Ihmissuhteet

Aina kun tapaan jonkun miehen, kaverini kysyvät, voisiko siitä tulla jotain vakavaa. Vastaan joka kerta olkiani kohautellen, että hitostako minä tiedän. En ole ikinä tajunnut salamarakastumista, vaan olen aina ollut näissä sitoutumisasioissa harkitsevampi. Toki joskus jo ensitapaaminen paljastaa, onko miehessä poikaystäväpotentiaalia vai ei, mutta omista tunteistani olen varma vasta pidemmän ajan jälkeen. Olen sen verran taipuvainen sitoutumiskammoon, että liian nopea eteneminen saa minut ahdistumaan, vaikka kyseessä olisi tosi ihana mies.

Mikä sitten on liian nopeaa etenemistä? Vertasin tässä vuosi sitten kirjoittamassa postauksessani parisuhdetta tasohyppelypeliin, jonka alkuvaiheessa tasoilta toiselle hypitään nopeammin, ja myöhemmin hyppely hidastuu. Jos ajatellaan suhteen elinkaarta Tinder-matchin syntymisestä vierekkäisiin hautapaikkoihin, on nähtävissä selkeä kaava: alussa asiat tapahtuvat nopeammin, ja mitä syvemmälle mennään, sitä pidempään asioita (yleensä) harkitaan. Olen alkuvaiheessakin aika harkitseva, mutta jotta päästäisiin siihen vaiheeseen, että voisin sanoa kavereilleni jonkinlaisen kunnon vastauksen tuohon alussa mainittuun kysymykseen, täytyy suhteen edetä tiettyyn pisteeseen suhteellisen vauhdikkaasti. Oikeastaan liika hidastelu saattaa jopa tappaa suhteen alkutekijöihinsä, joten alun täytyy olla tarpeeksi nopeatempoinen. Sen jälkeen vauhdin täytyy kuitenkin tasaantua.

Suhteen ensiaskelet: Tinderistä treffeille

Tapaan deittini lähes poikkeuksetta Tinderin kautta. En omista mitään maailman mittavinta match-kokoelmaa, mutta on niitä miehiä sen verran, etten millään ehtisi kaikkien kanssa treffeille vaikka haluaisinkin. Ja kuten viime tekstissäni mainitsin, en oikeastaan ihan hirveästi halua. Pitää siis olla jollain tavalla spesiaalilta vaikuttava mies, jotta viitsin käyttää aikaani hänen tapaamiseensa. Haluan keskustella matchieni kanssa muutaman päivän ennen kuin tapaan heidät, jotta vähän tiedän, minkä tyyppinen ihminen on kyseessä. En siis suostu enää kahden lauseen jälkeen esitettyihin treffikutsuihin. Toisaalta menetän mielenkiintoni aika nopeasti, jos livetapaamista ei ehdoteta muutaman päivän sisällä keskustelun aloittamisesta. Ei aikani riitä siihenkään, että vaan chattailisin tuntemattomien kanssa päivät pitkät.

Kuinka usein tavataan?

Pari kertaa viikossa on mielestäni hyvä määrä. Alkuvaiheen tulee olla tiivistempoinen, koska pitkät tauot tapaamisten välillä saavat kiinnostukseni lopahtamaan. Jos toinen on kovin kiireinen eikä aikaa treffeille löydy, alkavat mieleni ja silmäni harhailla nopeasti toisaalle. Toisaalta tarvitsen tapaamisten välissä tuumaustaukoja, jotta voin jäsennellä fiiliksiäni. En siis halua viettää toisen kanssa joka ikistä päivää ja yötä, tai välillä ehkä haluaisinkin, mutta sisimmässäni tiedän kuitenkin etten halua. Arvostan omaa tilaa niin paljon. Tykkään kuitenkin siitä, että silloin kun ei nähdä, laitetaan viestiä. Rakastan sitä ihanaa alun vaihetta, kun saa aamulla hyvää huomenta-viestin ja ilta loppuu hyvän yön toivotuksiin. Nykyään kuitenkin tapailen lähinnä työssäkäyviä miehiä, joilla ei ole koko ajan aikaa näpyttää puhelintaan, joten olen oppinut nauttimaan eri tavalla siitä, kun saan viestejä. En siis enää harmistu siitä, jos viestejä ei tule, vaan iloitsen siitä, kun niitä tulee. Viestit pitävät yllä jännitettä, vaikka tapaamisten väli joskus venyisikin. Ja tavallaan tykkään siitäkin, että tapaamisia saa odottaa innolla ja vähän ikävöidäkin toista, koska se pidentää alkuhuuman kestoa ja estää suhdetta muuttumasta heti kamalan arkiseksi.

Entä seksi?

Fyysisellä puolella olen aina ollut nopeampi etenemään enkä näe mitään ongelmaa siinä, että seksiä harrastetaan vaikka heti ekoilla treffeillä. Jos se tuntuu oikealta, niin mikäs siinä. Minusta on paljon parempi hoitaa se ensimmäinen seksikerta nopeasti ns. alta pois, koska mitä kauemmin sitä pitkittää, sitä enemmän tulee paineita, että sen pitäisi olla jotenkin spesiaalia. Itselleni seksi on myös niin tärkeä osa suhdetta, että haluan tietää mahdollisimman nopeasti, toimivatko kemiat sängyssä ja ovatko toisen seksimieltymykset ollenkaan samassa linjassa omieni kanssa. On meinaan ikävää, jos ehtii jo ihastua, ja sitten käykin ilmi, ettei seksi toimi. Ja toisaalta seksi ja muukin fyysinen läheisyys, kuten yhdessä nukkuminen, vahvistaa niitä ihastumisen tunteita.

