Ihmissuhteet

”Sori, täällä on vähän sotkuista.” ”Mennään mieluummin teille, mä en oo ehtiny siivota.” Päästelen tällaisia lauseita suustani usein, niin kavereiden kuin treffikumppanienkin seurassa. En kehtaa kutsua kotiini ketään, jos en ole ehtinyt siivota sitä tiptop-kuntoon. Kavereiden kanssa ei pieni sotku haittaa, mutta kun joku mies on tulossa ensi kertoja luokseni, puunaan ja hinkkaan kämppää kuin kuningattaren vierailua varten. Uskon vakaasti, että kodin siisteystaso on yhteydessä omaan viehättävyyteeni: ainakin siten, että sotkuinen koti laskee pisteitäni miesten silmissä. Lisäksi minusta siivoaminen ennen jonkun vierailua on vain yksinkertaisesti kohteliasta ja huomaavaista. Yhdellä parhaista ystävistäni on toisenlainen siivousfilosofia. Häntä ei juuri kiinnosta käyttää aikaa kotinsa puunaamiseen, koska on kuulemma huomattavasti parempaakin tekemistä. Hänen ja hänen poikaystävänsä koti on aina elämänmakuisen kaaoksen vallassa, jota täydentävät koiran riekaleiksi repimät lelut ja limaiset puruluut. Hän ei koskaan pyytele anteeksi kotinsa sotkuisuutta, eikä jynssännyt paikkoja silloinkaan, kun he vasta tutustuivat poikaystävänsä kanssa. Tästä huolimatta hänellä on onnellinen parisuhde, eli ilmeisesti kodin siisteys ja naisen viehättävyys eivät nyt sitten kuitenkaan kulje käsi kädessä. Olenko minäkin nyt sitten hinkannut kotiani ihan turhaan, jos siisteys ei miehiä edes kiinnosta? Asiaan oli saatava selvyys, joten lähdin tiedustelemaan asiaa keneltäs muultakaan kuin Tinder-matcheiltani. Aluksi kysyin, siivoavatko he itse kotejaan silloin kun ovat kutsuneet naisia kylään, ja sen jälkeen pyysin mielipiteitä siitä, voiko naisen sotkuinen koti vähentää kiinnostusta kyseistä naista kohtaan. Vastaukset noudattivat hyvin samankaltaista linjaa: jokainen vastaaja kertoi siistivänsä kotiaan kylään tulevia naisia varten, ja suurin osa siivosi myös kavereiden vierailujen takia. Kaikki vastaajat olivat myös sitä mieltä, että toisen kodin sotkuisuus saattaisi hyvinkin olla kiinnostusta laskeva tekijä. Pöyhimättä jääneet tyynyt eivät kuulemma ole mikään välitön erektiontappaja, mutta kokonaiskuva ihmisestä saattaa muuttua negatiivisemmaksi, jos tämä ei pidä kodistaan huolta. Sotkuinen koti saattaa herättää epäilyksiä myös siitä, että toinen olisi yhtä huolimaton myös henkilökohtaisen hygieniansa suhteen, joka puolestaan on iso kiinnostusta vähentävä tekijä lähes kenen tahansa mielestä.

Vastaajat ja minä edustamme yleistä ajattelutapaa, joka mukaan kodin siisteys on ihmisen kunnollisuuden mittari ja sotkuinen koti merkki siitä, että sen asukkaalla menee elämässä muutenkin huonosti. Vastapainoksi tälle ajattelulle on nyt syntymässä uusi ajattelutapa, kotipositiivisuus, johon törmäsin tässä Helsingin Sanomien artikkelissa ja jota aikaisemmin mainittu ystäväni edustaa. Kotipositiivisuus on sukua kehopositiivisuudelle, ja siinä ajatellaan, että myös sotkuiset ja tavaraa pursuilevat kodit ovat yhtä hyviä kuin kiiltäviksi puunatut ja millilleen järjestetyt. Artikkelissa mainitaan myös käsite siivouspeli, jolla tarkoitetaan juuri sitä mitä minäkin ennen jokaista vierasta teen, eli kodin siivoamista sellaiseen kuntoon, missä se ei normaalisti koskaan ole. Ja jos vierailee pelkästään siivouspelin pelaajien kodeissa, näkee pelkästään epärealistisen siistejä koteja, olettaa että muilla on aina siistimpää kuin itsellä, ja kierre on valmis. Jos pidämme tahratonta ja sisustuslehtimäisen siistiä kotia normina, tulemme tuominneeksi ne oikeasti ”normaalit” kodit, joissa elämisen jäljet näkyvät: syyllistymme sotkusheimaukseen. Askel kotipositiivisuuden suuntaan voisi olla toivottu, koska siivouspelin pelaamiseen tuhraantuu arvokasta aikaa, jonka voisi mieluummin viettää kutsumiensa vieraiden kanssa sotkusta stressaamatta ja sitä anteeksi pyydellen. Itsellänikin menee hirveästi aikaa pelkästään siihen, että siivoan kodin ennen treffeille lähtöä, jotta voin halutessani kutsua deittini kotiini häpeämättä. Kuulostaa aika hölmöltä, eikö? Kotipositiivisuudella ei kuitenkaan tarkoiteta sitä, että ihmisiä kannustettaisiin olemaan kokonaan siivoamatta ja elämään törkyisissä läävissä tavararöykkiöiden keskellä. Kuten Tinder-matchieni vastauksistakin kävi hyvin ilmi, on olemassa ”sotkua” ja sotkua: muutamat hujan hajan olevat tavarat ovat täysin eri asia kuin haisevat tiskit, likainen kylpyhuone ja sentin paksuiset pölykerrokset. Pieni epäjärjestys oli kaikkien vastaajien mielestä täysin ok, mutta likaisuus ja varsinkin pahat hajut taas  ehdottomasti luotaantyöntäviä asioita. Minun mielestäni puhtaus, niin oman itsen kuin kodinkin, on peruskohteliaisuutta muita ihmisiä kohtaan. Ei siis kannata välttämättä stressata niin paljoa siitä, että kirjat ovat hyllyssä värijärjestyksessä tai jokainen koriste-esine kauniisti aseteltu, vaan sen sijaan pestä vessanpönttö ja lattiat. Treffikumppanien kyläilyjä ajatellen kannattaa myös ehkä silloin tällöin vaihtaa lakanat: raikkaissa petivaatteissa on kivempaa peuhata. Aion jatkossakin siivota ennen kuin kutsun ihmisiä kylään. Aion jatkaa myös tapaani vastata jokaiseen kuulemaani siivouspahoitteluun toteamalla, etten tietääkseni ole siirtynyt siivoustarkastajan uralle sitten viime näkemän. Ja seuraavaksi aion imuroida. Siivouksen lisäksi myös erikoiset sisustusratkaisut herättävät ihmetystä toisten kodeissa. Lue vanha tekstini poikamiesboksien sisustuksesta tästä!

