Ihmissuhteet

Parisuhteessa seksuaalineuvojan kanssa

/ Ihmissuhteet, Seksuaalisuus

Seksipositiiviset miehet -juttusarjan neljäs osa.

Maajussilla on tomera emäntä, ministerillä täpäkkä edustusvaimo ja hitsarilla hiljainen lähihoitaja tai suulas siivooja. Minä olen introvertti puuseppä, ja vaimoni on sosiaalinen seksuaalineuvoja. Päällisin puolin olemme kuitenkin aika tavallisia, eikä meistä lähemmin tuntematta varmaan uskoisi, että olemme tällainen suhteellisen avoin seksuaalipariskunta. Minä tosin olen vain puunkesyttäjä, en ihmisten. Seksuaalineuvojan puolisolle ei ole stereotypiaa, ja hyvä niin. Oletusarvona voisi olla seksistä kiinnostunut, suvaitsevainen ja avarakatseinen ihminen. On varsin mukavaa kuitenkin olla pieni arvoitus ja mystinen mies.

Vaimoni ammatti herättää kanssaihmisissä usein kummaa vaivautuneisuutta ja puhumattomuuden sumean kuplan. Jotkin asiat vain ovat ihmisellä sellaisia, että niistä on vaikea puhua siitäkin huolimatta, että jokainen tuntee aihepiirin. Se on vielä ihan hyväksyttyä, että naiseni auttaa ihmisiä ja kouluttaa sekä valmentaa ryhmiä piirun verran sivistyneemmiksi. Se s-alkuinen sana saa kuitenkin ihmiset usein varpailleen. Seksi on aiheena valtava tabu, ja seksuaalisuus melkein yhtä suuri. Tyypillinen keskustelu puolisoni työstä menee yleensä niin, että kerrottuani seksuaalineuvonnasta vastataan siihen ”ahaa” tai ”ok”. Syvällisyyden taso keskustelussa on siten saavuttanut huippunsa, ja säästä puhuminen onkin yhtäkkiä varsin akuuttia.  

Tavallaan ymmärrän vaivautuneisuuden, sillä onhan seksi suurimmalle osalle yksityinen asia. Seksiin liittyy ehkä paineita, herkkiä asioita ja kipujakin. Usein unohdetaan, että se on silti ennen kaikkea iloinen asia, josta suurin osa voisi nauttia huoletta. Voin kuvitella helposti, miten ihmiset mieltävät hetken pohdittuaan seksuaalineuvonnan seksityöksi, jossa vain taivas on rajana. Itse asiassa monesti näen tuon rattaiden rouskutuksen ja ajatusten virran keskustelukumppanin kasvoilta. Selitys on tiedon puute, ja se tekee reaktioista ymmärrettävämpiä. Voin kuitenkin opastaa, ettei seksuaalineuvonta ole seksiä. Seksi voi olla toki keskustelunaiheena muodossa tai toisessa.

Vaimoni opiskellessa seksuaalineuvontaa mielessäni pyöri monenlaista. Pelkäsin sitä, että pystynkö pian enää esittämään päteviä ajatuksia seksistä ihmiselle, joka kohta tietäisi seksistä kaiken. Mitä, jos meidän seksimme osoittautuisikin syvemmän tietämyksen myötä ihan tavalliseksi tai jopa tylsäksi? Olisiko meidän seksimme enää tyydyttävää? Pelkoni osoittautuivat kuitenkin turhiksi, sillä se, mitä puolisoni seksistä sekä seksuaalisuudesta oppi, oli oppia minullekin. Ja voi niitä kaikkia keskustelujamme opintojen aikana! Yömyöhään valvoimme ja jaoimme ajatuksia, keskustelimme fantasioista ja fetisseistä. Katselimme dokumentteja ja pornoa, analysoimme ja ihmettelimme. Kassajonoissa, kahviloissa ja automatkoilla mietimme, miten ihmeellinen ihminen onkaan ja miten loputon on se seksimaailma, mitä olemme täällä kartoittamassa. 

Lisääntynyt tieto on siitä asti näkynyt omassa parisuhteessamme monin tavoin. Ymmärrys seksuaalisuuden erilaisuutta kohtaan on saanut ajattelemaan tututkin asiat uudelleen, ja seksipuheemme on entistä syvemmällä tasolla. Totta kai vaimoni opiskelusta jäi sellaisiakin ajatuksia, joita emme ole oikeasti kokeilleet, mutta koskapa ymmärrämme ihmisyyttä ja seksuaalisuutta paremmin, emme ole sanoneet millekään asialle ”ei koskaan”. Muutumme ja avaudumme edelleen, ja matkamme varrella saattaa osua millaisia mahdollisuuksia tahansa.

Minulla olisi perusteluja olla vähän mustasukkainen vaimostani, sillä hän puhuu neuvontatyössään seksistä myös miesten kanssa. Intiimi aihe, jonka puitteissa käydään läpi halua, häpeää, pelkoja ja joskus mieltymyksiä erikoisiinkin asioihin. Fantasioistakin saattaa olla puhetta, ja se lienee jokaisen yksityiselämän yksityisin huone. Vieraat ihmiset siis avaavat ovensa ja tuovat herkimmät asiansa vaimoni kanssa keskusteltavaksi. Vieraat miehet!  Mutta luotan vaimoni ammatillisuuteen. Ja olen etuoikeutettu, koska yhdessä me keskustelemme pelkomme ja halumme auki välillä niinkin syvällisesti, että toiseen tai molempiin jopa koskee. Jaamme fantasioitamme ja leikittelemme ajatuksilla uusista kokemuksista seksissä. Saatamme pohtia mieltymyksiämme ja vertailla niitä, saatamme esittää hurjiakin toiveita, joita toinen ymmärryksellä kuuntelee ja analysoi. Tätä yksityisyyttä vaimoni ei jaa asiakkaidensa kanssa, vaan pelkästään minun. Olen oppinut seksuaalineuvojan puolisona yhtä ja toista itsekin. Uskon ymmärtäväni ihmisen seksuaalisuutta paljon enemmän kuin muutama vuosi sitten, ja veikkaanpa, että keskivertomiestä paremmin myös.

Seksuaalineuvontatyö on muuttanut tapaani ajatella, mutta osin myös tapaani puhua seksistä arjessa. Pysyvä ja olennainen osa seksipuhe on arkeamme ollut ennenkin, mutta nyt kysymykset ovat vaikeampia ja vastaukset moniulotteisempia. Saatan saada kesken työkiireiden viestin puhelimeeni, ja joudun (pääsen) pohtimaan vaikkapa sitä, miltä tuntuisi olla nainen tällä elämänkokemuksella. Tai miten suhtautuisin, jos vaimoni joskus tahtoisi harrastaa seksiä toisen naisen kanssa siitä huolimatta, että hän on hetero. Joskus olen saanut pohtia sitäkin, että miten suhtautuisin naiseeni, jos hän nyt paljastaisikin olleensa alkujaan mies. Tässä saa jatkuvasti asettaa omaa itseään vaakakuppiin monilla tavoilla, ja monet asiat ovat luonteeltaan sellaisia, etten ole aiemmin niitä tajunnut ajatellakaan. Olen antanut ajatusteni vapautua ja luvan itselleni tuntea syyllisyyttä, kateutta, iloa, halua ja ihmetystä monien kysymysten äärellä. Sitä mustasukkaisuuden tunnettakin olen työstänyt monien ajatusten puristuksessa. Seksuaalineuvojan puolisona oppii paljon itsestään sen lisäksi, että oppii seksin ja seksuaalisuuden saloja.

Alkuun ihmettelin varmasti ääneenkin, että mitä vaimoni tarkoittaa kysyessään mielipidettäni johonkin päivän polttavaan seksiasiaan, mikä on meille ollut itsestäänselvä. Lisääntynyt seksipuhekin hämmensi minua aika ajoin. Pian huomasin kuitenkin, että kysymykset liittyvätkin hänen työhönsä, joko suoraan ihmisten kohtaamiseen tai sitten vaikkapa sillä hetkellä käsittelyssä olevaan blogitekstiin. Joskus aiheesta keskustellaan päiviä ja teemasta viikkoja varsinaisen käsittelypäivän jälkeenkin. Alan tottua tähän, ja keskustelu on oleellinen osa elämäämme. 

Olen aina ajatellut olevani hyvin seksuaalinen olento ja mielessäni mahdollisimman avoin. Ulkoiset asiat ovat kuitenkin pitäneet muurit pystyssä ja ajatukset pääni sisällä, enkä ole kylillä paljon seksistä huudellut. Miesten kesken seksistä on ollut helppo puhua tiettyyn rajaan asti, mutta pinnallista ja naista alentavaa puhetta en ole kokenut omakseni koskaan. Miesten maailmassa vallitsee outo ajatus siitä, että seksistä ei odotetakaan kummempaa puhetta. Ihan kuin miehiä ei kiinnostaisi puhua seksistä muuta kuin ne perinteiset panojutut. Seksiin liittyen oikeat asiat ja haaveet pidetään visusti piilossa. Uskon kuitenkin, että valtaosaa kiinnostaisi puhua seksistä sekä seksuaalisuudesta avoimesti, ja tällä kokemuksella suosittelen sitä ehdottomasti. 

Parisuhteen pitäisi olla turvahuone seksipuheelle, mutta en ole aiemmissa suhteissa kokenut sellaista. Voisi sanoa, että seksistä ei ole kotona puhuttu lainkaan ja työssä tai vapaa-ajalla hyvin pintapuolisesti. Nyt, kun elän seksuaalineuvojan puolisona, kotimme pöydillä lojuu kymmeniä seksiaiheisia kirjoja, piirtelen sujuvasti genitaalisarjakuvia vihkoon ja lapsillekin tulee kerrottua ihmisen moninaisuudesta enemmän kuin koulun seksuaalikasvatuksessa konsanaan. Seksi vilahtelee meidän aikuisten puheissa sujuvasti ja jopa huomaamatta, ja olemme keksineet erilaisia lyhenteitä ja kiertoilmaisuja tietyille asioille niihin hetkiin, kun lapset ovat kuuloetäisyydellä. On ollut hienoa vapautua puhumaan ja jakamaan ajatuksia kaikista asioista kotona. Samalla olen kuitenkin tullut entistä kriittisemmäksi työyhteisöjen ja miesten panopuheita kohtaan. Jos oli ennen ojia ylitettäväksi, nyt niiden tilalla on ylittämätön kuilu. Seksipuhe on kotona niin vapaata ja syvällistä, että muiden puhe tuntuu entistä pinnallisemmalta. Välillä tekisi mieli ihan fyysisesti ravistella miehiä, jotta he miettisivät, mitä puhuvat ja ajattelisivat, mitä seksi oikeasti voi olla.  

