää näin pitkän ajan jälkeen todistamaan omia kokemuksiani tapahtuneiksi tai saattamaan tekijöitä vastuuseen, enkä sitä haluaisikaan. Toivoisin heidän kuitenkin ymmärtävän, että heidän tekonsa ei ollut ok. En usko, että suostumusperustaisen raiskauslainsäädännönkään pointti on varsinaisesti saada lisää porukkaa telkien taakse, vaan muuttaa ajattelutapaamme seksuaalirikoksista.

Raiskauskulttuuri on naisvihamielinen kulttuurinen vinouma, jossa seksuaalinen ahdistelu ja väkivalta ovat uhrin syytä ja tekijöiden vastuuta vähätellään. Tekijöistä yli 99 prosenttia on miehiä, joten usein vedotaan miehen seksuaalisiin tarpeisiin ja kyvyttömyyteen vastustaa houkutusta. Ajatellaan, että uhrin (valtaosassa tapauksia nainen) paljastava pukeutuminen, flirttailu tai ystävällinen käytös, humalatila tai vaikkapa aikaisempien seksikokemusten määrä ovat merkkejä suostumuksesta. Vaikka nämä (ainakaan kaikki) eivät ole oikeusprosessissa lieventäviä asianhaaroja, nettikeskusteluissa ajatusmalli rehottaa.

Vaikeinta tuntuu olevan käsittää, että innokas suostumus vaikkapa suuteluun tai samassa sängyssä nukkumiseen ei vielä tarkoita suostumista seksiin. Myös humalan vaikutus jää ottamatta huomioon: joku voi kännissä olla oikein innoissaan pussailemassa ja lähdössä toisen luo panemaan, mutta perille päästyään haluaakin nukkua tai vaikka sammuu. Tällaisessa tilanteessa ei ole ok ruveta riisumaan toista, painostamaan tätä seksiin tai esimerkiksi työntyä sisään. Toinen ei välttämättä vastustele (koska nukkuu, on liian väsynyt ja humalassa tai lamaantunut ja peloissaan), mutta jos innokas suostumus puuttuu, homma ei nyt vaan sovi.

Poliisin mukaan iso osa perättömistä raiskaussyytteistä tulee naisilta, jotka ovat humalassa suostuneet seksiin ja tulleet aamulla katumapäälle, kertoo MTV:n uutinen. Miten voisimme välttää tilanteet, joissa humalainen hauskanpito johtaa raiskaussyytteeseen? Kenties niin, että sen humalatilan keskelläkin muistettaisiin varmistaa suostumus kaikkeen, mitä tehdään? Ehkäpä jopa niin, ettei edes lähdetä harrastamaan seksiä puolitiedottomien humalaisten kanssa, olivat nämä kuinka innokkaita tahansa? Mitäpä jos kyse ei olekaan pelkästä darra-aamun katumuksesta, vaan tilanteessa on oikeasti tapahtunut raiskaus? Siinäpä pohdittavaa.

Salmisen tuomio on askel oikeaan suuntaan. Se osoittaa ihmisille, että teoilla, myös lievemmillä ”harmaan alueen” teoilla, on seuraukset. Nettikeskusteluista päätellen raiskauskulttuuri murtuu hitaasti, mutta pääasia on, että se murtuu.

Lue lisää raiskauskulttuurista:

Rape culture isn’t a myth. It’s real, and it’s dangerous. – Vox
Rape culture – eli kuinka miehestä tehdään eläin ja naisesta syypää – Kansan uutiset
Ei on ei eikä ehkä – PTFU

Kirjoitan harvoin spesifisti seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä ja syy siihen on ilmiselvä: en kuulu kumpaankaan ryhmään, joten ei ole minun asiani tulla kertomaan asioista, joista en mitään tiedä. Näin Pride-viikolla kuitenkin tuntuu, että olen aika yksin tämän näkemykseni kanssa: monella cishet-ihmisellä on aivan tolkuttomasti mielipiteitä ja sanottavaa Pridesta ja LGBTIQ-ihmisistä. Vihan, ennakkoluulojen ja väärinymmärrysten määrä on aivan uskomaton ja minun on vaikeaa käsittää, miksi sateenkaariväen näkyvä olemassaolo on joillekuille niin triggeröivää. Kuinka vaikeaa on murehtia omista asioistaan ja antaa muiden olla rauhassa?