Seuraavan askelen ottaminen

Vaikka tapailu menisi tosi hyvin ja olisin ehtinyt ihastuakin, se suhteen ”virallistaminen” on vaikea paikka. Olen tehnyt sen tosin vain kerran, ja silloin homma meni tosi kivuttomasti: eksäni tavatessani olin heti ensimmäisten treffien jälkeen sitä mieltä, että nyt muuten kolahti ja kovaa, ja olin heti mukana, kun hän halusi tehdä minusta tyttöystävänsä. Toisaalta olin ollut silloin sinkkuna kolme vuotta putkeen ja käynyt läpi hirveän määrän paskoja treffejä ja lyhyeen loppuneita tapailusuhteita, joten en olisi voinut olla paljoa valmiimpi parisuhteeseen. Nyt tilanne on eri, kun edellinen parisuhde on loppunut vasta alle puoli vuotta sitten. Haluan kyllä parisuhteen, mutta jos minun pitäisi ryhtyä sellaiseen huomenna, en pystyisi siihen. Tarvitsen nyt siis pidemmän tapailuvaiheen, enemmän miettimisaikaa ennen seuraavaa tasohyppyä.

Koska on siis hyvä aika kysyä, missä mennään?

Olen miettinyt viime aikoina sitäkin, että tarvitseeko sitä ylipäätään kysyä ikinä. Eikö voisi vaan antaa suhteen mennä eteenpäin omalla painollaan ilman, että tehdään mitään sopimuksia? Ajatus houkuttelee, mutta käytännössä haluaisin kuitenkin, että jossain vaiheessa sovittaisiin selkeästi suhteen säännöistä. Ja olisihan se hankalaa, jos ei tiedä, voiko kutsua toista tyttö- tai poikaystäväksi. Jossain vaiheessa olisi ehkä siis ihan hyvä kuitenkin ns. ”virallistaa” suhde. Mutta ei sitä välttämättä tarvitse tehdä kauhean nopeasti, ei tässä jäniksen selässä olla.

Välillä pelkään sitäkin, että kiirehdin vahingossa parisuhteeseen jonkun kanssa vain siksi, että ystäväni niin kovasti liputtavat sitoutumisen puolesta. Haluaisin että he voisivat olla iloisia puolestani, mutta nämä pyristelyni ihmissuhdeviidakossa tuntuvat aiheuttavan heille naurukohtausten lisäksi lähinnä vaan huolta. Se ahdistuksen tunne, jonka saan heti kun asiat etenevät liian nopeasti tai väärään suuntaan, on kuitenkin liian voimakas, jotta voisin tehdä mitään mitä en oikeasti halua. En vaan pysty. Niin se on vaan minun ja kaikkien muidenkin pakko hyväksyä, että tässä edetään nyt hieman hitaammin ja sillä siisti.

Lettukestit-podcastissa oli viime viikolla pohdintaa siitä, miksi ihminen saattaa parisuhteessa kokea epävarmuutta, vaikka olisi sinkkuna itsevarma. Tunnistin itseni aiheesti hyvin, sillä sinkkuna tunnen olevani usein varsin itsevarma, kun taas parisuhteessa epävarmuus saa jotenkin enemmän tilaa mielessäni. Tavallaan tämä kuulostaa oudolta, koska voisi hyvin kuvitella tilanteen menevän juuri päinvastoin. Vaikka olen sinkku itsekin, niin ajattelisin silti loogisemmaksi sen, että sinkku kokisi epävarmuutta ja parisuhteessa oleva olisi itsevarmempi. Perustelu tälle logiikalle olisi se, että parisuhteessa olevan ei tarvitsisi epäillä omaa viehätysvoimaansa, koska hänen kumppaninsa olisi sen toimivuudesta elävä todiste. Sinkkuna taas saattaisi kokea epävarmuutta ja riittämättömyyden tunnetta, kun ei sitä kumppania vierellä ole. Mutta todellisuudessa asia ei ainakaan omalla kohdallani ole ollenkaan näin, vaikka toki joskus on niitäkin päiviä, jolloin ajattelen olevani maailman surkein ja epämielenkiintoisin ihminen, johon kukaan ei voi ikinä rakastua. Mutta niitä on aika harvoin, ja useimmiten olen aika itsevarma. Ja helppoahan se on ollakin, kun saa ihan jatkuvasti huomiota miehiltä esimerkiksi Tinderissä tai ihan muutenkin.

Itsevarmuus pysyy yllä vielä tapailun alkuvaiheessa, kun kaikki on uutta ja jännittävää, ja voi näyttää toiselle aluksi itsestään vain ne parhaat puolet. Siinä vaiheessa kaikki on vielä niin kepeää, että ei hirveästi hetkauta, vaikka juttu ei lähtisikään etenemään. Sen kun vaan nappaa Tinderistä uuden. Mutta sitten kun se suhde lähteekin syvenemään ja alkaa kehkeytyä jonkinlaisia tunteita sitä toista kohtaan, epävarmuus alkaa nousta pintaan. Heti kun mukana on tunteita, pelin panokset nousevat korkeammiksi, ja epävarmuus syntyy, kun tajuaa voivansa satuttaa itsensä pahasti jos suhde päättyisi. Suhteen edetessä joutuu väkisin myös jossain vaiheessa näyttämään toiselle itsestään myös niitä ei niin hyviä puolia, ja siinä vaiheessa voi helposti iskeä pelko siitä, että jos se toinen ei enää haluakaan jatkaa suhdetta niihin tutustuessaan. Tilannetta pahentaa se, jos on itse epävarma jostain asiasta itsessään: jos vaikka inhoaa omia vatsamakkaroitaan, niin saattaa olla varma että toinenkin vihaa niitä, vaikka todellisuus olisikin toinen. Ja saattaahan sitä tulla ajatelleeksi myös sen toisen edellisiä kumppaneita ja vähän alkaa vertailla itseään heihin, jolloin keksiikin helposti ison kasan epävarmuutta aiheuttavia asioita, ja siinä sitä sitten ollaan, syvällä suossa. Epävarmuus kumpuaa varmaan aika pitkälti siitä, että usein asetamme kumppaneillemme varsin kovia vaatimuksia. Etsimme ”sitä oikeaa”, jonka pitäisi olla täydellinen, vaikka tiedämmekin, ettei kukaan siihen pysty. Olen kuitenkin törmännyt sellaiseen ajattelutapaan, että kaikki toisen sellaiset piirteet, joista ei hirveästi pidä, ajatellaan jonkinlaisiksi universumin merkeiksi siitä, ettei toinen ole ”se oikea”. Että jos vaikka itse tykkää jalkapallosta ja toinen ei, niin se sitten tarkoittaa, että nämä ihmiset ovat toisilleen täysin väärät. Tätä ajatusta lietsoo jossain määrin myös se, että Tinderistähän voi koska tahansa tulla vastaan joku vieläkin ihanampi tyyppi: miksi siis tyytyä mihinkään vähempään kuin täydelliseen? En usko siihen, että ihmisille olisi olemassa jotkut tietyt yhdet täydelliset vastapuolet, enkä siihenkään, että ylipäätään pitäisi ”tyytyä” vain yhteen ihmiseen koko loppuelämän ajaksi. Minusta sellainen lähtökohta on aika iso vastuu yhden ihmisen harteille. Onko siis ihmekään, jos tuntee itsensä riittämättömäksi sellaisen paineen alla. Eli epävarmuus voi syntyä ihan vaan siitä, että ei koe kumppaninsa kanssa mitään ”tämä on nyt se oikea”-valaistumista, ja alkaa sitten kuumottaa, että se todellinen oikea onkin joku muu ja oma kumppani voi hänet kohdata koska tahansa. Ei varmaankaan Tinderissä tosin, jos puhutaan vakavasta suhteesta, mutta kyllähän sitä voi vaikka työkaveriinkin rakastua. (Jostain syystä olen aina ollut vakuuttunut siitä, että jokaisen entisen poikaystäväni unelmakumppani on ollut joku samalla alalla oleva tai samoja asioita harrastava ihminen, ja ollut heistä kaikkein mustasukkaisin. Siitä huolimatta, että itse en haluaisi esimerkiksi bloggaavaa tai suomen kieltä opiskelevaa miestä. Logiikka, missä olet?)