Seksuaalineuvojan työ on aiheuttanut myös hieman harkintaa siinä, mitä ja miten sanon kysyttäessä vaimoni ammattia. Kun tiedän, että tuo työ on mahdollista käsittää todella pahasti väärinkin, tapaan alustaa asiaa hieman ennen kuin tulee se kiusallinen hiljaisuus, ja puhe vaihtuu vallitsevaan säätilaan. Pääasiassa ajattelen, että kukin saa ajatella mitä tahtoo eikä minua kiinnosta muiden mielipiteet vaimoni ammatista. Silti en tahdo, että esimerkiksi isovanhempani ajattelisivat, että puolisoni tekee seksityötä. Vaikka tavallaanhan neuvonta on ”seksityötä” jaloimmillaan, ja mitä sitten, vaikka seksityötä tekisikin. Usein tahtoisin, että joku joskus kysyisi aidon kiinnostuneena jatkokysymyksen tai pari. Keskustelisi seksuaalineuvonnasta ja ihmisen moninaisuudesta tai seksin loputtomista mahdollisuuksista. Tätä viimeistä en kyllä ihan rehellisesti odota isovanhemmiltani. Ja by the way, isovanhempani ovat suhtautuneet ammattiin hyväksyvän neutraalisti, kuten kaikki muutkin suvun ihmiset. Kukaan ei ole kyllä esittänyt sitä jatkokysymystä. Ulkonakin on hieno ilma ja aurinko paistaa.

Seksuaalisuustietous on lopulta lujittanut sidettä parisuhteessamme. Meillä on sellaisia yhteisiä asioita, joihin aivan kaikki eivät pääse sisään. En minä itse seksuaalineuvonnasta juuri mitään tiedä, mutta ihmisistä varmasti liki sen, minkä puolisonikin. Yhteinen ajatuksemme ihmisestä on avartunut, ja sitä se tekee koko ajan enemmän. Seuraamme seksiuutisointia ja jaamme toisillemme artikkeleja, joista keskustelemme ja usein opimme jotakin uutta. Yhteinen oppiminen on yhteistä matkantekoa, enkä minä tahdo olla perillä koskaan. Toivoisin, että ihmiset uskaltaisivat puhua seksistä avoimemmin ja myös mennä keskustelemaan seksistä ammattilaisten kanssa silloin, kun asiat tuntuvat liian haastavilta.

– Petri

ps. käy lukemassa myös Petrin puolison, seksuaalineuvoja Rouva Syldin blogia!

Edelliset osat:

Yhdyntäkeskeisyyden tuolla puolen

Mies vaikka väkisin

Mitä on miehisyys?

Missä ovat seksipositiiviset miehet?

Parisuhteessa seksuaalineuvojan kanssa Read More »

Tällaista kumppania en haluaisi

/ Ihmissuhteet, Seksuaalisuus, Yhteiskunta

Mitä enemmän karttuu kokemusta ihmissuhteista, sitä tarkemmaksi tulee sen suhteen, kenen kanssa haluaa suhteeseen ruveta. Itsellenikin on tässä neljän parisuhteen ja usean vuoden deittailun jälkeen alkanut pikku hiljaa hahmottua, millaisten tyyppien kanssa sovin parhaiten yhteen – ja millaisista kannattaisi pysyä mahdollisimman kaukana. Listaan alle viisi ihmistyyppiä, joiden kanssa en halua enkä pysty olemaan parisuhteessa.

Takertuja, joka ei pärjää yksin

Näitä takertujatyyppejä on monenlaisia. Yhteistä on kuitenkin se, että toinen liimautuu kiinni niin tiukasti, että henki salpautuu ja ahdistaa. Suhteessa oleminen on tosi intensiivistä, koko ajan täytyy olla varpaillaan, ettei tee jotain väärin. Takertuja pahoittaa nimittäin usein mielensä mitättömän tuntuisistakin asioista. Joskus tuntuu, että jopa keksimällä keksii draaman aiheita tyhjästä. Kaikista raivostuttavin takertujatyyppi on sellainen, joka parisuhteessa ollessaan jotenkin heittää hornan kuuseen kaikki aikuisen ihmisen tunnesäätelytaidot ja alkaa käyttäytyä kuin uhmaikäinen taapero, jolta on jäänyt lounas ja päikkärit välistä. Tarvitaan vain katkennut kynsi, kolme vesipisaraa taivaalta tai vaikka myöhässä oleva bussi ja helvetti on irti – ja on tietysti kumppanin tehtävä ratkaista ongelma. Tällaista käytöstä näkee useammin naisilla (kiitos toksinen maskuliinisuus, teit sentään jotain hyvää), ja minun käy aina sääliksi niiden naisten kumppaneita, jotka uskomattoman kylmähermoisesti luotsaavat kiukuttelevia henkisesti kaksivuotiaitaan milloin minkäkin kriisin läpi. Itse en siihen pystyisi.

Marttyyrilapanen, joka ei saa suutaan auki

Parisuhteessa oleminen on usein kompromissien tekemistä. Toisilta se sujuu helpommin kuin toisilta, jopa niin helposti, että myönnytään aina kaikkeen, mitä kumppani sanoo. Tämä ihmistyyppi on lapanen, eikä kärsivällisyyteni riitä sellaisille ollenkaan. En jaksa olla mikään veturi, joka joutuu jatkuvasti vetämään perässään roikkuvaa vaunua eteenpäin – en, vaikka se vaunu tulisikin sieltä tyynesti ja sopuisasti. Haluan aivan ehdottomasti, että toisellakin on omia mielipiteitä ja ajatuksia, ja että hän sanoo ne ääneen. Ihminen voi olla lapanen myös siksi, ettei uskalla sanoa toiveitaan ääneen. Jotkut pelkäävät konfliktia niin paljon, etteivät kerta kaikkiaan pysty sanomaan toiselle vastaan missään. Annetaan toisen tehdä kaikki päätökset, mutta oman pään sisällä ollaan katkeria kun toinen päätti ”väärin”, ja tunnustetaan asia joskus pitkän ajan päästä. Tällaisen ihmisen, marttyyrilapasen, kumppanin pitäisi olla joko ajatustenlukija tai joku ammattikuulustelija, muuten tulee ongelmia. Minä en ole kumpaakaan, joten haluaisin mieluummin sellaisen kumppanin, joka sanoo mielipiteensä suoraan eikä kolmen viikon päästä. On nimittäin todella raivostuttavaa kysyä joka välissä seitsemäntoista kertaa, että oletko nyt aivan varma että tämä sopii, vai aiotko taas mököttää viikon, koska olisit oikeasti halunnut jotain muuta.

Vain omasta nautinnostaan välittävä panomies

Vitsikäs sanonta kuuluu, että seksissä on tärkeää että kumpikin nauttii, sekä mies että muna. Aika moni mies väittää ettei ajattele näin, mutta siitä huolimatta naisen nautinto nähdään jotenkin vähempiarvoisena kuin miehen. Miehen orgasmi on itseisarvo, naisen joku onnekas sattuma, joka tapahtuu silloin tällöin. Pointtina seksissä on yhdyntä, ja kaikki sitä edeltävät jutut tehdään siksi, että saataisiin pimppi tarpeeksi märäksi penistä varten. Yritetään ehkä vähän räpeltää sormilla tai jotain, mutta luovutetaan, kun nainen ei kahdessa minuutissa saa eli on niin vaikea että on turha edes yrittää. Olen kyllästynyt siihen, että joudun taistelemaan oikeudestani tasavertaiseen nautintoon. Välillä tuntuu myös, että olen tosi yksin tämän asian kanssa, koska moni mies on tosi yllättynyt ilmoittaessani, että haluaisin laueta. Ilmeisesti monia muita naisia ei sitten haittaa, vaikka jäisikin saamatta. Itse en kuitenkaan jaksa olla enää pelkkä seksin mahdollistaja, vaan tasavertainen nauttija. Sitten on tietty myös niitä miehiä, joille naisen nautinto on oikea kunnia-asia, ja jotka todellakin tekevät kaikkensa sen eteen. Tämä on tietysti huomattavasti parempi lähtökohta, mutta ongelmallinen sekin, koska näiden tyyppien perimmäinen motiivi ei ole nautinnon tuottaminen toiselle vaan oman itsetunnon pönkittäminen. Kehitetään narratiivia itsestä kaupungin kovimpana panomiehenä, joka saa naisen kuin naisen tulemaan ilmiömäisillä taidoillaan. Tällaisen miehen kanssa nauttimisesta tulee suoritus, koska toisen itsetunto murenee palasiksi, jos ei pystykään tulemaan. Tai sitten saa kuulla olevansa jotenkin huono ja viallinen, kun kaikki muut ovat kyllä aina tulleet. Jos joku vielä mietti, miksi jotkut naiset feikkaavat orgasmeja, niin tässä on se syy.

Ylilautamies, joka vihaa feministejä

Ehkä kaikista tärkein asia kumppanissa olisi se, että hän pitäisi minua kanssaan tasavertaisena ihmisyksilönä. Toivoisin myös, että hän tiedostaisi yhteiskunnalliset tasa-arvoon liittyvät epäkohdat ja haluaisi tehdä jotain niiden poistamiseksi. Monille feminismi on kirosana ja naisten oikeudet joku hauska läppä, josta väännetään meemejä Ylilaudalla. Ymmärrän sen, koska jos itsellä on kaikki hyvin, tuntuu feminismi ehkä turhalta nillitykseltä. Mutta minä en pystyisi olemaan suhteessa ihmisen kanssa, joka ei toivoisi minulle kaikkea sitä hyvää, mihin on itse oikeutettu, tai pitäisi minua jotenkin itseään huonompana sukupuoleni vuoksi. Tahdon miehen, joka kunnioittaa ja arvostaa minua. Minun logiikallani sen pitäisi tarkoittaa automaattisesti sitä, että toivoo minulle turhista rajoituksista vapaata elämää. Eikä riitä, että kunnioittaa minua, täytyy kunnioittaa jokaista muutakin maailman naista ja muidenkin sukupuolten edustajia. Ainoat ihmiset, keitä ei tarvitse tai oikeastaan pidäkään kunnioittaa, ovat ne, jotka tahtovat pahaa toisille. Pitää nähdä mätien valtarakenteiden taakse ja osata kyseenalaistaa pyhinä totuuksina pidettyjä asioita, kuten perinteiset sukupuoliroolit. Tämän viikon miesvieras jo avasikin omassa tekstissään, mitä kaikkea haittaa niistä koituu.

Tein pohjakosketuksen tämän aiheen suhteen hiljattain, kun löysin itseni keskustelemasta Tinder-matchini kanssa, joka aloitti keskustelun kanssani kysymällä olenko feministi. Hänelle feministit edustavat kaikkea pahaa mitä maailmassa on, ja perusteluja kysyessäni sain vastaukseksi vain ”jotain mielenterveyspotilaita ne on kaikki”. Hän oli myös sitä mieltä, että on hyvä, että naisille ja miehille on jossain asioissa eri säännöt, ja että kyllä se on väärin että naiselle ei kelpaa pienimunainen mies mutta kukaan ei puhu naisten löysistä pilluista. Kun hän vaihtoi aihetta ja kysyi mielipidettäni maahanmuutosta, poistin matchin. Siihen keskusteluun lähteminen olisi ollut yhtä hyvä idea kuin letkajenkan tanssiminen miinakentällä.