Pride ei ole muoti-ilmiö tai ideologia

Suomen Poliisi julkaisi Instagram-tilillään kuvan, jossa he toivottivat hyvää ja turvallista Pride-viikkoa. Moni kommentoija oli sitä mieltä, että julkaisu on sopimaton, koska poliisin pitäisi olla jonkinlainen ”puolueeton” viranomainen, joka ei lähde mukaan ”muotivirtauksiin”. Joidenkin mielestä julkaisu oli vasemmistolainen kannanotto, joka loukkaa ja syrjii niitä, jotka eivät hyväksy sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä.

Suomen perustuslaissa säädetään yhdenvertaisuudesta ja siitä, ettei ketään saa esimerkiksi sukupuolen perusteella asettaa eri asemaan kuin toista. Suomen poliisi lienee aika vahvasti sidottu noudattamaan perustuslakia. Näin ollen on ihan luontevaa, että poliisi ilmaisee tukensa Pridelle, joka on alkujaan – ja on edelleen – protesti tämän perustuslaillisen oikeuden toteutumatta jäämistä vastaan. Poliisin arvoihin on myös kirjattu tasa-arvon edistäminen ja sitähän Pride nimenomaan on.

Tiukassa istuu harhaluulo, että LGBTIQ-ihmisten oikeus olla ylipäätään olemassa olisi mielipidekysymys. En tiedä, mistä joku kuvittelee saavansa oikeuden määrätä toisten ihmisten olemassaolosta, mutta fakta on se, ettei sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen olemassaoloa voi kieltää, vaikka kuinka tekisi mieli. Pride ei ole muoti-ilmiö, jonka myötä ihmiset olisivat yhtäkkiä keksineet olevansa muuta kuin cisheteroita, ja vaikka kuinka vastustaisi Pridea tai sateenkaariväkeä, itse ilmiö ei poistu. On myös erittäin huolestuttavaa, jos ihmisoikeuksien puolustaminen koetaan vasemmistolaisen ideologian tuputtamiseksi.

Voi olla, että kun poliisi luotettuna viranomaisena ”otti kantaa” ja vahvisti Priden viranomaistasolla hyväksytyksi asiaksi, vastustajat säikähtivät huomatessaan, ettei heidän vastustuksestaan ole hyötyä. He ovat ehkä kokeneet olevansa ”tolkun ihmisiä” ja ovat nyt järkyttyneitä, kun poliisi onkin ottanut heidän kanssaan eri kannan. Ehkä nyt olisi kuitenkin aika pohtia ennemmin niiden omien näkemysten ”tolkullisuutta” kuin poliisin. 

Surkuhupaisin suosikkikommenttini oli sellainen, jossa joku peräänkuulutti poliisin tehtävää ”pitää Suomi heterona”. Missäköhän mahtaa olla lakipykälä, joka tällaisen mission määrittää?

Tarpeeton sairaiden pervojen katujuhla?

Paljon tulee myös närkästyneitä puheenvuoroja, joissa kyseenalaistetaan Priden tarpeellisuus. Kuulemma tasa-arvo on jo valmis ja lisäksi on törkeää, että sitä homoseksuaalisuutta pitää niin hieroa muiden naamaan. Moni on myös huolissaan lapsista ja tämän kaiken vaikutuksesta heidän hauraalle kehitykselleen; esimerkiksi Mauri Peltokangas pohti Pridea koskevassa FB-päivityksessään ”millaisen kuvan kuminen mela päässään konttaileva aikuinen läähättävä mies antaa lapsillemme”. Ja tietysti aina joku loukkaantunut sielu kertoo, että ei tämä maailma syrji sateenkaariväkeä vaan valkoisia heteromiehiä ja peräänkuuluttaa oikeutta järjestää hetero-pride.