On aika ymmärrettävää, että menettämisen pelko saa tuntemaan epävarmuutta, mutta tärkeää on, ettei anna sen muuttua itseään toteuttavaksi ennustukseksi. Epävarmuus on nimittäin usein hyvin pitkälti omassa päässä, ja kaikki pelot täysin irrationaalisia. Ongelmia kuitenkin tulee, jos antaa epävarmuuden vaikuttaa omaan käytökseen. Ikävä sanoa näin, mutta jos kovasti pelkää kumppaninsa katselevan muita ja alkaa käyttäytyä ahdistavan mustasukkaisesti, niin kyllä muuten varmasti alkaa se kumppanin katse harhailla vihreämmille niityille. Sitten voikin olla taas itsevarma sinkku niin kauan, että tulee vastaan joku uusi, jonka menettämistä saa taas pelätä.

Cosmopolitanin bloggaaja Ylikelaaja on uusi suosikkini, ja hänen tekstinsä avaavat hauskasti miesnäkökulmaa näistä samoista aiheista, joita itsekin mielessäni pyörittelen. Hänellä oli vastikään blogissaan teksti siitä, mitä miehet ajattelevat naisten tyylistä eli vaatteista, meikeistä, kampauksista ja sen sellaisesta. Hänen mukaansa miehet eivät juurikaan kiinnitä huomiota naisten tyyliin, paitsi silloin, kun siinä on jotain vikaa. Naisilla on hänen mielestään kaksi erilaista tyyliä: sellainen, jossa on vaatteet päällä ja näyttää kivalta, ja sellainen ”ekstra-tyylikkyys”, joka tarkoittaa säväyttävää ja mieleenjäävää pukeutumista. Jälkimmäinen on kuulemma riskialtis laji, koska mieleenpainuva ei välttämättä ole sama asia kuin hieno. Olen tavallaan samaa mieltä, sillä näen itsekin eron siinä, että jollakulla on päällään perus kivat ja siistit mutta aika mitäänsanomattomat vaatteet, tai jollain lailla erikoisen mietitty asukokonaisuus. Tämä jälkimmäinen kategoria jakaantuu kuitenkin miljoonaan eri suuntaan: on hipsterityyli, preppy-tyyli, sporttinen tyyli, naisellisen klassinen tyyli, goottityyli, rokkarityyli ja mitä näitä nyt on. Ja luulen, että Ylikelaajan postauksessaan mainitsema kaverinainen viittasi näihin, kun oli Ylikelaajalta mielipidettä naisten tyyleistä kysellyt. Että onko joku tietty tyyli, mikä kyseistä miestä tai miehiä ylipäätään miellyttää. Kysyin itsekin muutaman miehen mielipidettä aiheeseen ja heistä moni sanoi kiinnittävänsä naisissa melkein heti ensimmäisenä huomiota tyyliin. Monilla oli myös selkeä mielipide siitä, minkälainen tyyli juuri heidän silmiään viehätti, ja osasivatpa muutamat mainita jopa tietynlaisia vaatekappaleitakin, joista naisten päällä tykkäsivät. He sanoivat myös tekevänsä tyylin perusteella oletuksia ihmisen persoonasta, vaikka kuitenkin myönsivät, ettei siitä kovin syväluotaavaa käsitystä sielunmaisemasta vielä saa. Mutta kyllä moni kuitenkin tuntuu ajattelevan niin, että tietyllä tyylillä pukeutuva ihminen on jossain määrin tietynlainen myös persoonaltaan, ja se voi vaikuttaa aika paljon siihen, pitääkö tätä kyseistä ihmistä kiinnostavana. Jos vaikka itse tykkää pukeutua rennosti ja toisella on joka päivä jakkupuku ja korkkarit, niin kyllähän se ehkä vähän indikoi sitä, että kiinnostuksenkohteet ja muut saattavat olla hieman eriävät. Usein myös räväkästi pukeutuvia pidetään ulospäinsuuntautuneempina ja rohkeampina ihmisinä kuin niitä, jotka pukeutuvat arkisemmin tai joiden vaatteet sulautuvat seiniin. Moni piti tärkeimpänä kuitenkin sitä, että itse viihtyy omissa vaatteissaan, oli tyyli mikä tahansa.

Tässä upea tyylinäyte: nilkat ja kengät! Tyyli on sitä ominta minua: tennarit jalassa säällä kuin säällä, minähän en korkkareilla koikkelehdi!