Omistushaluinen ja kontrolloiva

Pitkän parisuhteen salaisuus on erillisyyden ja yhtenäisyyden tasapaino. Rakkaus on kuin tuli, se roihuaa, kun saa tilaa hengittää. Parisuhteessa on kaksi erillistä ihmisyksilöä, jotka jakavat elämänsä toistensa kanssa. Tykätään sanoa, että tuo toinen on minun omani, mutta todellisuudessa ei ole. Kukaan ei voi omistaa toista. Joillain menee kuitenkin helposti puurot ja vellit sekaisin, ja ajatellaan, että parisuhde tuo valtaa määrätä toisen elämästä ja asioista. Minulla on ollut mies, joka halusi tietää sijaintini ja tekemiseni vuorokauden ympäri, vahtia kenen kanssa vietän aikaa ja pidän yhteyttä ja jopa rajoittaa pukeutumistani. Hänelle kaikki muut maailman miehet olivat vaaratekijöitä, jotka uhkasivat viedä häneltä hänen kallisarvoisen omaisuutensa, minut – ja minä olin hänen mielestään liian sinisilmäinen, kun juttelin miesten kanssa enkä huomannut näitä heidän aikeitaan. Tämä alistava suhde on selitetty tarkemmin tässä tekstissä. Erityisen tärkeää on huomata, että toisen seksuaalisuuttakaan ei voi omistaa, vaikka seksielämä olisikin yhteinen. Ei voi määrätä, mitä toinen pukee päälle tai vaikka postaa Instagramiin (tai varsinkaan kieltää kokonaan tekemästä Instaa, kuten yhdelle ystävälleni kerran kävi). Joillain miehillä on kova hätä siitä, että muut miehet himoitsevat heidän naistaan, kun tämä kulkee kaupungilla niin kauniina. Jotenkin haluttaisiin, ettei kukaan muu näkisi omaa kumppania seksikkäänä ja seksuaalisena olentona, vaan se puoli pidettäisiin jonain parisuhteen yksityisasiana. Seksuaalisuutta ei kuitenkaan voi laittaa kaappiin ja ottaa ulos silloin kun siltä tuntuu, vaan se kulkee mukana koko ajan ja säteilee ulospäin. Jokainen voi toki tehdä omalla kohdallaan sen päätöksen, ettei ylenmääräisesti korosta seksuaalisuuttaan muiden kuin oman kumppaninsa edessä. Se on kuitenkin jokaisen oma päätös, ei kumppanin. Niinpä minun kohdallani kysymykseen tulee vain sellainen mies, joka on sinut sen kanssa, että puhun seksistä kovaan ääneen ja julkaisen silloin tällöin myös kuvia, jotka eivät jokaiseen perhealbumiin sovi.

Jotenkin luulisi maailmasta löytyvän muitakin kuin näiden ihmistyyppien edustajia, mutta kamalan vaikeaa on sellaista silti löytää. Ehkä jonakin päivänä vielä tärppää!

Tällaista kumppania en haluaisi Read More »

Kielimuuri parisuhteessa

/ Ihmissuhteet

Minulla on ollut aina pelkästään suomenkielisiä poikaystäviä ja heiloja. Ajatus parisuhteesta, jossa kommunikointi tapahtuu vieraalla kielellä, herättää ahdistusta. Olisihan se nyt kerta kaikkiaan hankalaa!

Englannin kielen taitoni on kyllä sen verran hyvä että peruskommunikaatio onnistuisi, ja jatkuvassa käytössä kielitaito myös kehittyisi niin, että ilmaisusta tulisi vivahteikkaampaa. Mutta vaikka oppisin kieltä kuinka taitavasti, se ei silti olisi sama asia kuin äidinkieli. Tuntuu, että joku viestinnän taso jäisi aina puuttumaan. Kieli kun ei ole pelkästään sanoja, eivätkä kielet ole keskenään samanlaisia järjestelmiä. Jokainen kieli ilmaisee asioita omalla tavallaan. Suomella on minulle aivan erityinen merkitys, joten surisin, jos en saisi käyttää sitä rakkaani kanssa. Olisi vaikeaa, jos en saisi rakastaa sillä kielellä, jolla ajatukseni ja tunteeni toimivat.

Tällaisten syvällisten kelojen rinnalla kulkee toki myös käytännön puoli. Olen järkeillyt tätä suomenkielisten kumppanien suosimista sillä, että kun kaikkien ristiriitojen ja negatiivisten tunteiden selvittely on hankalaa jo itsessään, niin tarvitaanko siihen nyt vielä joku vieras kieli sotkemaan. Olisi aivan tuhottoman ärsyttävää yrittää selvittää jotain ongelmaa, jota ei pystyisi selittämään toiselle kunnolla, koska ei osaa kieltä tarpeeksi hyvin. Ja jos englanti olisi sille toisellekin vieras kieli, niin eihän hän välttämättä ymmärtäisi, vaikka minä osaisinkin asiani selittää. Veikkaan myös, että jos toinen puhuisi äidinkielenään jotain sellaista kieltä, jota minä osaan jotenkin auttavasti sönköttää (englannin lisäksi ruotsi ja viro), se vaikuttaisi niiden ristiriitatilanteiden dynamiikkaan niin, että jäisin automaattisesti alakynteen. Jos toinen saa muodostettua viisi argumenttia siinä ajassa kun itse mietit miten muotoilisit ensimmäisesi, on tilanteesta rakentavuus kaukana. Olen miettinyt kyllä paljon sitä, miltä tuntuisi harrastaa seksiä englanniksi. Siinäkin on tosin se ongelma, että omia toiveita ja haluja olisi ehkä hankalampaa selittää toiselle niin, että tämä varmasti ymmärtäisi. Mutta jos oletetaan, että jonkinlainen keskustelu olisi saatu käytyä ja päästy tositoimiin – tuntuisiko erilaiselta toimia vieraalla kielellä? Olisiko esimerkiksi tuhmien puhuminen vähemmän vaivaannuttavaa, vai olisiko olo kuin pornoleffassa? Sillä vaikka suomi onkin mielestäni maailman paras kieli, se ei ole välttämättä omiaan luomaan eroottista latausta, ja monia asioita tuntuisi luontevammalta ilmaista englanniksi. Voisin siis antaa mahdollisuuden seksille vieraalla kielellä, joskin ruotsiksi ja viroksi pitäisi ensin harjoitella lisää aiheeseen liittyvää sanastoa. Jostain syystä koulukirjoista sitä ei juuri opi…

Toisaalta parisuhde vieraskielisen kanssa voisi olla tavallaan myös mahdollisuus. Antti Holma kertoi podcastissaan, että olen elänyt lähes koko rakkauselämänsä englanniksi, eikä näe siinä mitään ongelmaa. Elämä hänen ranskalaisen aviopuolisonsakin kanssa sujuu mainiosti. Holman mukaan vieraalla kielellä toimimisessa parasta on se, että asioista on pakko puhua suoraan, koska kielitaito ei riitä kiertelyyn ja kaarteluun. Tämä helpottaa vaikeiden asioiden käsittelemistä. Holma toteaa myös, että vaikka suhteen kommunikaatiosta ehkä jääkin joku tietty taso uupumaan yhteisen äidinkielen puuttumisen vuoksi, se ei välttämättä haittaa, koska kommunikaatio on niin paljon muutakin kuin vain sanoja. Oma äidinkieli voikin siis ehkä olla suhteessa se oma juttu, joka pitää yllä tarpeellista erillisyyttä kumppanista. Lisäksi on aika siistiä, että kummallakin on oman kielen lisäksi myös omanlainen kulttuuritausta. Toki se voi joissain tapauksissa aiheuttaa yhteentörmäyksiä, mutta on samalla myös rikkaus.

Pyyhkäisen Tinderissä lähes aina vasemmalle sellaiset miehet, joiden profiili viittaa siihen, etteivät he puhu suomea. Olen yrittänyt käydä Tinderissä keskusteluja englanniksi ja jopa ruotsiksikin pari kertaa, mutta jutut ovat loppuneet lyhyeen, koska jokaiseen viestiin joutuu keskittymään niin paljon enemmän kuin suomeksi kirjoittaessa. Ehkä se on tottumuskysymys, mutta jotenkin vieraalla kielellä viestittely tuntuu niin työläältä, etten jaksa edes ryhtyä siihen. Saattaa olla, että minulta on sen takia mennyt ohi monta upeaa tyyppiä, mutta hyväksyn riskin. En pysty kuvittelemaan itseäni parisuhteeseen miehen kanssa, joka ei puhu suomea. Elämä voi toki yllättää, mutta tällä lähtökohdalla mennään ainakin toistaiseksi.

Kielimuuri parisuhteessa Read More »

En tahdo olla nalkuttava vaimo

/ Ihmissuhteet, Yhteiskunta

Vaikka toivonkin joskus vielä olevani jonkun vaimo, koen vaikeuksia samastua perinteiseen vaimon rooliin. Siis sellaiseen kuin vaikkapa Pekka Puupään vaimo Justiina, joka odottaa miestään seikkailuiltaan kotiin vihaisena kaulin kädessä. En ylipäätään näe itseäni istumassa kotona sillä välin kun mies seikkailee, vaan olen enemmänkin itse se seikkailija. Sellaista roolia vaan ei perinteisesti parisuhteessa olevalle naiselle anneta, vaan vaimo on lähinnä miehen ilonpilaaja-sidekick, joka soittelee perään, nalkuttaa ja valittaa. Olen varma, että tällä omituisella narratiivilla on takuulla näppinsä pelissä sitoutumisvaikeuksieni kanssa.

Jenni Janakka kirjoitti hiljattain blogiinsa oivaltavan postauksen siitä, kuinka häntä ei tällainen vaimon rooli kiinnosta ja kuinka hänen suhteensa ovat osittain siksi kariutuneet alkutekijöihinsä. Janakka kertoo tekstissään muun muassa kuunnelleensa miespuolisten ystäviensä puhuvan kumppaneistaan sellaiseen sävyyn, että nämä olisivat juurikin näitä Justiina-tyyppisiä nihkeitä nalkuttajia – ja tekevät sen hymyssä suin, koska sitä pidetään täysin normaalina. Jostain syystä ajatellaan, että kun jostakusta tulee jonkun tyttöystävä tai vaimo, hän alkaa automaattisesti käyttäytyä tietyllä tavalla, ja sitten hänen käytöstään tulkitaan sen kehyskertomuksen kautta. Jos parisuhteessa oleva nainen sanoo miehelleen, että voisitko nostaa nuo haisevat sukkasi tuosta lattialta, hän on heti kohtuuton pirttihirmu. Jos nainen kysyy baarissa olevalta mieheltään mihin aikaan tämä on tulossa kotiin, hän on tylsä ilonpilaaja, joka ei anna miehensä pitää hauskaa. Pienetkin asiat tulkitaan heti nalkutukseksi, ja aletaan puhua kavereille että joo, pitää kysyä hallitukselta lupa. Janakan mukaan monia naisia ärsyttää se, että heidät tungetaan tähän rooliin väkisin, vaikka he eivät käyttäytyisikään sen mukaisesti. Itseänikin on parisuhteessa ollessa jurppinut pahasti, kun on saanut kuunnella jotain ”pallo jalassa” -läppää poikaystävän kavereilta, vaikka mitään en ole tehnyt. Minä en todellakaan halua olla este kenenkään hauskanpidolle enkä varsinkaan tulla aiheettomasti nähdyksi sellaisena.