Maailmassa ei ole yhtäkään maata, jossa heteroseksuaalisuus olisi jollain tavalla rangaistavaa tai jossa siitä syrjittäisiin. Tapauksia, joissa ihminen joutuu olemaan heteroseksuaalisuutensa tai cis-sukupuolisuutensa vuoksi kaapissa, ei yksinkertaisesti ole. Tietysti omasta seksuaalisuudesta ja sukupuolesta saavat iloita kaikki, mutta vaikka nykyajan Pridessa korostuu ylpeys ja ilo näistä asioista, se on silti alun perin ihmisoikeusprotesti ja on sitä edelleen. Seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön kuuluminen asettaa ihmiset edelleen eriarvoiseen asemaan cisheteroiden kanssa. Esimerkkejä tästä eriarvoisuudesta on useita ja ne ovat syy, miksi Pride edelleen tarvitaan, vaikka toki edistystä onkin tapahtunut.

Jotenkin huvittaa myös kaikki kommentit, joissa peräänkuulutetaan Priden tarpeettomuutta ja paheksutaan sateenkaarevuuden ”tyrkyttämistä”. Kuvittelevatko ihmiset, että kun sateenkaariväki saa jotenkin ”tarpeeksi” oikeuksia, he vaan hiljenevät ja maailma palaa entisille heteronormatiivisille raiteilleen? Tässä ollaan nyt tekemässä lopullista muutosta ja koko Priden pointti on se, että sateenkaari-ihmiset saavat olla näkyvästi olemassa tasa-arvoisina muiden kanssa. Eivät he ole menossa minnekään eikä maailma ole koskaan palaamassa entiselleen. Pride on tarpeeton vasta sitten, kun seksuaalisella suuntautumisella ja sukupuolella on yhtä paljon merkitystä ihmisen aseman ja arvon kanssa kuin vaikkapa silmien värillä tai kengän koolla. Senkin jälkeen on varmaan ihan ok, että sitä vietetään historiallisena muistojuhlana; onhan vaikkapa Suomen itsenäistymisestäkin jo yli sata vuotta aikaa, mutta itsenäisyyspäivää juhlitaan yhä.

Tätä ajatusta Priden ”säädyttömyydestä” ja ”homoseksuaalisuuden naamaan työntämisestä” selittää LGBTIQ-ihmisten hyperseksualisointi: mitä enemmän jonkun ihmisen suhde, seksuaalisuus tai sukupuoli poikkeaa monogamisesta cishet-normista, sitä vahvemmin se nähdään seksin kautta. Joillekin esimerkiksi homous on niin vahvasti yhtä kuin anaaliseksi, että Pride, sateenkaarevuus tai mikä vaan siihen viittaava saa puristamaan pakaroita kauhuissaan yhteen. Seksuaalivähemmistöön kuuluminen niputetaan herkästi myös yhteen seksuaalisen avoimuuden, kinkyyden tai yleisen ”holtittomuuden” kanssa; tästä kertoo Peltokankaan päivitys, jossa hän selvästi jakaa ihmiset Prideen osallistuviin sairaisiin pervoihin ja ”perinteisiä perhearvoja” kannattaviin heteroihin. Jonkun kannattaisi varmaan mainita Peltokankaalle, että kinkyjä heteroitakin on vaikka kuinka ja sateenkaarijengiin kuuluvat myös aseksuaalit. On ihan mahdotonta tehdä mitään yleistyksiä kenenkään seksuaalisista mieltymyksistä sukupuolen tai suuntautumisen perusteella.