Itselleni ja varmasti monelle muullekin naiselle oma tyyli on tosi tärkeä itseilmaisun väline, ja koen kyllä, että pukeutumiseni kertoo jonkin verran myös minusta ihmisenä. Kaikki eivät näin ajattele, ja on varmasti tosi paljon sellaisia miehiä, joille vaatteet nyt eivät ole niin hirveän tärkeä asia. Voin kuitenkin kertoa, että miehen tyylillä on useille naisille todella paljon väliä. Monilla, kuten myös minulla, on ihan selkeitä preferenssejä miesten tyylin pienimpien yksityiskohtienkin suhteen, ja tiedän lukuisia naisia, jotka ovat tyrmänneet miehiä siksi, etteivät ole pitäneet heidän tyylistään. Ei siihen välttämättä vaadita sen enempää, kuin rumat kengännauhat. Itse olen kerran melkein kääntynyt kannoillani ja jättänyt menemättä Tinder-treffeille, kun deittini kertoi minun voivan tunnistaa hänet eräästä tietynlaisesta hatusta. Huono tyyli siis laskee miehen pisteitä heti, vaikka muuten olisikin todella hyvännäköinen, ja vastaavasti heikompaa ulkonäköä voi paikkaita tosi paljon tyylikkyydellä. Olen mielestäni aika rohkea pukeutuja ja tykkään pukeutua huomiota herättävästi, mutta en koskaan valitse niitä kaikista räväköimpiä asuja ensimmäisille treffeille. Tämä johtuu asiasta, jonka Ylikelaajakin tekstissään jossain sivulauseessa mainitsi, ja jonka olen kokemuksesta huomannut: uusimmat trendivillitykset tai muuten vaan erikoiset asuyhdistelmät ovat välillä miesten mielestä lähinnä kummallisia. En pukeudu miehiä miellyttääkseni, mutta treffeillä haluan toki antaa itsestäni hyvän ensivaikutelman, joten valitsen mieluummin jotain hieman neutraalimpaa mutta kuitenkin omaan tyyliini istuvaa. Jos haluan tehdä pukeutumisellani vaikutuksen johonkin mieheen, valitsen päälleni jotain sellaista, joka korostaa vartaloni parhaita puolia. En siis välttämättä pue vaikkapa oversize-paitaa tai culottes-housuja, vaikka niitä tykkään kyllä muuten pitää. Harva (minun tuntemani) mies on kuitenkaan sitäkään mieltä, että törkeän kireät vaatteet tai ylenpalttinen paljastelu olisivat mikään seksikkyyden multihuipentuma. Ylikelaajankin mielestä seksikkyys syntyy pitkälti ihan muista asioista kuin vaatteista, ja sellaiset tarkoituksella tosi seksikkäät vaatteet eivät välttämättä aiheuta niitä positiivisimpia ajatuksia miesten päässä. Tietenkin jokaisella on oikeus pukeutua miten haluaa, mutta ymmärrän Ylikelaajaa hyvin siinä, että jos seksikkyyden tavoittelu menee yli, lopputulos ei välttämättä hirveästi kiihota. Entä sitten miesten seksikäs pukeutuminen? Itse en ainakaan niin paljon mistään paljastelusta syty, mutta yksi asukokonaisuus on kyllä ylitse muiden. Arvaatteko mikä se on? Jep, puku. Siis kaikki miehet näyttävät hyvältä puku päällä. Puku on myös siitä hyvä, että poistaa tyyliulottuvuuden tavallaan kokonaan, eli pukumiestä ei voi arvioida hänen tyylinsä perusteella. Toinen hyvä on myös erilaiset univormut. Ai että, huhhuh. Miesten kannattaisi lähettää dickpicien sijaan naisille kuvia itsestään univormuissa, kyllä muuten varmasti toimisi paremmin! Käykääpä lukemassa Ylikelaajan blogia, jos kiinnostaa, mitä sanottavaa miehellä on näistä deittailu- ja ihmissuhdeasioista. Kommentointikin kannattaa, sillä parhaat kommentit pääsevät kuukausittain Cosmopolitan-lehteen!