Samaa ilmiötähän ei tunnisteta toisinpäin, sillä naisten tarve parisuhteen ulkopuoliselle elämälle ja hauskanpidolle tietenkin loppuu siihen hetkeen, kun he alkavat seurustella. Oletteko huomanneet, kuinka kirjoissa ja elokuvissa villit ja seikkailevat naiset ovat lähes aina sinkkuja? Janakkakin toteaa tekstissään, että nainen on saavuttamattomana kiinnostava, ja heti saavutettuna muuttuu nihkeäksi ja tylsäksi. En kuitenkaan voi kuvitella, että omalla kohdallani parisuhde laukaisisi jonkun ihmeellisen halun nyhjöttää kotona ja alkaa paimentaa miestäni pois pahanteosta. Vaikka alkaisinkin seurustella, olisin silti sama ihminen kuin nytkin, ja haluaisin tehdä samoja asioita. Jostain syystä vaan ajatellaan, että varattu nainen jotenkin pienentää itsensä kokonaisesta ihmisestä pelkäksi pariskunnan puolikkaaksi, jolle parisuhde on elämän tärkein asia ja jonka miehen elämä on jatkuvaa taistelua kivojen asioiden ja vaimon vaatimien parisuhteen velvollisuuksien välillä. Kun olin vielä yhdessä eksäni kanssa, minua ärsytti se, miten minut nähtiin yhtäkkiä itseni sijaan hänen tyttöystävänään. Jotkut miespuoliset kaverini eivät esimerkiksi puhuneet enää suoraan minulle, vaan aina ensin poikaystävälleni, ikään kuin kysyivät luvan. En ikään kuin ollut enää itsenäinen ihminen, vaan pelkästään jonkun tyttöystävä. Eksältäni myös kysyttiin usein, kuinka hän antaa minun kirjoittaa tätä blogia, ja nykyäänkin välillä kysellään kuinka blogin käy, jos löydän uuden poikaystävän. Tähän liittyy toki monenlaisia teemoja seksuaalisuuden tabuasemasta naisten seksuaaliseen itsemääräämisoikeuteen, enkä aio nyt tässä käsitellä niitä; kyse on kuitenkin jossain määrin myös siitä, että parisuhteessa olevan naisen oletetaan käyttäytyvän tietyllä tavalla, eikä siihen käytökseen kuulu seksiblogin kirjoittaminen. Sinkkuna voin olla rohkea, räväkkä ja avoimen seksuaalinen, mutta varattuna minun kuuluisi olla hillitympi. Sanomattakin on selvää, että tämä rooli istuu minulle huonosti. Blogi ei nimittäin ole katoamassa minnekään, vaikka jollain ihmeen kaupalla parisuhteeseen päätyisinkin.

Janakka toteaa blogitekstissään ahdistuvansa kaikista niistä odotuksista, joita tyttöystävän tai vaimon rooliin liitetään. Häntä ei kiinnosta istua kotona odottelemassa ketään, vaatimassa kenenkään huomiota tai pitämässä ketään poissa pahanteosta, vaan nimenomaan olla itse siellä pahanteossa. Nämä odotukset ahdistavat minuakin, ja pelottaa, mitä ongelmia kykenemättömyyteni vastata niihin voisi mahdollisessa parisuhteessani aiheuttaa. En halua turhaan rajoittaa ketään, mutta koska minun oletetaan tekevän niin, on sallimani vapaus tulkittu osoitukseksi kiinnostuksen puutteesta. Joskus saattaa myös pelottaa ottaa puheeksi häiritseviä asioita, siitä saa heti otsaan nihkeän nalkuttajan leiman. Tuntuu mahdottomalta voittaa, teki mitä hyvänsä. Niinpä on ollut jossain määrin helpompaa pysytellä sinkkuna.

Eräs entinen heilani kertoi joskus tilanteesta, jossa kaverit pyytelivät häntä koneen ääreen pelaamaan, mutta hän kieltäytyi, koska oli juuri tyttöystävänsä kanssa. Yksi kavereista oli todennut siihen, että mitä väliä, se jättää sut kohta kuitenkin. Näin myös kävi, enkä ihmettele, sillä minustakin tuntuisi pahalta kuulla poikaystäväni kavereiden puhuvan minusta noin. En halua olla kenenkään silmissä tylsä ilonpilaaja, enkä varsinkaan sellainen, joka seisoo minulle rakkaan ihmisen ilon ja hauskanpidon tiellä. En myöskään tahdo muuttaa itseäni toisenlaiseksi parisuhteen takia. Tulen aina olemaan ensisijaisesti minä, en pelkästään jonkun vaimo. ps. niitäkin tapauksia toki on, jotka ihan oikeasti nalkuttavat ja soittelevat perään, ja se taas on sitä turhaa rajoittamista ja kontrolloimista, josta kirjoitin tässä postauksessa. Jotkut tykkäävät siitä, että kumppani asettaa heille tiukat rajat ja valvoo niiden noudattamista, mutta minä en ole sellainen enkä myöskään se tyyppi, joka haluaisi niitä rajoja ruveta kovin tiukalle vetämään. Sen vuoksi on ikävää, että sellainen piirre mielletään helposti parisuhteessa olevan naisen perusominaisuudeksi.

Jenni Janakka – Minua ei kiinnosta tarinoiden vaimon rooli

En tahdo olla nalkuttava vaimo Read More »

Aamuyön tuntien soidintanssit

/ Ihmissuhteet, Seksuaalisuus

Olin viikonloppuna pitkästä aikaa yökerhossa. En oikein välitä klubeista, ellei lasketa teknoklubeja tai vastaavia, joille porukka menee ensisijaisesti nauttimaan musiikista. Tavallisissa yökerhoissa käydään eri syistä. Monelle klubit ovat ensisijaisesti paikka, jonne lähdetään etsimään seuraa. Aamuyön tuntien pariutumisrituaaleja on kiinnostavaa seurata.

(Pahoittelut tässä vaiheessa heteronormatiivisesti kulmasta. Tässä asiassa en valitettavasti tiedä alkuunkaan, miten homma toimii sateenkaariväen keskuudessa. Tympeällä mies-nais-asetelmalla mennään siis.)

Yökerho on pohjimmiltaan aika primitiivinen kokemus: se on toisinto esi-isiemme rituaalinomaisista juhlista, joissa tanssittiin rummutuksen tahtiin nuotiopiirissä ja juotiin päihdyttäviä yrttikeitoksia. Ja aivan kuten pilkun jälkeen saatetaan joskus päätyä peitonheilutushommiin, ovat entisajankin juhlallisuudet loppuneet takuulla teltanpystytykseen. Näin ollen ei ole ihmekään, että juuri yökerho, eikä esimerkiksi paikallinen S-market, on se paikka, jonne ehkä lähdetään seksinkiilto silmissä.

Tanssilattia on yökerhon keskus. Alkuillasta sen ympärille keräännytään kuin savannin juomapaikalle, kunnes porukka kerrallaan uskaltaudutaan parketille. Naisporukat asettavat käsilaukkunsa lattialle vierekkäin ja muodostavat niiden ympärille vienosti liikehtien tanssipiirin. Miehet tarkkailevat heitä lattian laidoilta, laativat toimintasuunnitelmaa ja keräävät rohkeutta. Ehkä tänään, ehkä tänään, joku löytää Thaimaan ja pääsee naimaan, kuten Temppareissa sanottaisiin. Kun tuoppeja on kumottu tarpeeksi, on aika lähteä metsälle ja suunnata tanssilattialle.

Jostain syystä vieläkin on niin, että aloitteentekijöinä toimivat useimmiten miehet. Joidenkin kohdalla tosin pitäisi puhua ennemminkin saalistamisesta. Tyypillisiä saalistustaktiikoita on kolme:

1. Paikalliskielellä puhuminen, toisin sanoen tanssirinkiin soluttautuminen. Rauhanomainen taktiikka, joka voi toimiakin, riippuen lähestyjän humalatilasta. Valitettavasti kulttuuriimme liitettyjen sukupuolistereotypioiden vuoksi moni mies tarvitsee aivan tolkuttoman määrän alkoholia vapautuakseen estoistaan niin, että pystyy tanssimaan. Tästä lopputuloksena on siis seuraavaa:

Huhujen mukaan on kuitenkin olemassa myös miehiä, jotka oikeasti nauttivat tanssimisesta, ja tekevät sitä jopa alle kolmen promillen humalassa. Tavallisessa yökerhossa sellaiset ovat kuitenkin yhtä harvinainen näky kuin aurinko marraskuussa. 2. Kimppuun hiipiminen, eli mies ilmestyy paikalle jostain takavasemmalta ja asettautuu seisomaan tanssilattialle niin lähelle naista, että hänen vartalonsa osuu tanssiessa mieheen. Näin mies voi kätevästi uskotella itselleen, että koska tuo nainen nyt aivan selvästi hinkkaa takapuoltaan minua vasten, voinkin mainiosti ottaa siitä kiinni. Johtaa harvoin toivottuun lopputulokseen. En suosittele. On tosin todettava, että kaikenlainen lääppiminen ja ei-toivottu koskettelu on vähentynyt yökerhoissa viime vuosina tosi paljon, ja se on pelkästään positiivinen asia. Nykyään saa jo tanssia aika mukavasti omassa rauhassa ilman, että pitää koko ajan väistellä jostain kurottelevia puristelevia kouria. (Tai sitten olen vain niin rupsahtanut 27-vuotias vanha akka, ettei kukaan viitsi minua enää lääppiä. Jos näin on, otan rupsahtaneisuuden ilolla vastaan.)

3. Laumasta eristäminen. Toimii kaikessa yksinkertaisuudessaan niin, että mies kävelee tanssivan naisen luo, huutaa tämän korvaan pakolliset kysymykset ja johdattaa hänet baaritiskille. Tähän menee rahaa, mutta toimii sikäli hyvin, että tanssilattian tiimellyksessä on vaikeaa keskustella. Tällaiset parit löytää usein parin tunnin päästä jonkun sohvan uumenista syventyneenä keskusteluun – tai toistensa nielurisoihin.