Ja mitä tulee niihin lapsiin, niin mitenköhän tapahtuma, jossa julistetaan kaikkien oikeutta elää omannäköistä elämää yhdenvertaisina, traumatisoi ketään? Varmasti Pridessa voi tulla vastaan ihmisiä asuissa, jotka herättävät lapsissa kysymyksiä, mutta todennäköisesti vanhempien kiertelevät ja häpeällä kyllästetyt vastaukset traumatisoivat enemmän kuin itse asut. Lisäksi voi miettiä, kuinka traumatisoivia ovat puolestaan esimerkiksi uskonnolliset herätysliikkeet, joissa lapsia aivopestään pienestä asti uskomaan omaan synnynnäiseen pahuuteensa ja syntisyyteensä. Niistä harvalla persukansanedustajilla lienee kuitenkaan mitään huonoa sanottavaa.

Jos koko Pride-viikon viettää paniikissa pakaroita yhteen puristaen, niin ei ole ihme, jos alkaa sateenkaariteemat vähän puuduttaa. Kramppihan siitä tulee ja varmasti olisi mukavaa, jos voisi välillä vähän hellittää. Vika ei ehkä kuitenkaan ole Pridessa tai sateenkaariväessä vaan ehkä sittenkin kramppipotilaan ahdasmielisyydessä ja homofobiassa. Suosittelen hierontaa, venyttelyä ja mielen avartamista.

Olen suhtautunut näihin LGBTIQ-asioihin aina vähän sellaisella minding my own business -asenteella. Se tarkoittaa, että jos kohtaan jotain mitä en täysin ymmärrä, en ala väittää vastaan vaan annan asian olla ja jatkan elämääni. Minun ei tarvitse olla henkilökohtaisesti samaa mieltä jokaisen ihmisen valinnoista voidakseni pitää häntä kanssani samanarvoisena. Vielä vähemmän merkitystä mielipiteelläni on silloin, kun kyse on jonkun ihmisen perustavanlaatuisesta olemuksesta. Jos jonkun valinnat tai oleminen eivät aiheuta muille haittaa – ja tällä tarkoitan nyt todellista vaaraa, en mitään mielensäpahoittamista – pidän huolen omista asioistani ja jätän hänet elämään elämäänsä rauhassa. En tiedä, miten tämä ajatusmaailma saataisiin iskostettua Pridea ja sateenkaariväkeä vastaan änkyröivien urpojen päähän, mutta elättelen toivoa, että joskus se vielä tapahtuu.

Hyvää ja turvallista Pride-viikonloppua! <3

Yhteiskuntamme on täynnä sukupuoleen perustuvia syrjiviä rakenteita, stereotypioita ja virheellisiä uskomuksia sekä ongelmia, jotka näistä johtuen kasautuvat tietyille sukupuolille. Varsinkin naiserityisistä ongelmista ja niiden syistä tuntuu kuitenkin olevan toisinaan vaikeaa keskustella, koska jostain tulee aina joku muistuttamaan, että miehetkin kärsivät, miehilläkin on vaikeaa ja miksi kukaan ei ajattele miehiä. Miesten ja erityisesti valkoisten cisheteromiesten etuoikeuksista ja vastuusta keskusteleminen taas saa aikaan valtavaa loukkaantumista, mielensäpahoittamista ja miesvihasta syyttämistä. 

Kuulostaa ehkä ihan vähän siltä, kuin joillain olisi tarve vetää miehet joka ikisen keskustelun keskipisteeksi.

Kun ihan kaikessa pitää olla kyse miehistä

Heteronaisista orgasmin saa seksissä useimmiten 66 %, miehistä 95 %. Halun puutetta kokee naisista erittäin tai melko usein 64 % ja miehistä 18 %. Eikö vaikutakin aika vahvasti siltä, että kyseisten ilmiöiden yleisyys olisi aika vahvasti kytköksissä sukupuoleen? Eikö näin suurten erojen kohdalla kannata lähteä siitä, että sukupuoleen liittyvät uskomukset ja rakenteet voivat olla relevantti syy niiden taustalla?