Harva meistä on ylenpalttisen draamailun suuri fani. Draamakuningattaret ja -kuninkaat eivät taida olla juuri kenenkään unelmakumppaneita, koska jatkuva draama jos joku todellakin rasittaa parisuhdetta. Aika moni meistä kuitenkin syyllistyy silloin tällöin pikku draamailuun, mutta se ei ole maailmanloppu: tunneilmaisu on todella vaikea laji, jota saa tosissaan opetella, ja silti huolimattomuusvirheitä sattuu kaikille. Draamailu ajatellaan usein ennen kaikkea naisten jutuksi, ja monet miehet nimeävät sen ehdottomaksi turn-offiksi. Minuakin on joskus moitittu liiasta draamailusta ja voin kyllä myöntää, että siihen on todellakin ollut joskus ihan aihetta. Yksi rasittavimmista ja nimenomaan usein naisten harrastamista draamailun muodoista on sellainen huomionhakuinen ja täysin keksityistä asioista suuttuminen, joka on esimerkiksi parisuhteessa tosi turhauttavaa, kun toinen ei ymmärrä yhtään mistä on kyse. Draamailija siis yrittää jotenkin telepaattisesti viestiä toiselle jostain tarpeestaan, ja kun tämä toinen ei sitä ymmärrä, draamailija suuttuu. Toisen on sitten hauskaa alkaa arvailemaan mitä tapahtuu, kun toinen vaikuttaa suuttuneen täysin tyhjästä. Myönnän tehneeni tätä itsekin ja en todellakaan moiti ketään jota se on ärsyttänyt, koska onhan tuo nyt varsin keskenkasvuista toimintaa. Hyvä viimeaikainen esimerkki tästä on myös Love Island Suomi-ohjelman Senja, joka itkeskeli muille naisille sitä kun hänen parinsa ei tullut juttelemaan, vaikka hän ihan selvästi vihjasi haluavansa keskustella menemällä yksin istumaan ulos. Öö, miten tuosta voi suuttua? Tasa-arvon nimissä on kuitenkin sanottava, että miehetkin draamailevat ja usein vielä pahemminkin kuin naiset. Huvittavinta on se, että ne miehet, jotka ovat sanoneet vihaavansa draamaa, ovat yleensä itse aina niitä pahimpia draamailijoita. Draama on vain erilaista: siinä missä naisilla se usein on aika näkyvää, tunteenpurkauksia ja itkeskelyä ja sen sellaista, niin miehet draamailevat hiljaa mutta sitäkin rasittavammin. Monelta jätkältä puuttuu alkeellisimmatkin taidot käsitellä konfliktitilanteita, ja siksi he välttelevät niitä viimeiseen asti, ja konfliktin sattuessa sulkeutuvat ja vetäytyvät tilanteesta täysin. Siis tajuatteko kuinka raivostuttavaa on yrittää selvittää jotain riitaa sellaisen ihmisen kanssa, joka vaan kerta kaikkiaan kieltäytyy keskustelemasta! Tai joskus mies vaan patoaa sisälleen kauhean kasan ärsytyksen tunteita eikä sano niistä kumppanilleen mitään, joka vaan jatkaa jollakin lailla ärsyttävää käytöstään tietämättä yhtään, että se toista häiritsee. Sitten mies vaan eräänä päivänä sinkauttaa sen puolen vuoden aikana kerätyn patoutuneiden vitutuksen tunteiden padon kumppanin naamalle, joka on ihan ihmeissään, että mistä tämä kaikki tuli. Hirveän kypsä tapa käsitellä tunteita, eikö? Voidaan siis todeta, että draamailu on aika sukupuolineutraali asia. Miehiä vaan tuntuu ärsyttävän enemmän sellainen julkinen tunteilu tai tunteenpurkaukset ylipäätään, ja naisia taas se, että miehet vetäytyvät konfliktitilanteista. Erot tunteiden näyttämisessä ja käsittelyssä ja siten myös siinä, miten paljon kestää draamailua toiselta, liittynevät temperamenttierojen lisäksi aika vahvasti lapsuudessa opittuihin malleihin. Mielestäni tässä näkee ihan selvästi sen, kuinka miehet on opetettu olemaan näyttämättä tunteitaan ja naisille tunneilmaisu taas on ollut paljon sallitumpaa aina. Näkeehän sen jo ihan siitäkin, kuinka paljon normaalimpaa vaikka itkeminen on naisille: moni meistä itkee surullisena, väsyneenä, stressaantuneena, kännissä, ennen menkkoja, menkkojen aikana, menkkojen jälkeen, romanttisten leffojen lopuissa ja toisinaan jonkun supervoimakkaan orgasmin jälkeen. Monet miehet taas itkevät, no, hautajaisissa, jos sitäkään. Eikä se mitenkään voi johtua mistään sisäsyntyisestä sukupuolten välisestä erosta, koska pikkulapset kyllä itkevät kaikki ihan yhtä paljon sukupuolesta riippumatta. Eli hmm, olisikohan niin, että kumppanin draamailu saattaa olla monille miehille niin epämiellyttävää sen vuoksi, että tunneilmaisua on oppinut kavahtamaan koko ikänsä…

Tämä on lempipaitani. Vähemmän draamaan, enemmän teknoa! <3

Itseäni ärsyttää eniten kolmenlaiset draamailijat. Ensinnäkin sellaiset ihmiset, jotka eivät edes yritä riidellä reilusti, vaan mököttävät, pitävät mykkäkoulua tai asettuvat heti puolustuskannalle yrittämättä edes kuunnella toisen näkemystä. Riiteleminen on taitolaji ja sitä pitää ihan todella harjoitella, varsinkin parisuhteessa. Olen itse tehnyt tosi ison työn opetellessani paremmaksi riitelijäksi, mutta eihän se mitään auta, jos vastapuoli ei tule yhtään vastaan. Minua ei siis kiinnosta ollenkaan ruveta suhteeseen miehen kanssa, joka riitelee kuin viisivuotias lapsi. Toisekseen vihaan sellaisia ihmisiä, joilla on sellainen perusnegatiivinen asenne kaikkeen: joko valitetaan ihan joka ikisestä mahdollisesta asiasta, tai sitten väitetään vastaan kaikkeen mitä toinen sanoo. Rusinat rasahtaa totaalisesti niihin tyyppeihin, jotka vänkäävät kaikesta mahdollisesta ihan vaan siitä vastaan väittämisen ilosta. Myös sellaisten piisamirotta-ankeuttajien seura, joiden elämä tuntuu olevan pelkkää kärsimystä ja vastoinkäymisiä, vie aika nopeasti elämänhalun kaikilta läsnäolijoilta. Kuppi nurin menee myös sellaisten ihmisten kanssa, jotka tekevät hirveän ison numeron jokaisesta pikku vastoinkäymisestä ja pilaavat kaikkien muiden fiiliksen valituksellaan. Esimerkiksi nälkä, väsymys, katkennut kynsi, kylmä sää tai huonosti mennyt tukka kääntävät tämän ihmisen suupielet alaspäin, eikä hän todellakaan tyydy murjottamaan yksin, vaan kailottaa kurjuudestaan kaikille niin, ettei kenelläkään vaan olisi kivaa olla. Hauskaa esimerkiksi lähteä ulos juhlimaan tällaisen tyypin kanssa, jonka ilta on pilalla jo ennen etkoja, koska silmänrajaukset eivät onnistuneet tai kynsilakat menivät pilalle. Kyllähän se ymmärrettävästi ärsyttää joo, mutta en tajua miksi a) tällaiset pikkujutut pitää ottaa niin vakavasti ja b) miksi täytyy pilata kaikkien muidenkin fiilis. Ylipäätään ihmiset, jotka käyttäytyvät huonosti muita kohtaan, ovat minusta aika epämiellyttävää seuraa. Aina ei tietty voi olla parhaimmillaan, mutta sellaiset ihan perus käytöstavat ovat kyllä ihan kiva juttu. Draamailu on kieltämättä aika ärsyttävä asia, ja soisinkin, että ihmiset tutustuisivat enemmän omiin tunteisiinsa. Draamailu kun usein johtuu siitä, että ei vaan osaa ilmaista tunnettaan muuten, mutta niitä taitoja olisi ihan hyvä opetella, niin selvittäisiin paljon vähemmällä – noh, draamalla. Omia tai toisen tunteita ei kannata pelätä, ei niitä negatiivisiakaan, vaan niiden kanssa kannattaa opetella elämään ja tulemaan toimeen. Ja jos on draamaan taipuvainen, niin ehkä vähän tutkiskella sitäkin mikä ne negatiiviset tunteet oikein laukaisee. Kannustan parisuhteessa olevia myös puhumaan kumppanilleen rehellisesti kaikista tunteista, ja suomaan toisellekin turvallisen tilan tunneilmaisuun, jossa ei tarvitse pelätä toisen tuomitsemista tai suuttumista. Kuulostaa paljon helpommalta kuin mitä se on, tiedän, mutta elämänlaatu ja parisuhde muuttuvat takuuvarmasti paremmiksi heti, kun edes yrittää petrata näissä asioissa.