Juoman tarjoamisessa on kuitenkin omat riskinsä, sillä älykkäinä eläiminä naiset ovat oppineet hyväksikäyttämään tilannetta. Joskus voi käydä niin, että saalis poistuukin drinkki kädessään ja mies jää nuolemaan näppejään kaksitoista euroa köyhempänä. Muun muassa tästä syystä myös juomien tarjoaminen on jossain määrin harvinaisempaa kuin ennen. Mielestäni sekin on vain hyvä, sillä kyllä ihmisen pitäisi ottaa taloudellinen vastuu omasta kännäämisestään.

Jos mies on metsästäjä, naisen kontolle jää saaliin rooli. Halusit sitä tai et, olet jossain määrin katseiden kohteena. Vaikka haluaisit vain tanssia ystäviesi kanssa, olet silti kuin grillipihvi lihatiskillä, jonka tuoreutta ja makoisuutta arvioidaan. Toisaalta miehiltä saa huomiota helposti: sen kun heiluttaa persettä ja tukkaa, niin kyllä sieltä ennen pitkää joku tarttuu syöttiin. Sillä taktiikalla ei välttämättä kuitenkaan saa kiikkiin sitä meren kauneinta kalaa. Miten naisista yhtäkkiä tulikin kalastajia? No joka tapauksessa, ne hienoimmat vonkaleet löytyvät usein nurkkapöydästä kittaamasta kaljaa, joten virveli on parasta viskata siihen suuntaan.

Antropologinen tutkimus on hauskaa, mutta klubireissumme päättyi viikonloppuna silti lyhyeen: mielenkiintoinenkin tekeminen muuttuu tylsäksi, jos sitä säestää huono livebändi. Poistuin siis paikalta ilman kalansaalista, mutta ottaen huomioon edellisessä postauksessa kertomani kokemukset baareista löydetyistä miehistä, en koe sitä kamalan suureksi menetykseksi. ps. käy lukemassa myös vanha postaukseni, jossa esittelen 9 miestyyppiä, jotka voit tavata yökerhossa. Näistä voi sitten laatia vaikka bingoruudukon kesän baarireissuja varten.

Aamuyön tuntien soidintanssit Read More »

Miehet ovat kummallisia osa 2

/ Ihmissuhteet, Seksuaalisuus

Tuli palautetta, että olisi kiva kuulla lisää näitä reisille menneitä deittailukokemuksia. Teidän onneksenne joudun toteamaan, että näitä tarinoita valitettavasti riittää reilusti, joten täältä pesee. Nauttikaa, sillä minulla jäi nautinto näissä tapauksissa aika kaukaiseksi.

En yleensä pidä siitä, että Tinder-keskustelut etenevät kolmen lauseen jälkeen treffipyyntöön. Minulla on parempaakin tekemistä kuin istua kahvilla täysin tuntemattomien kanssa, joista en tiedä mitään. Paitsi että kerran ei todellakaan ollut yhtään mitään parempaa tekemistä, vaan aivan helvetin tylsä kesälomaviikko, joten vastoin parempaa tietoani suostuin treffeille tietämättä treffikumppanistani juuri mitään – ja vieläpä miehen kotiin. Tällainen tilanne voisi toki olla myös suuri mahdollisuus, mutta ison riskin siinä ottaa, koska useimmiten näin ei ole. Eikä ollut tälläkään kertaa, vaan tapauksesta tuli kiusallisin, omituisin ja tylsin tapaus koko seksihistoriassani.

Eli saavuin miehen kotiin, ja koin siellä ensimmäisen yllätyksen: tyyppi oli noin 20 senttiä lyhyempi kuin olin kuvitellut. En haluaisi olla se tyyppi, joka arvostelee miehiä pituuden perusteella, mutta valitettavasti viehätyn enemmän sellaisista miehistä, joiden seurassa voin seistä varpaillani jääden silti lyhyemmäksi. Noh, päätin antaa hänelle mahdollisuuden, koska eipä minulla muutakaan tekemistä ollut, vaikka tyyppi ei ulkonäkönsä puolesta ollutkaan millään lailla mieleeni. Ja ehkä hänellä olisi kiva persoonallisuus.

Hänellä oli jääkaapissa viinipullo, mikä todellakin paransi hänen asemiaan, ja ryhdyimme tuhoamaan sitä samalla tutustuen. Nopeasti kävi ilmi, ettei meillä ollut oikein mitään yhteistä. Ongelma oli, että hän oli niin kuolettavan tylsä, että minun teki mieleni hukuttautua viinilasiini. Kumosin viinin kuitenkin kurkustani alas, ja kun pullo oli tyhjä, siirryimme takaisin sisälle. Huomasin, että tyypin sängyllä nökötti Herra Hakkarainen -pehmolelu. Se oli mielestäni varsin erikoinen sisustuselementti 25-vuotiaan miehen kodissa, joka muuten oli hyvin pelkistetysti sisustettu. Pian kuitenkin selvisi, että pehmolla oli muitakin kuin sisustuksellisia käyttötarkoituksia. Jotenkin päädyimme nimittäin hetken päästä johonkin omituiseen tyynysotaan, jossa hän yritti mätkiä minua Herra Hakkaraisella ja minä puolustautua sohvatyynyllä. Sota päättyi siihen, että hän kellisti minut selälleni sängylleen, ja koska olin tylsistynyt ja hieman viinipäissäni, antauduin. Ja päädyin harrastamaan tylsintä seksiä, jota olen eläissäni saanut. Makasin selälläni, kun tyyppi punnersi päälläni, ja mietin, mitä ostaisin kotimatkalla kaupasta. Hänen lauettuaan keräsin vikkelästi vaatteeni ja poistuin paikalta.

Mutta ei siinä vielä kaikki! Päädyin nimittäin näkemään miestä vielä uudestaan, koska minulla on periaate, että kokeilen kaikkea kerran ja sitten vielä toisen kerran, jotta tiedän varmasti tykkäänkö vai en. Tai oikeastaan syy oli se, että minulla oli kerta kaikkiaan niin hemmetin tylsää. Mutta koska toiset treffimme toistuivat TÄSMÄLLEEN samalla tavalla kuin ensimmäisetkin, paitsi että viinin sijaan joimme siideriä, jätin homman sikseen. Yksin kotona nyhjöttäminenkin olisi parempaa kuin se omituinen tyynysota ja unettavan tylsä rynkytys. Kaikista randomeinta tässä koko jutussa on ehkä se, että tämä mies asui samassa taloyhtiössä kuin eräs entinen säätöni, joka ennen tätä piti hallussaan tylsimmän seksikumppanini titteliä. Olisi ehkä pitänyt ottaa se merkkinä siitä, että tämä juttu on virhe.

Seksistä puhuminen on tärkeää, eikä sitä kannattaisi unohtaa myöskään yhden illan juttujen kanssa. Hommasta saa paljon enemmän irti, kun pikkuisen käy läpi, mistä tykkää. Omat toiveet kannattaa myös tuoda ilmi suhteellisen spesifisti. Ihmisillä kun on niin erilaisia käsityksiä siitä, mitä eri asiat tarkoittavat. Nappasin kerran baarista mukaani erään miekkosen, jonka kanssa suuntasin luokseni privajatkoille. Kun tunnelma oli käymässä kuumaksi, totesin että on hyvä idea mainita tyypille mieltymyksistäni, ja sanoin, että ei sitten tarvitse olla liian varovainen. Että tykkään vähän rajummastakin meiningistä. Ok, hyvä tietää, sanoi mies, ja työnsi sitten äkkiarvaamatta määrätietoisella liikkellä kaksi sormea peppuuni. Jaahas, kertarysäyksellä rajat rikki sitten, ajattelin. Mies alkoi heilutella sormiaan peppureiässäni kuin ne olisivat ankeriaan poikasia, jotka ovat eksyneet pimeään luolaan ja hapuilevat sokkona ulospääsyä. Siinä vaiheessa oli pakko sanoa, että tämä ei nyt ihan ollut sitä mitä tarkoitin. Että tällaisissa jutuissa arvostaisin kovasti jonkinlaista ennakkovaroitusta.

Periaatteeni seksissä on, että en halua siitä jäävän mitään pysyviä vaurioita. Tällä kertaa käytiin siinä rajalla, sillä peppuparkani oli kipeä pitkään, pariin päivään en pystynyt edes istumaan kunnolla. Sanomattakin on selvää, että ignoorasin tyypin lähettämän Facebook-kaveripyynnön. En välitä ankeriaista takapuolessani.

Välillä jotkut mielensäpahoittajamiehet valittavat siitä, että naiset antavat ymmärtää, mutta eivät ymmärrä antaa. Vihaan tätä sanontaa, mutta myönnän että joissain tapauksissa se on totta: tosin kyseessä ei ole mikään naisten juttu, vaan miehetkin kyllä näköjään osaavat tämän lajin. Tarina alkaa samalla tavalla kuin edellinenkin, eli baarista tarttui mukaan kivan oloinen miekkonen: mutta tällä kertaa sain kaupanpäällisiksi myös hänen kaksi kaveriaan. Kuulemma kaverit olivat jostain toiselta paikkakunnalta käymässä, ja olisivat yöpymässä uuden hoitoni luona. Hän kuitenkin vakuutti, että saisimme olla hänen makuuhuoneessaan rauhassa, joten lähdin kuitenkin porukan mukaan. Perille päästyämme totesin, että minun on varmaankin tarkastettava sanakirjasta makuuhuoneen merkitys: mitään erillistä huonetta ei nimittäin ollut, vaan pelkkä nukkumaparvi, jonka edessä oli pienet verhot. Kiipesimme jätkän kanssa parvelle, kaverit jäivät noin metrin päähän sohvalle nukkumaan, ja minä mietin, että mitä helvettiä. Tulin tänne harrastamaan seksiä, ja nyt makaan tässä parvisängyssä, ja ympärilläni kuorsaa kolme humalaista miestä.

En ollenkaan ymmärtänyt, mitä varten minut oli sinne raahattu: hoitoni tiesi, ettemme voisi tehdä mitään, eikä hän ollut mitään yrittänytkään. Olikohan taustalla kenties jonkinlainen neljän kimppa -suunnitelma? Ymmärtänette, miksi en nykyään pokaile baarista miehiä, enkä lähde Tinder-treffeille ennen pidempää jutustelua.

Miehet ovat kummallisia osa 2 Read More »

Mitä parisuhteessa saa rajoittaa?

/ Ihmissuhteet

Minusta on ihan hyvä, että parisuhteessa on jonkinlaisia rajoja ja sääntöjä. Juuri ne määrittelevät sen suhteen erityislaatuisuuden verrattuna kaikkiin muihin ihmissuhteisiin. Olisi kuitenkin hyvä muistaa, että toisesta ihmisestä ei parisuhteessakaan tule sen toisen omaisuutta. Vaarallisilla vesillä liikutaan silloin, kun ruvetaan rajoittamaan toisen itsemääräämisoikeutta, seksuaalisuutta tai sosiaalisia suhteita.