Tästä huolimatta sain kyseisistä aiheista kirjoittaessani paljon kommentteja, joissa peräänkuulutettiin muistamaan miestenkin kärsivän kyseisistä ongelmista ja jopa syytettiin stereotypioiden vahvistamisesta. Samanlaisia kommentteja kuulee usein, kun puhutaan seksuaalisesta ahdistelusta tai vaikka parisuhdeväkivallasta, joissa uhrina on useimmiten nainen ja tekijänä mies, mutta joista puhuttaessa pitäisi aina kuitenkin myös muistaa ne miesuhrit.

Ilmeisesti nämä ihmiset kokevat, että jonkin ongelman naiserityisyyden korostaminen jotenkin häivyttää ja väheksyy sen pienemmän mutta kuitenkin olemassa olevan miesprosenttimäärän kokemuksia. Jostain syystä näin ei kuitenkaan ajatella silloin, kun keskustellaan niistä mieserityisistä ongelmista. Esimerkiksi poikien heikentyneestä lukutaidosta keskusteltaessa ei kukaan koskaan huutele, että kyllä voi olla tytöilläkin haasteita tässä ja miksi olette nyt tytöt hylänneet ja tämäkö nyt on sitä tasa-arvoa, kun tyttöjä vaan syrjitään. Miesnäkökulman puuttuminen on ilmeisesti järkyttävää laiminlyöntiä silloin, kun keskiössä on joku muu ihmisryhmä, mutta kun keskiössä ovat miehet, pelkästään heihin keskittyvä kulma on ihan ok.

Kyse ei ole ollenkaan siitä, etteivät miesten kokemat orgasmivaikeudet, haluttomuus tai väkivalta olisi tärkeitä ja keskustelun arvoisia asioita. Ne eivät kuitenkaan saisi viedä tilaa muiden ihmisryhmien kokemuksilta eikä niistä muistuttamista saisi käyttää keinona tyrehdyttää muita ihmisryhmiä koskevia keskusteluja. Aika usein vaikkapa miesten kohtaamasta parisuhdeväkivallasta tunnutaan olevan huolissaan tasan silloin, kun jossain keskustellaan naisten kokemasta väkivallasta. Omiin orgasmikuilua ja haluttomuutta käsitteleviin postauksiini saamani miehistä muistuttavat kommentit tuntuivat ennen kaikkea siltä, että kommentoijat halusivat kiistää ja mitätöidä ilmiöiden naiserityisyyden, vaikka tutkimus ja tilastot sen todistavat.

Miksi miehet puolustautuvat, kun pitäisi kuunnella?

Koska yhteiskuntamme valtarakenteet ovat sitä mitä ovat, miehillä on paljon vaikutusvaltaa naiserityisten ongelmien ratkomisessa. Jostain syystä miesten vastuun peräänkuuluttaminen tai heidän roolinsa osoittaminen ongelmien synnyssä aiheuttaa kuitenkin usein erittäin vahvan puolustusreaktion. Jotkut tuntuvat ottavan miehiin kohdistuvan kritiikin suorastaan henkilökohtaisena loukkauksena.

Olen saanut postauksiini miesten ongelmista muistuttavien kommenttien lisäksi myös sellaisia, joissa miehet puolustelevat itseään ja todistelevat, että kyllä he huolehtivat kumppaninsa nautinnosta ja ovat muutenkin kaikin tavoin erinomaisia sukupuolensa edustajia. Hyvin usein parisuhdeväkivaltaa tai seksuaalista ahdistelua koskeviin keskusteluihin tulee puheenvuoroja miehiltä, jotka korostavat, etteivät koskaan ole lyöneet tai raiskanneet ketään. Jonkun täytyy myös aina todeta että NOT ALL MEN ja kertoa, kuinka epäreilua on syyttää kaikkia miehiä muutaman mädän yksilön tekemisistä. Tämä Suzannah Weissin artikkeli osoittaa hyvin, että tällaiset argumentit eivät tuo keskusteluun mitään lisää vaan pelkästään vievät sen sivuraiteille.