Tinder on ikuisuusaihe, mutta ilmeisesti siihen ei vaan voi kyllästyä, sillä edellistä Tinderiin liittyvää videotani on kehuttu paljon. Ja kyllähän Tinderistä voisi jauhaa vaikka viiden videon verran, joten tein jatko-osan, jossa taas luettelen juttuja joita Tinderissä ei kannata tehdä. Katsokaa ja kertokaa mitä piditte!

Aiheeseen liittyvää: Näin onnistut Tinderissä Tinderin hauskat kehotukset keskustelunaloitukseen Korkkiruuvikikkeli

Erosta on kulunut nyt nelisen kuukautta. Pitkälle on tultu siitä toukokuisesta päivästä, kun parisuhteeni päättyi ja elämäni hajosi palasiksi: tai siltä se silloin tuntui. Tässä sitä kuitenkin ollaan edelleen ihan yhtenä kappaleena. Selvisin koko hommasta paljon vähemmällä kivulla ja säryllä kuin kuvittelin, ja olen siitä iloinen. Mutta miten siinä onnistuin? Tässä pari konstia, vinkkiä ja ajatusta, joiden koen auttaneen minut tähän pisteeseen. 1. Kesällä oli helppoa voida hyvin Jotenkin oli paljon helpompaa iloita elämästä myös eron jälkeen, kun aurinko paistoi ja lämpömittari huiteli hellelukemissa. Sydämeen sattui paljon vähemmän, kun surkeita fiiliksiä pystyi pakenemaan vaikka rannalle. Jos ero olisi tullut eteen vaikka marraskuussa, kun on koko ajan pimeää, kylmää ja märkää, olisi fiiliksenikin todennäköisesti ollut tuplasti paskempi. 2. Sain apua ystäviltäni ja vertaistukea sinkkukavereiltani Kerroin erosta parhaille ystävilleni heti, kun se tapahtui. He olivat puhelimen päässä, kun makasin vessan lattialla, itkin huutoitkua ja melkein oksensin, koska oli niin paha olla. Ilman heitä en olisi selvinnyt ikinä, enkä voisi olla kiitollisempi siitä, että he ovat olemassa. Valitettavasti heistä ei parisuhteellisina ihmisinä kuitenkaan ollut vertaistueksi, joten tarvitsin tukea myös toisilta sinkuilta. Kaveripiirissäni sattui samoihin aikoihin pari muutakin eroa, joten sain kohtalontovereistani hyvää juttuseuraa. Sain suunnattomasti voimaa myös siitä, kun sinkkukaverini auttoivat minua näkemään tilanteeni hyvät puolet ja saivat minut ajattelemaan, että uusi elämäntilanteeni voikin olla enemmän mahdollisuus kuin uhka. Kirjoitin heidän antamastaan tuesta tämän tekstin. 3. Tajusin olla syyttämättä erosta itseäni Kun erokriisi oli päällä, mietin vimmatusti erilaisia ratkaisuja tilanteeseemme, kunnes lopulta tajusin, etten voi tehdä mitään. Tilanne ei ollut minun syytäni enkä olisi voinut omalla toiminnallani vaikuttaa lopputulokseen. Ehkä toisin toimimalla olisin voinut saada suhteellemme jatkoaikaa, mutta mitä hyötyä siitä olisi ollut, kun luultavasti olisimme lopulta päätyneet eroon kuitenkin. Jossittelu on turhaa, enkä viitsi kiusata itseäni miettimällä asioita, jotka olisin voinut tehdä eri tavalla. Toisaalta en syytä eksäänikään, sillä ei tämä hänenkään vikansa ollut. Välillä on toki ollut hetkiä, jolloin olen ollut vihainen eksälleni siitä, että hän noin vain ”pilasi” elämäni, mutta olen pitänyt ne tunteet omana tietonani, koska tiedän niiden olevan irrationaalisia. Eromme syynä ei ollut mikään konkreettinen vääryys jota toinen olisi toista kohtaan tehnyt, joten kumpikaan ei oikein voi olla toiselle mistään vihainen. Ei tässä ole voinut tehdä muuta kuin vaan hyväksyä tilanteen, ja yrittää elää sen kanssa.