Parisuhteessa on varsin tyypillistä sopia, että seksiä harrastetaan vain yhdessä, ei muiden ihmisten kanssa. Tämä ei silti tarkoita, että suhteen osapuolet omistaisivat toistensa seksuaalisuuden. Kummallakin on oma seksuaalisuus, omat toiveet ja halut ja fantasiat. Saattaa olla aivan kestämätön ajatus, että oma kumppani joskus ajattelisi seksiä jonkun toisen ihmisen kanssa tai fantasioisi jostain muusta kuin siitä parisuhdeseksistä. On kuitenkin hyväksyttävä, että vaikka tekisi mitä, toisen ajatuksia ei voi kontrolloida mitenkään. Jokaisella on täysi oikeus ajatella mitä huvittaa. Omassa päässä saa panna vaikka naapurin Liisaa: ja mikä tärkeintä, se ei tarkoita, että parisuhteessa olisi mitään vikaa. Joidenkin on kamalan vaikeaa kestää sitä, että oma kumppani harrastaa sooloseksiä tai katsoo pornoa. Se koetaan joskus jopa pettämisenä ja merkkinä siitä, että kumppani pitää niitä pornon ihmisiä haluttavampina. Tämä on kuitenkin useimmiten täyttä potaskaa. Porno ja itsetyydytys eivät ole millään lailla parisuhdeseksistä pois, ellei sitten kyse ole addiktiosta. Kukaan ei katso pornoa siksi, että olisi ihastunut tai rakastunut pornonäyttelijöihin, ja jokainen fiksu ihminen osaa kyllä tehdä eron pornon ja todellisen seksin välillä. Jos ei osaa, ja odottaa parisuhdeseksiltä samaa kuin pornolta, ei ehkä kannata olla parisuhteessa tai harrastaa seksiä ollenkaan muuten kuin itsensä kanssa.

Tällainen ahdistus kumppanin pornonkatselusta kumpuaa usein omasta riittämättömyydestä ja huonosta itsetunnosta. Omaan kelpaamiseen ja rakastettavuuteen on niin vaikeaa luottaa, että pelätään, että kumppani kyllästyy ja vaihtaa parempaan. Tämän vuoksi monen on vaikeaa sulattaa sitäkin, että oma kumppani seuraa somessa hyvännäköisiä tyyppejä ja tykkää näiden kuvista, tai ihan vaan katselee kaupungilla muita ihmisiä. On omituista, että parisuhteen pitäisi tarkoittaa sitä, että sulkee silmänsä kaikilta muilta maailman ihmisiltä. Se, että pitää jotakuta hyvännäköisenä, ei tarkoita, että siinä omassa kumppanissa olisi jotain vikaa. Jos rupeaa rajoittamaan toista niin, ettei tämä saa edes vilkaista kadulla kiinnostavan näköistä ihmistä, tekee parisuhteelleen suuren karhunpalveluksen. Sitä omaa kumppania on vaikeaa pitää pidemmän päälle kovin viehättävänä ja haluttavana, jos olo on kuin vankilassa. Somen suhteen asia ei ole niin yksinkertainen. Paljon riippuu siitä, millaisia käyttäjiä seuraa, ja tyytyykö pelkkään katseluun vai myös tykkää ja kommentoi. Minusta on aika harmitonta seurata jotain somejulkkiksia, joilla on kymmeniätuhansia seuraajia ja joille se yksi tykkäys on todellakin vain yksi muiden joukossa. Jos taas seuraa jotain ihan tavallisia ihmisiä, joilla on se parisataa seuraajaa, ja tykkää aktiivisesti näiden kuvista, on toiminnassa ehkä jotain hämärää. Harmaalla alueella ollaan myös silloin, jos viestitellään aktiivisesti muiden ihmisten kanssa. Somekäyttäytymiselle on vaikeaa asettaa sääntöjä, koska ilmiö on vielä niin uusi. Pettäminen mielletään usein fyysiseksi teoksi, mutta tätä niin sanottua mikropettämistä on vaikeampaa määritellä.  Hyvä nyrkkisääntö on, että jos toiminnasta tulee syyllinen olo tai viestejä ei voi näyttää kumppanille, on lipsahdettu pettämisen puolelle. Tällä verukkeella ei kuitenkaan voi mielestäni vaatia viestejä näytille, koska jokaisella on oikeus yksityisyyteen. Hankala ilmiö, jossa ratkaisun avain on mielestäni luottamus: täytyy sopia yhdessä, minkälainen somekäyttäytyminen on ok, ja luottaa siihen, että sopimuksista pidetään kiinni. Mitään yleistä pettämisen rajaa on kuitenkin mahdotonta määritellä: toisille esimerkiksi yhteydenpito eksään on ehdoton rajanylitys, toisille taas erittäin normaalia.

Joiltain ihmisiltä unohtuu joskus se, että parisuhteessakin osapuolet ovat kaksi erillistä ihmistä, eivät yksi yhteensulautunut kokonaisuus. Tämä tarkoittaa sitä, että vaikka elämä olisi yhteinen, kaiken siinä ei tarvitse eikä missään nimessä kuulukaan olla. Minusta toisella ihmisellä ei pitäisi olla päätäntävaltaa esimerkiksi toisen pukeutumiseen tai rahankäyttöön. Ei ole ok sanella, mitä toinen saa laittaa päälle vaikka juhliin, kuten eräs entinen heilani teki: hän nosti kamalan äläkän, kun lähdin baariin hänen mielestään liian seksikkäänä. Tiedän paljon myös sellaisia pariskuntia, joiden toinen osapuoli pelkää kertoa toiselle mitä on ostanut, koska tietää toisen suuttuvan tai paheksuvan. Ja onpa sellaistakin, että yritetään sanella toiselle koska tämä saa nukkua. Tämä kaikki saatetaan tehdä hyvää tarkoittaen: ehkä ajatellaan, että edistetään toisen hyvinvointia määräämällä tämä syömään terveellisesti, menemään aikaisin nukkumaan ja käyttämällä rahat (määrääjän mielestä) järkevällä tavalla. Loppujen lopuksi tällaisten päätösten tulisi kuitenkin olla aina ihmisten omia. Minusta ei ole oikein sanella, mitä toinen saa tehdä, oli kyse mistä tahansa asiasta. Jos kyseessä on vakava ongelma, kuten päihderiippuvuus tai hengenvaarallinen lihavuus, on oikein ja hyvin toivottavaa yrittää puuttua asiaan ja auttaa toista. Niissäkään tilanteissa toista ei silti voi eikä saa pakottaa mihinkään. Lopulta kyse on siitä, hyväksyykö toisen sellaisena kuin tämä on. Jos ei, on parempi erota. Omissa suhteissani olen pitänyt nyrkkisääntönä sitä, että rajoitan toista niin vähän kuin mahdollista. En usko suhteen kuitenkaan selviävän ilman minkäänlaisia rajoituksia, tai ainakaan se ei silloin ole sellainen suhde, jonka minä haluan. Rajat ja säännöt on siis hyvä olla, ja niistä keskustelemisen tulisi olla itsestään selvä asia parisuhteessa. Jokainen pari voi sopia säännöt sellaisiksi kuin haluaa, ja jollekin ehkä sopii elää kaikkien tässä tekstissäkin mainittujen rajoitusten mukaan, mutta sellaiset ihmiset lienevät selkeä vähemmistö. Minä uskon, että ihminen ja parisuhde voivat parhaiten silloin, kun suhteessa on selkeästi sovitut mutta kuitenkin suhteellisen vapaat rajat, jotka mahdollistavat kummankin osapuolen elämän myös erillisinä ihmisinä.

Mitä parisuhteessa saa rajoittaa? Read More »

Miehet ovat kummallisia

/ Ihmissuhteet, Seksuaalisuus

Meitä on täällä moneen junaan, ja pari niistä junista on sellaisia, joiden kyytiin en ehkä olisi halunnut mennä. Olen ollut sinkkuna aikuisiälläni yhteensä neljä vuotta, ja sille aikajanalle on mahtunut yksi jos toinenkin mies, joka on saanut kysymysmerkkejä sinkoilemaan päästäni. Näiden miesten kohdalla on todellakin tuntunut siltä, että tyypit ovat ajatuksenjuoksunsa perusteella kotoisin jostain hyvin kaukaiselta vieraalta planeetalta.

Otetaan hyppy viisi vuotta taaksepäin. Oli keväinen pilkun jälkeinen aamuyön hetki Helsingin keskustassa, ja minun ja ystävieni seuraan lyöttäytyi mies, joka etsi jatkoseuraa. Hetken mielijohteesta lähdin tyypin mukaan. Olisi ehkä pitänyt tajuta, ettei tällaisesta kohtaamisesta voi seurata mitään hyvää, mutta olin nuori ja seikkailunhaluinen ja mieleni teki munaa. Ja sitä toki sainkin.

Päästyämme tyypin asunnolle hän istutti minut sohvalle, tyrkkäsi käteeni lasin vettä, ja alkoi strippaamaan. Katsoin tyypin kiemurtelua ja ajattelin että jaa, näinkö tämä homma näissä yhden illan jutuissa hoidetaan. Kun vesi oli juotu ja vaatteet riisuttu, ryhdyimme panemaan. Toimituksen ajan mies jutteli kuin Runeberg: oli ihanaa pillua, persettä ja tissiä niin ylenpalttisesti, etten oikein tiennyt, miten päin olisin ylistetyn mutta kiusaantuneesti kiemurtelevan vartaloni kanssa ollut. Paras vaihtoehto oli lopulta nelinkontin, sillä siinä pystyin hautaamaan kasvoni tyynyyn ja tukahduttamaan sillä tahattomat naurunpyrskähdykset, kun mies rynkytti minua takaapäin huutaen samalla, että nyt saat kuule isoa ja paksua munaa. Alkoholilla oli osuutta asiaan, joten en kunnolla muista, oliko se muna edes iso ja paksu. Tämä kommentti on sen sijaan painunut muistiini ikuisiksi ajoiksi. Se tuskin unohtuu vielä silloinkaan, kun olen harmaantunut muistisairas mummo, joka ei muista omaa nimeään.

Outoudet eivät päättyneet siihen, vaan seuraavaksi mies alkoi ruinata lupaa laueta sisääni. Alkoholin turruttamat aistini olivat onneksi sen verran hereillä, että tajusin kieltäytyä. Olin sentään vasta eronnut, enkä ihan heti halunnut sitoutua elämään lapsen tai seksitaudin kanssa. Miehellä oli kuitenkin suunnitelma B, toisin sanoen B-rapun sisäänkäynti, jota hän ryhtyi voitelemaan kuvottavalla kookoksenhajuisella liukuvoiteella. Siihen minulla ei sitten ollutkaan enää muuta sanottavaa kuin:

via GIPHY

Mies kävi vielä suihkussa ja tuli sen jälkeen viereeni makaamaan, otti lusikkaan, ja kysyi, ovuloinko juuri nyt. Olin vaan, että anteeksi mitä? Mies sanoi että niin, kun et halunnut että laukean sisään. Niin onko sulla nyt ovulaatio? Miltä se tuntuu? Oon aina halunnut tietää. Ynähdin vastaukseksi jotain epämääräistä. Mies nukahti, ja hiippailin pois asunnosta kookokselta lemuten. Ja niin päättyi ensimmäinen yhden illan juttuni.