Sekä tätä loukkaantumisasiaa että keskustelun kääntämistä miehiin ja miesten ongelmiin koskee sama oivallus, jonka itse tein Black Lives Matter -liikkeen myötä: it’s not about you. Koin aluksi BLM-liikkeen valkoisia syyllistävän puhetavan hieman loukkaavana, mutta se helpotti, kun ymmärsin, ettei minun loukkaantumiseni ole mitään rodullistettujen ihmisten kokemaan rasismiin verrattuna. Kun he haluavat kertoa kokemuksistaan ja heitä syrjivästä ihmisryhmästä, ei ole minun asiani kääntää keskustelua itseeni ja omiin tunteisiini. Minun tehtäväni on kuunnella, oppia ja yrittää muuttaa asioita parempaan tekemättä numeroa itsestäni.

Uskon, että minun oli helpompi ymmärtää tämä asia, koska olen nainen ja kuulun siksi sortoa kohtaavaan vähemmistöön. Valkoiselle cisheteromiehelle se voi ymmärrettävästi olla vaikeampaa, koska heitä ei ihmisryhmänä syrjitä missään ja he ovat ehkä tottuneet siihen, että ovat aina kaiken keskiössä.

Siksi aivan erityisesti heille, jotka kokevat keskustelut miesten tekemistä raiskauksista tai väkivallasta tai vaikka miehistä, joita ei kiinnosta kumppaninsa nautinto syyllistämisenä: it’s not about you. Kukaan ei syytä sinua henkilökohtaisesti mistään eikä jaossa ole mitään palkintoja tai vastuunvapautuskortteja, jollaisen saa, jos pystyy osoittamaan syyttömyytensä. Sen oman peppukipeyden yli pitäisi myös päästä sen verran, että voi kuunnella naisten kokemuksia ja miettiä, voisiko niiden kertomisen pointtina ehkä olla miesten epäreilun syyllistämisen sijaan jokin oikea rakenteellinen tai asenteellinen ongelma.

Koska let’s face it: kun kerta esimerkiksi seksuaali-, väkivalta- ja henkirikosten tekijöistä ylivoimaisesti valtaosa on miehiä, nämä rikokset ovat miesten ongelmia, joihin miesten itsensä pitäisi etsiä. Ei voi olla näiden rikosten uhrien vastuulla vaatia perustavanlaatuisia oikeuksia elää ja olla olemassa rauhassa, joutua jatkuvasti selittämään ja perustelemaan vaatimuksiaan ja lisäksi vielä saada vastaukseksi jotain not all men -paskaa, joka kääntää fokuksen miesten tunteisiin. 

Naisvihaa ja miesvihaa ei voi verrata

Kaikkien sukupuolierityisten ongelmien taustalla vaikuttaa tavalla tai toisella naisviha. Se tarkoittaa ajatusta naiseudesta, feminiinisyydestä ja feminiinisiksi mielletyistä ominaisuuksista huonompina ja vähempiarvoisina kuin mieheys, maskuliinisuus ja maskuliinisina pidetyt ominaisuudet. Sen ilmenemismuotoja ovat esimerkiksi seksismi, naisiin kohdistuva väkivalta, naiskehon esineellistäminen ja ajatus miehen oikeudesta siihen ja se, että käännetään huomio pois naiserityisistä ongelmista tuomalla miehet keskustelun keskiöön.

On olemassa myös miesvihaa. Sillä tarkoitetaan erilaisia miessukupuoleen liitettyjä kohtuuttomia yleistyksiä, kuten että kaikki miehet ovat pettäjäsikoja, eivät osaa sitoutua, ajattelevat pelkästään alapäällään, raiskaavat, tappavat ja hyväksikäyttävät tai ovat tyhmiä putkiaivoja eivätkä osaa tehdä kahta asiaa yhtä aikaa. Se on tosi väärin ja ikävää, mutta ei millään muotoa saman mittakaavan ilmiö kuin naisviha, kuten esimerkiksi tämä Sian Norrisin artikkeli osoittaa. Naisviha tappaa, miesvihasta tulee paha mieli.