4. Annoin itselleni armoa Erokriisin kanssa samoille viikoille osuivat myös neljät yliopiston pääsykokeet, joten stressitasoni olivat aika kovilla. Eron jälkeen päätinkin keskittyä vain toipumiseen ja antaa itselleni luvan ottaa muuten iisisti. Tämä tarkoitti sitä, että annoin itselleni luvan syödä mitä huvittaa, bilettää niin paljon kuin mieli tekee ja muutenkin tehdä juuri niitä asioita, joita halusin. Lopputuloksena oli aika monta tyhjää jäätelöpurkkia sekä univelkaa ja krapulaisia aamuja, mutta se auttoi. Yritin käsitellä tunteitani myös urheilemalla, mutta valitettavasti lenkillä hikoilu teki oloni vain entistä vittuuntuneemmaksi, joten siitä ei juuri ollut apua. Mennyt kesä ei siis ollut kropalleni se kaikista hellivin, mutta muuten olo kyllä koheni. 5. En ottanut laastarimiestä Jos jostain olen iloinen, niin siitä, etten eron jälkeen juossut välittömästi jonkun toisen miehen luo. Minun olisi nimittäin tehnyt mieli tehdä niin, ja purkaa se kaikki paska olo johonkin raa’an eläimelliseen seksiin jonkun toisen kanssa. Se olo meni kuitenkin yhdessä illassa ohi, koska en tietenkään oikeasti ollut valmis seksiin toisen miehen kanssa vielä siinä vaiheessa. Otin oikeastaan koko kesän todella iisisti deittailumielessä: kävin muutamilla treffeillä, mutta edelliseen sinkkuvaiheeseeni verrattuna miesrintamalla oli todella hiljaista. Mutta se on oikeastaan vaan hyvä juttu, vaikka vähän ärsyttikin esimerkiksi tämä tyyppi, joka teki minulle oharit. Ja kyllähän sekin helpottaa, ettei eksänikään ole ryhtynyt eromme jälkeen sekopäisesti panemaan kaikkea mikä liikkuu tai hankkinut heti uutta tyttöystävää. Toivon hänelle toki pelkkää hyvää, mutta en kiistä ettenkö olisi helpottunut siitä, että näin on. 6. Päätin, että menen eteenpäin, enkä jää menneeseen roikkumaan Olen ajatellut eron jälkeen moneen otteeseen, että haluaisin eksäni takaisin. Niinä hetkinä sanoin itselleni, että ainoa keino siihen on se, että päästän irti ja menen eteenpäin. Siinä ei oikeastaan voi kuin voittaa, kävi miten kävi. Joko palaisimme eksäni kanssa yhteen, ja olisin siitä onnellinen, tai sitten emme palaisi, mutta olisin onnellinen silti, koska olisin päässyt hänestä yli. Aukoton logiikka, ja hyvin on toiminut. Suosittelen kaikille. 7. Hullu kissanainen ei ole koskaan yksin Kissastani oli suurta lohtua silloin, kun tuntui että olen maailmassa aivan yksin eikä kukaan välitä minusta. Kissani myös huomaa kun olen surullinen, ja selvästi reagoi siihen kun vaikka itken. Ensimmäisenä yönä nukahdin niin, että kissani piti tassullaan kädestäni kiinni. Kun heräsin, olimme molemmat eri asennoissa, mutta tassu oli jälleen käteni päällä. Se oli hellyyttävää. Kissani on ihana. Tällä hetkellä voin mainiosti, eikä erotuska enää juuri muistuttele itsestään. Tai no, vähän ehkä tuli sekunniksi haikea fiilis viime perjantaina yliopiston Fuksiseikkailun jatkoilla, kun bileissä esiintynyt Mikael Gabriel lauloi pidä musta kii, älä päästä koskaan. Siinä oli hetken aika yksinäinen olo, mutta se meni nopeasti ohi, kun muistin olevani pukeutunut keltaiseen ranskanperuna-asuun ja ajatus yksinäisestä ranskalaisesta alkoi naurattaa. Eli asiani ovat suurimmaksi osaksi varsin hyvin. Aiheeseen liittyvää: Duosta tulikin soolo 7 x eron hyvät puolet Mitä tehdä seksileluille eron jälkeen?

Sain viikko sitten uuden puhelimen, ja latasin siihen tietysti Tinderin saman tien. Aika samalta se Androidin ruudulta näytti kuin vanhasta Iphonestakin, mutta yhden eron huomasin. Nimittäin kun menee siihen sivulle, missä on keskustelut ja matchit, ja klikkaa sellaisen matchin kuvaa jonka kanssa ei ole vielä jutellut, saa kehotuksen aloittaa keskustelu kyseisen matchin kanssa. Tavallisesti siinä lukee vain ”Keskustele Tinder-parisi kanssa”, mutta tulee sieltä aika paljon muutakin: kehotuksia, nasevia hashtageja ja jopa vinkkejä siihen aloitusrepliikin keksimiseen! Tässä parhaat kollaaseina.

Tuo TinderTuesday taisi lukea mun kohdalla muutamalla matchillani, koska sain tiistaina enemmän keskustelunaloituksia kuin koko viime viikolla. Puhelin värähteli ihan hulluna, olin ihan ihmeissäni. Ehkä tiistai on nyt uusi sunnuntai, joka aikaisemmin on ollut se aktiivisin tinderöintipäivä.

Mukavaa että Tinder kannustaa huomaavaisuuteen ja kohteliaisuuteen, ei tässä enää jaksaisikaan mitään ”hyvä perse lähetkö panee”-viestejä. Oikean alakulman teksti vähän hämmentää, mutta joo, kysymyksen esittäminenkin on ihan hyvä tapa aloittaa keskustelu.

Myös huumori ja nokkeluus toimivat aina. Tällä viikolla (juurikin silloin tiistaina) sain muutaman tosi hyvä keskustelunaloituksen, niitä oli selkeästi mietitty ja niihin oli helppo vastata hauskasti. Näitä lisää!

Niin, mitä sitä tässä turhia odottelemaan, rohkeasti viestiä vaan! Oikean alakulman suomennos ei ole ehkä kaikkein tykein, mutta väliäkö tuolla. 

Hyvät Tinder-keskustelut tuppaavat olemaan nykyään kiven alla, tai välillä keskustelut ylipäätään: moni valittaa, ettei saa matcheiltaan vastauksia edes siihen ensimmäiseen viestiin. Ilmeisesti kyseinen ilmiö on ihan yleinen trendi, kun sovelluskin joutuu patistamaan käyttäjiään puhumaan toisilleen. Huoh. Ehkäpä valitsen tuolta jonkun houkuttelevan näköisen matchin ja kysyn, olisiko meillä tänään #TinderThursday. Kai sekin voi olla juttu?