Haluaisin aina uskoa ihmisistä hyvää, ja antaa mahdollisuuksia niillekin, jotka vaikuttavat aluksi vähän omituisilta. Toisin sanoen en usko, vaikka hälytyskellot alkaisivat soida. Ehkä pitäisi. Olin kerran treffeillä erään miehen kanssa. Se oli jo itsessään ihme, sillä hän oli maailmankaikkeuden surkein viestittelijä. Ei sellainen, jolla kestää pari tuntia vastata viesteihin, joka sekin on joskus ärsyttävää. Hän lähti viikoksi Keski-Suomeen ja katsoi puhelintaan sinä aikana kerran. KERRAN. No, päätin antaa mahdollisuuden, vaikka tyyppi vaikuttikin hieman kummalliselta. Ja treffeillämme totesinkin, että olin arvioinut miehen väärin. Hän oli todellisuudessa aivan todella kummallinen. Joka kerta, kun hän avasi suunsa, sieltä tuli ulos jotain, joka kuului ihan eri todellisuuden kuin missä itse elin. Hänen kanssaan oli erittäin hämmentävää keskustella.

Minulla oli kesäloma ja olin sen aikana ehtinyt tylsistyä kuoliaaksi, joten päätin ignoorata kaikki varoitusmerkit ja lähteä vielä miehen luokse teelle. Istuimme sohvan eri päissä, ja tyyppi jutteli minulle asiallisesti. Tuntui, kuin olisin keskustellut jonkun sukulaismiehen kanssa. Tilanteessa ei ollut piirun vertaa flirttiä. Ja sitten mies aivan yhtäkkiä sanoi näin: ”Mä tässä mietin, että haluaisin ehkä suudella sua. Mutta mä en oo ihan varma vielä. Kiinnostais tietää mitä tapahtuu, mut mietin, ollaanko me liian väsyneitä.” Ja minä olin vaan että öö, jahas? Kerro kun olet päättänyt? Pitkällisen pohdinnan jälkeen mies totesi, että juu, nyt suudellaan. Ja sitten kohta jo olinkin selälläni hänen askeettisessa sängyssään, jossa oli värjäämättömät puuvillaiset lakanat, ja jonka vieressä oli suitsukkeilla ja Buddha-patsaalla varustettu alttari. Että juu. Seksi oli kuitenkin yllättävän hyvää siihen nähden miten se alkoi. Toimituksen jälkeen tapahtui kuitenkin se viimeinen pisara, jonka jälkeen aloin tosissani kyseenalaistaa harkintakykyäni. Mies nimittäin puki päälleen värikkäät haaremihousut, joissa oli haaroissa reikä: eikä se ollut siinä vahingossa, vaan aivan tarkoituksella. Kun hän sitten istui risti-istunnassa sukukalleudet reiästä kurkistellen, totesin vaan, että joitakin outouksia voin yrittää ymmärtää, mutta tässä menee kyllä raja.

Ihmisillä on mitä omituisimpia tapoja ilmaista tunteitaan. Passiivis-aggressiiviset ovat niitä pahimpia. Ensin hymyillään ja vakuutetaan että kaikki on hyvin, ja hetken päästä huomaat, että tyyppi on naarmuttanut autosi kyljet avaimilla pilalle. No ihan näin ei sentään käynyt, mutta eräs mies kyllä jätti jälkensä elämääni ja omistamaani tavaraan. Juttumme oli valitettavasti erinäisistä syistä päättynyt, mutta olin unohtanut hänen luokseen pyyhkeen, jonka halusin takaisin. Sovimme tapaamisen, jonne hän lupasi tuoda pyyhkeeni. Sitten tapaamista edeltävänä iltana sain viestin, jossa mies kertoi, että pyyhkeelle oli sattunut pikkuinen vahinko. Hän oli kuulemma ihan vahingossa runkatessaan lauennut sen päälle. Tämä tietysti herätti paljon kysymyksiä.

Mielestäni looginen ratkaisu tilanteeseen olisi ollut pyyhkeen heittäminen pesukoneeseen. Se ei kuitenkaan ollut vaihtoehto, sillä pesutuvassa ei ollut vapaata. Ehdotin seuraavaksi käsinpesua. Sekään ei kuulemma millään sopinut. Sain seuraavana päivänä siis Alkon muovipussissa pyyhkeen, jossa oli entisen heilani mällit. En keksi tälle mitään muuta selitystä kuin sen, että tyypillä oli selkeästi jäänyt suhteestamme jotain hampaankoloon, ja pyyhkeeni häpäiseminen toi hänelle jonkinlaista tyydytystä. Tai no, varmaan useammankinlaista tyydytystä.

Pyyhe on edelleen olemassa. Käytän sitä nykyään suojana, kun värjään hiuksiani. Se oli mainio matkapyyhe, koska se mahtui pieneen tilaan, mutta ongelmia syntyi, kun ystäväni eivät tahtoneet sen roikkuvan samassa naulassa heidän pyyhkeidensä kanssa. Vaikka pyyhettä on toki pesty moneen kertaan, se oli episodin seurauksena ikuisesti niin kontaminoitunut, ettei sitä voinut päästää kosketuksiin puhtaiden ja turmeltumattomien pyyhkeiden kanssa.

Miehet ovat kummallisia Read More »

Näin lopetat suhteen tyylikkäästi ja reilusti

/ Ihmissuhteet

Suurin osa parisuhteista ja muista heilasteluista päättyy siihen, että osapuolet jatkavat eri teille. Suhteen päättäminen ei ole koskaan kiva asia, mutta sen voi mielestäni tehdä hyvin tai huonosti. Hyvä ero on sellainen, jossa jätetty osapuoli kokee tulleensa kohdelluksi reilusti, eikä joudu arvailemaan eron syitä. Valitettavasti erotilanteet on paljon helpompaa hoitaa huonosti ja huolimattomasti, eli juoksemalla asiaa pakoon tai keksimällä tekosyitä. 

Ghostaaminen on kaikista kurjin ja epäreiluin tapa päättää suhde. Se on kuitenkin todella yleistä varsinkin lyhyempien heilastelujen kohdalla. Tavallaan on tosi ymmärrettävää, että vaikkapa yksien treffien jälkeen vaan lakkaa vastaamasta viesteihin: ei ehkätunnu tärkeältä välittää jonkun täysin tuntemattoman ihmisen tunteista, kun mitään suhdetta ei ehtinyt muodostua. Minusta ihmisellä pitäisi silti olla tarpeeksi selkärankaa sanoa tuossakin tilanteessa suoraan, ettei kiinnosta. Se ei ole helppoa, koska tuntuu aina ikävältä pahoittaa toisen mieli; vaikka kyseessä olisikin ihminen, jonka on tavannut vain kerran. Harvoin se reiluin ja oikein tapa toimia onkaan kuitenkaan se helpoin. 

Kaikista ikävintä on se, kun joku antaa ymmärtää treffien menneen hyvin ja näyttää vihreää valoa uudelle tapaamiselle, mutta sitten kuitenkin katoaa. Miksi niin pitää tehdä? Miksi täytyy valehdella ja aiheuttaa toiselle epäjohdonmukaisuudellaan ylimääräistä päänvaivaa? Rukkasten antaminen päin naamaa kuulostaa ehkä rajummalta, mutta todellisuudessa on paljon tökerömpää jättää toinen pohtimaan, missä meni vikaan.

En ole viaton itsekään vaan olen kyllä ghostaamista harrastanut, ja ymmärrän sen houkuttelevuuden. Sanoja ei aina tahdo löytyä, joten tuntuu helpommalta jättää ne sanomatta. On sinänsä hassua, että deittailukulttuuri on muuten keventynyt, mutta kevyenkin suhteen päättäminen on yhä vaikeaa. Tarvitsisimme toimintamallin, joka ohjaisi päättämään suhteet reilusti ja asiallisesti. Meidän pitäisi pystyä käymään sellainen keskustelu, jossa toinen sanoo että kiitos mutta ei kiitos, ja toinen vastaa siihen että no hard feelings, kiitos ja hei. Ihmiset (minä mukaan lukien) tuntuvat kuitenkin pelkäävän toisen loukkaamista niin kovasti, että mieluummin juoksevat tilannetta karkuun ja katoavat. Sillä ei kuitenkaan välty loukkaamasta toista, vaan pelkästään ottamasta vastuuta tilanteesta. Se on raukkamaista ja häpeän, että olen toiminut niin. Pyrin vastaisuudessa olemaan suoraselkäisempi ja osoittamaan sen verran kunnioitusta deittejäni kohtaan, etten tee enää katoamistemppuja.

Useimpien oikeudentaju sentään sanoo, että pidempää suhdetta ei voi lopettaa ghostaamalla, vaan asiasta täytyy käydä keskustelu. Senkin voi kuitenkin hoitaa joko hyvin tai sitten vähän huonommin. Ihmissuhteet ovat monimutkaisia, erot samaten, ja omista tunteista voi olla vaikeaa saada tolkkua. Niitä ei välttämättä osaa pukea sanoiksi edes itselleen, saati sitten jollekulle toiselle. Niinpä tulee sorruttua kliseisiin tekosyihin, kuten ”en ole vielä valmis”, ”vika ei ole sinussa vaan minussa” tai ”olet liian hyvä minulle”. 

Joskus näissä voi olla jotain perääkin, jos on vaikka kulunut lyhyt aika edellisestä suhteesta, eikä siksi olekaan valmis uuteen. Useimmiten kuitenkin kyseessä on pelkkä tekosyy: kun joku sanoo, ettei vika ole sinussa vaan minussa, niin se vika on aivan satavarmasti sinussa. Ja on tosi ymmärrettävää sanoa näin, koska inhimillisistä syistä on parempi vedota eron hetkellä vaikkapa omiin sitoutumisvaikeuksiin kuin sanoa suoraan, että seksielämämme on perseestä ja sukkasi haisevat kamalalta. Näiden erokliseiden pointti onkin se, että ne ovat kamalan epämääräisiä eikä niistä siksi voi vetää mitään tarkkoja johtopäätöksiä. Niitä käyttämällä selviää ehkä loukkaamatta toista enemmän, mutta niistä jää jätetylle suunnilleen yhtä paljon käteen kuin siitä, että toinen olisi vaan ghostannut.