Ihmisiä, jotka tekevät naisvihaa näkyväksi, vaativat yhdenvertaisuutta ja peräänkuuluttavat miesten vastuuta (lue: feministejä) syytetään usein miesvihasta. Joskus onkin niin, että huonot kokemukset tai jatkuva ja toivottomalta tuntuva omien oikeuksien puolustaminen saavat ihmisen suhtautumaan miessukupuoleen nihkeästi, ja vaikka se ei ehkä ole reilua kaikkia kohteen, se ei ole myöskään mikään ihme. On aika kohtuuton vaatimus, että vähemmistöjen pitäisi jotenkin hymy huulilla ja good vibes only-meiningillä käydä keskustelua omista oikeuksistaan ihmisten kanssa, jotka haluavat niitä rajoittaa. Ja se, että vaaditaan sortajilta toimenpiteitä sorron lopettamiseksi, ei kyllä ole mitään miesvihaa.

Yleensä kun joku feministi sanoo vihaavansa miehiä, hän viittaa naisvihaa ylläpitävään systeemiin eli patriarkaattiin. Hän tuskin herää aamulla ajatellen ensimmäisenä kuinka vihaakaan omaa isäänsä, veljeään, puolisoaan, poikaansa tai sitä miesoletettua kaupan kassaa. Hän ei vihaa jokaista miestä yksilönä vaan sanoo ”vitun miehet” kuvastaakseen suuttumustaan naisiin kohdistuvaa sortoa, väheksyntää ja väkivaltaa kohtaan. Sitä suuttumusta ja turhautumista ei ainakaan vähennä miesvihasta syytteleminen, jolla taas kerran vaan sivuutetaan ne suuttumusta aiheuttaneet asiat ja käännetään keskustelu miehiin.

Hiljainen sivustakatsominen on hyväksyntä naisvihalle

Naisvihaa ajatellaan usein jatkumona, jonka toisessa päässä on sellainen ”lievä” ja ”harmiton” naisviha, kuten seksistinen kielenkäyttö ja vitsailu, ja toisessa päässä sitten naisiin kohdistuvat henki-, väkivalta- ja seksuaalirikokset. Kuten Emma Pitman kirjoittaa tässä artikkelissaan, naisvihaa tulisi tarkastella mieluummin pyramidina, jossa ne ns. lievemmät teot luovat pohjan vakavammille teoille. Eikä siellä pyramidin alatasolla ole suinkaan se kevyt naisviha, kuten ne seksistiset kommentit ja vitsit, vaan perustan muodostavat ne hiljaiset sivustakatsojat. Sama homma kuin koulukiusaamisessa: jos et tee mitään, olet ihan yhtä paha kuin kiusaaja. Oli syy siihen hiljaisuuteen mikä tahansa, vaikutus on sama.

Valitettavasti ei siis riitä, ettei itse ole aktiivinen naisvihaaja, seksisti tai sovinisti, vaan pitäisi olla aktiivisesti näitä asioita vastaan. Se on vaikeaa, koska patriarkaatti ei päästä naisvihaa vastaan asettuvaa helpolla, oli sukupuoli mikä tahansa. Niin pitäisi silti pystyä tekemään, koska naisvihan kitkemiseen tarvitaan apua myös miehiltä.

Vähintä, mitä voi tehdä, on olla kääntämättä joka ikistä keskustelua miehiin ja miesten tunteisiin. Kaikki tietävät kyllä, ettei miestenkään elämä ole helppoa – aika moni miesten kohtaama ongelma itse asiassa liittyy naisvihaan, kapeaan mieskuvaan ja feminiinisyyden halveksuntaan. Ne asiat, vaikka tärkeitä ovatkin, eivät kuitenkaan ihan aina voi olla keskustelun keskiössä.

Tässä vielä muutama lukusuositus aiheeseen liittyen:

Patriarkaalinen yhteiskunta saa kaikki voimaan huonosti – Voima
Why Men Should Stop Saying #NotAllMen. Immediately. – Medium
Enemmän minä – Notes on a life (Stella Harasek)
To All the Men Offended by My Feminist Satire – Zulie Rane