Käsi ylös, jos olet joskus tuskaillut Tinderin surkeaa valikoimaa? Selaat ja selaat, mutta jokainen profiili menee vasemmalle, ketään hyvää ei kerta kaikkiaan vaan löydy? Juu, sama homma täällä. Aikasempi Tinder-urani oli niin täynnä pettymyksiä, että olen tällä toisella kierroksella ollut varsin tiukalla seulalla liikkellä. Usein selaillessa tulee se tunne, ettei hyviä miehiä vaan kerta kaikkiaan ole enää jäljellä. Ja jos profiili miellyttääkin, niin seinä tulee vastaan viimeistään keskustellessa. Tämä on luonnollisesti johtanut siihen, etten ole käynyt viime aikoina treffeillä kovinkaan paljon (lue = ollenkaan), koska en vaan löydä ketään sellaista jonka tapaamiseen haluaisin kallista vapaa-aikaani kuluttaa.

Kyllä, crazy cat lady selaa myös Tinderiä kissansa kanssa.

 Samaa ongelmaa puitiin myös Lettukestit-podcastin viimeviikkoisessa jaksossa, jossa joku kuuntelija pyysi juontajien neuvoja miehen löytämiseen, kun ”Tinderissä kaikki on ihan kamalia”. Juontajien neuvo oli hyvin yksinkertainen: kokeile antaa mahdollisuus myös niille miehille, jotka normaalisti laittaisit vasemmalle. Heidän kertomansa esimerkit havainnollistivat hyvin sitä, kuinka meille monesti kehittyy oma ”Tinder-kaava”, eli kiinnostumme hyvin säännönmukaisesti vain tietyntyyppistä profiileista. Kaavaa rikkomalla voi kuitenkin päästä huikeisiin tuloksiin, kuten kummankin juontajan tapauksessa: molemmat ovat tavanneet miehensä Tinderissä, ja nimenomaan niin, etteivät he olleet aluksi erityisen vaikuttuneita, mutta päättivät kuitenkin antaa mahdollisuuden. Tavallaan tämä on varsin loogista: jos jokainen omaan Tinder-kaavaan sopiva mies on osoittautunut pettymykseksi, eikö ole järkevä askel kokeilla jotain sen ulkopuolelta? Aika monella (myös minulla) yksi ongelma saattaa olla se, että kiinnostumme vain niistä hyvin tehdyistä Tinder-profiileista, joiden eteen on selvästi nähty vaivaa. Mutta onko sellaisen profiilin omistaja kuitenkaan paras mahdollinen kumppaniehdokas? Olisin taipuvainen veikkaamaan, että ei. En itse ainakaan haluaisi tapailla mitään ammattideittailijaa, jolla on 2000 matchia Tinderissä ja jolla tuskin on erityistä kiinnostusta tyytyä heistä vain yhteen. Poikkeuksiakin varmasti on, mutta silti vaistoni valikoisi potentiaalisemmaksi tapaukseksi jonkun ihan tavallisen jätkän, jolla on ihan kivat mutta aika tavalliset kuvat ja joka ei näytä miesmallilta tai roomalaiselta veistokselta. Ongelma on, että tosi monen miehen kuvat ovat oikeasti todella surkeita, ja koska niistä ei saa mitään käsitystä tyypin todellisesta ulkonäöstä, profiili tulee laitettua varmuuden vuoksi vasemmalle. Niinpä sitä saattaa missata mahdollisuuden tutustua moneen tosi mukavaan mieheen, jotka todennäköisesti olisivat myös paljon paremman näköisiä oikeassa elämässä kuin kuvissaan.

Toinen juttu, mistä podcastissa puhuttiin, on viestittely. Helposti sitä itsekin kiinnostuu eniten niistä tyypeistä, joilta tulee viestiä koko ajan ja joiden kanssa juttelu on kuin vuorokauden ympäri jatkuva stand up-show. Niistä tyypeistä, jotka juttelevat niitä näitä muutaman lauseen päivässä, ei jää oikein mitään käteen ja tulee oikeastaan sellainen olo, ettei jätkää varmaan edes hirveästi kiinnosta. Mutta jos asiaa ajattelee toiselta kantilta, on oikeastaan vähän outoa, miksi joku käyttäisi valtavan määrän aikaa päivästään jutellakseen jollekulle, jota ei ole koskaan edes tavannut? Eikö tyypillä ole muka mitään muuta tekemistä, kuin kirjoitella Tinderissä randomeille? Vierastan itse tosi paljon sitä että pyydetään treffeille vain muutaman lauseen vaihtamisen jälkeen, mutta ehkä pitäisi antaa sellaisellekin lähestymistavalle mahdollisuus: on nimittäin hyvin mahdollista, että ne oman elämänsä stand up-koomikot heittävät samoja juttuja tosi monelle muullekin, eivätkä oikeastaan edes halua tavata oikeasti ketään, kunhan jutustelevat.

Millainen on sitten minun Tinder-kaavani? Ainakin nämä jutut saavat minut useimmiten pyyhkäisemään vasemmalle: – pelkät selfiet kuvina – tyypin vartalossa on oltava jotain vikaa, tai sitten hänellä ei ole sosiaalista elämää eikä ketään joka ottaisi hänestä kuvia – ylenpalttiset matkailukuvat – koska mitä teen miehellä, joka huitelee jatkuvasti toisella puolella maailmaa? – typerät nimet – oli mies millainen silmäkarkki tahansa, en vaan pysty, jos tyypin nimi on joku Jyrki-Pekka tai Markku-Kalevi – ei-suomalaisen kuuloiset nimet – koska en jaksa vääntää englantia, vakavat suhdekeskustelut ovat tarpeeksi vaikeita suomeksikin – tietyt ulkonäköseikat, kuten venytyskorut korvissa, pitkät hiukset, rumat parrat, pikeepaidat, lävistykset tai ne järkyttävän rumat metalliset kaulaketjut – jos näyttää kuvien perusteella lyhyeltä – kiipeilyn harrastaminen – kaikki kiipeilijämiehet ovat jotenkin outoja – jos näyttää liian kiltiltä ja kunnolliselta – kestäisikö sellainen mies minua? – kaljuus – lihavuus – liian isot lihakset – + monta muuta random syytä, joiden tiedostan kyllä olevan aika typeriä Eli olisikohan nyt ehkä pikkuisen syytä vähän rikkoa tätä kaavaa, jos vaikka alkaisi tuloksia syntymään?