Edellisessä erossani oli läsnä koko joukko näitä kliseisiä eron syitä. Eksäni oli sitä mieltä, että juttumme oli edennyt liian nopeasti, hän halusi aikaa itselleen eikä ollutkaan vielä valmis parisuhteeseen. Silti hän sanoi välittävänsä minusta aina ja toivovansa, että voisimme olla ystäviä. Osaa näistä hän ehkä tarkoitti oikeastikin, tai sitten hän ei vaan pystynyt sanomaan, missä vika todella oli. Joka tapauksessa nielin kaikki syyt ja uskoin vakaasti, että suhteemme päättyi niiden vuoksi. Siksi oli aikamoinen shokki, kun hänellä olikin reilun puolen vuoden päästä uusi tyttöystävä. Meidänkin juttumme alkoi aikoinaan puoli vuotta hänen edellisen eronsa jälkeen – jos hän koki sen olleen liian nopeaa etenemistä, miten hän nyt muka yhtäkkiä olikin valmis suhteeseen? 

Olin vihainen, koska koin, että minulle on valehdeltu. Minusta olisi ollut parempi, että hän olisi sanonut suoraan sen todellisen syyn, joka eron taustalla oli. Jos on joskus välittänyt jostakusta, pitäisi olla rehellinen eikä keksiä tekosyitä. Ja vaikka ei olisikaan ikinä välittänyt toisesta, pitäisi löytyä sen verran kunnioitusta, että myöntää sen.

Olen tajunnut sen, että ei ole hyviä eikä huonoja syitä erota. Jos suhteessa oleminen ei tunnu hyvältä ja oikealta, muita syitä ei tarvita. Erotilanne nähdään kuitenkin usein jonain väittelynä, jossa parhaimmat perustelut voittavat: toiselle täytyy siis keksiä niin hyvä syy, ettei tämä voi väittää vastaan. Jotkut tekevätkin niin, että yrittävät eron hetkellä kääntää toisen pään keinolla millä hyvänsä. Tähänkin tarvittaisiin sellainen reilu ja rehellinen toimintamalli, jossa toinen voisi vaan sanoa etten halua tätä enää, ja toinen hyväksyisi sen mukisematta. Toki on reilua myös keskustella läpi eron syyt, jotta kummallekaan ei jää asioita hampaankoloon, sillä yleensä kyllä aina löytyy joku syy. Omalla vastuulla on sitten se, miten asiat muotoilee, ettei turhaan tule loukanneeksi toista turhaan. Syiden läpikäyminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että pitäisi argumentoida toinen suohon, vaan pelkästään sitä, että tarjoaa toiselle vastauksia. Uskon, että erosta pääsee paljon helpommin yli, kun tietää oikeasti, mistä se johtui.

Lopuksi vielä erinomainen esimerkki siitä, miten parin kuukauden mittainen heilastelu lopetetaan. Kyseessä siis mies, jota tapailin hetken aikaa tässä keväällä, ja jonka kanssa homma ei valitettavasti lähtenyt toimimaan. Minä olin raukkamainen enkä saanut aikaiseksi kertoa hänelle ajatuksistani, mutta onneksi toinen meistä oli kypsä aikuinen ja hoiti homman näin: ”Moi! Halusin vaan sanoo sulle, et oot nasta mimmi ja sun kans on kiva hengailla. Pariskuntaa meistä ei tuu, kun ollaan niin erilaisia. Löydetään kyl jotkut meille sopivammat. Hymyillään kun tavataan :)” Ollaanko kaikki jatkossa kuin hän, puhutaan suoraan ja jätetään ghostailut ja tekosyyt väliin?

Näin lopetat suhteen tyylikkäästi ja reilusti Read More »

Ikuisen rakkauden harha

/ Ihmissuhteet

Mitä pidempään olen ollut sinkku, sitä enemmän olen alkanut kyseenalaistaa nykyisin vallitsevaa parisuhdenormia. Ajatus suhteesta, joka täyttää ihmisen joka ikisen tarpeen, ei ota osumaa elämän kolhuista ja kestää teini-iäistä hautaan asti, on aivan tolkuttoman epärealistinen. Siitä huolimatta siihen pyrkimistä pidetään jostain omituisesta syystä itsestäänselvyytenä – ja eroon päättyneitä suhteita tai sinkkuna elämistä suurina ja häpeällisinä epäonnistumisina. Janne Saarikivi, lempiprofessorini yliopistolta, kirjoitti YLElle oivaltavan kolumnin siitä, kuinka romanttista rakkautta voi pitää meidän aikamme uskontona samalla tavalla kuin kristinuskoa ennen vanhaan. Jumalan olemassaolo kyseenalaistetaan nykyään laajalti, mutta rakkauden harhasta pidetään kiinni yhtä tiukasti kuin kirkon opetuksista keskiajalla. Usko rakkauteen ja sen kaikkivoipaisuuteen yhdistää ihmisiä rankempienkin maailmankatsomuksellisten erojen yli. Ennen uskoimme Raamatun sanaan, nyt prinsessasatuihin ja Hollywood-elokuviin, jotka maalailevat meille kauniita kuvia ikuisesta onnesta. Todellisuus on kuitenkin useammin täynnä pettymyksiä ja häpeää, kun emme pystykään saavuttamaan samaa omissa elämissämme.

Suurimmat ongelmat tässä ovat parisuhteelle asetetut epärealistiset odotukset ja menneisiin aikoihin vertailu. Moni pitää esikuvanaan esimerkiksi omia isovanhempiaan, jotka ovat olleet yhdessä koko elämänsä. Helposti kuitenkin unohtuu, että heidän sukupolvelleen parisuhde ja avioliitto ovat tarkoittaneet aivan eri asioita kuin meille nykyään. Ennen vanhaan avioliitto edusti erityisesti naisille taloudellista turvaa ja toimi myös statussymbolina. Avioero ei ollut yhtä normaalia kuin nykyään, ja siitä sai helposti leiman otsaansa. Vaatimuksetkin olivat todennäköisesti erilaisia: monelle riitti se, että puoliso oli hyväkäytöksinen, eikä juonut liikaa tai ollut väkivaltainen. Harva meistä pysyisi koko elämäänsä sellaisessa parisuhteessa, jossa moni isovanhempiemme sukupolven ihminen on elänyt. Me vaadimme parisuhteelta niin paljon muutakin: siitä haetaan ennen kaikkea emotionaalisten tarpeiden tyydytystä. Haluamme turvaa, läheisyyttä ja hyväksyntää. Asetamme myös seksille aivan erilaisia vaatimuksia kuin isovanhempamme. Saarikiven kolumnia mukaillen voisi todeta, että vaatimuksemme ovat jokseenkin ristiriitaisia: tahdomme roihuavaa intohimoa ja vuodesta toiseen kestävää tunteiden paloa, mutta samalla myös turvallisuutta ja pysyvyyttä. Tämä johtaa tilanteeseen, joka vie niin monet eron partaalle ja sen ylikin; ruuhkavuosiarkeen, jossa työelämän paineet, lapset ja kaikki muu ajavat rakkauden ohi, eikä sitä kipinää toista kohtaan enää tahdo löytyä. Uskon kyllä, että on mahdollista olla onnellisessa parisuhteessa koko ikänsä. Kaikkia ei kuitenkaan ole luotu sellaiseen, vaan toisille sopivat paremmin toisenlaiset suhdemuodot – eikä kaikkia niin sanotusti tavallisiakaan parisuhteita ole tarkoitettu kestämään ikuisesti. Ongelma on vanhanaikainen asenne, joka pitää tiukan yksiavioista elämänmittaista suhdetta ylevimpänä rakkauden muotona, ja kaikkea siitä poikkeavaa epäonnistumisena tai huonompana vaihtoehtona, johon tyydytään pakon edessä. Eroaminen ei onneksi ole enää yhteiskunnallisesti häpeällistä, vaan ihmiset uskaltavat lähteä epätyydyttävistä suhteista vailla pelkoa leimatuksi tulemisesta. Oman pään sisällä saatetaan kuitenkin tuntea häpeää ja epäonnistumisen tunteita, koska se usko ikuisen rakkauden kaiken voittavaan voimaan on niin suuri. Kyse ei kuitenkaan ollut epäonnistumisesta, vaan siitä, että suhde oli tullut tiensä päähän. Emme ole epäonnistunut luovuttajien sukupolvi, vaikka emme pysyisikään yhdessä hautaan asti kuten isovanhempamme. Eivät hekään olisi pysyneet, jos suhteiden lähtökohdat olisivat olleet samanlaiset kuin meillä.

Moni itseni ikäinen ihminen on jo hylännyt kokonaan tämän todellisuudesta vieraantuneen suhdeihanteen ja tavoittelee tulevaisuudeltaan aivan muita asioita kuin avioliittoa. Itse kuitenkin haaveilen edelleen siitä, että jonain päivänä eteeni polvistuttaisiin ja sormeeni pujotettaisiin sormus, ja saisin pukea päälleni valkoisen mekon ja kävellä se päällä alttarille rakastamani miehen kanssa. Vaikka avioliitto tarkoittaakin lähtökohtaisesti ikuista sitoutumista, se käytännössä sitä harvoin on, enkä itsekään oleta niin. Haluan toki parisuhteideni kestävän aina niin kauan kuin mahdollista, mutta olen hyväksynyt ajatuksen, että minut ja tulevaisuuden kumppanini erottaa todennäköisimmin elämä kuin kuolema. Ehkä tämä ikuisen rakkauden harha vaivaakin enemmän Saarikiven ikäpolvea, neli-viisikymppisiä ihmisiä, kuin meitä kolmenkympin kynnyksellä olevia nuoria. Meistä niin moni on jo nähnyt omien vanhempiensa eroavan, ettei ikuinen rakkaus tunnu samalla lailla ikiaikaiselta totuudelta kuin meitä muutamia kymmeniä vuosia vanhemmille. Silti itsekin häpesin epäonnistumistani, kun erosin vuosi sitten. Ajatusmalli ikuisen rakkauden tavoittelusta on jossain niin syvällä, että toisina päivinä se painaa vaakakupissa enemmän kuin rationaalinen tosiasioiden tunnustaminen.

Saarikivi peräänkuuluttaa kolumnissaan jonkinlaista rakkauden reformia, joka uudistaisi käsityksemme ihanteellisesta parisuhdemallista. Tilausta tällaiselle todellakin on, sillä vaikka maailma ympärillämme on muuttunut ja parisuhteen ja avioliiton funktio siinä samalla, on sen ydinajatus säilynyt – ja valitettavasti kestää huonosti aikaa. Ympärillämme vellovat muutoksen aallot: seksuaalinen vallankumous, feministinen herääminen, ilmastokysymykset ja monia muita tekijöitä, jotka pistävät maailmanjärjestystä pala palalta uusiksi. Ehkä seuraavaksi uudistamisvuorossa on rakkauden käsite? Ehkä tulevaisuudessa opimme näkemään elämänmittaisen parisuhteen onnekkaana poikkeamana sen ainoan hyväksytyn ja tavoiteltavan suhdemuodon sijaan? Lue lisää:

Janne Saarikiven kolumni: Romanttinen rakkaus on aikamme yleisin uskonto, mutta onko se totta?

Ikuisen rakkauden harha Read More »