Tuli tuossa vastaan artikkeli, jossa kerrottiin tutkimuksesta, jossa selvitettiin mikä ihmisten mielestä on sinkkuudessa ikävintä. Vastaukseksi saatiin yksinäisyys, seksin puute, taloudelliset syyt, tapahtumiin osallistuminen yksin sekä ympäristön tuomitseva asenne. Ja näinhän se just on. Ylivoimaisesti paskin asia sinkkuna olemisessa on se, että joutuu olemaan yksin. Vaikka samaan aikaan se on kyllä myös ihanaa, koska viihdyn tosi hyvin omissa oloissani, enkä kaipaa siihen jatkuvasti toista ihmistä vierelle. Mutta ei sitäkään koko ajan jaksa. Asiaa ei ehdi ajatella kovin paljoa silloin, kun on paljon tekemistä ja koko ajan menossa jonnekin, mutta jos vapaa-aikaa on vähänkin enemmän, alkaa kaivata sitä toista siihen vierelle. Tai vähintäänkin jotakuta, jolle laittaa viestejä ja kertoa omasta päivästä. Älypuhelimen kanssa olo ei edes tunnu kovin yksinäiseltä, mutta jos puhelinkin on hiljaa, silloin tuntuu pahalta. Kaikista pahiten yksinäisyys konkretisoituu silloin, kun oikeasti tarvitsisi toista ihmistä, eikä sellaista ole. Esimerkiksi sairastaessa, kun ei edes voi pyytää ketään käymään kaupassa, vaan sinne on raahauduttava itse puolikuolleena.

Otin tämän postauksen kuvat kaksi päivää eron jälkeen. Oli muuten yksinäinen olo.

Yksinäiseltä tuntuvat välillä myös sellaiset juhlat ja tilaisuudet, missä muut ovat kumppaneidensa kanssa ja itse joutuu menemään yksin. Eipä se missään kavereiden illanvietoissa niin haittaa, mutta esimerkiksi häissä harmittaa enemmän. Tämä ei itseäni kuitenkaan niin hirveästi vaivaa, koska esimerkiksi sukulaiseni ovat onnekkaasti sellaisia, etteivät juuri kysele rakkauselämästäni tai kuumottele perheenlisäyksen hankkimisen suhteen. Välillä on silti ikävää, kun joutuu viettämään viikonlopun yksin kotona, koska kaikki kaverit ovat jossain sydänkäpystensä kanssa. Tai kun kaveripariskunta intoutuu suuteloimaan jossain niin, että sitä joutuu katsomaan vierestä. Seksin ja ylipäätään fyysisen läheisyyden puute myös varsin surkea juttu. Hetken aina pärjää ilman, mutta se käy vaikeammaksi tietyn ajan jälkeen. Ärsyttävintä on, että periaatteessa voisin saada seksiä koska tahansa: senkun vain nappaisin Tinderistä jonkun tai laittaisin Jodelin seksiseuraa-kanavalle ilmoituksen. Ongelmana on vaan se, ettei minua kiinnosta vähääkään panna ketään tuntematonta. Seksi ei ole silloin sellaista mitä haluaisin, eikä läheisyydestä voi edes puhua, joten olen mieluummin ilman. Se vaan on aika tylsää. Blaah. Onneksi vibraattori on keksitty, mutta kyllä sekin alkaa jossain vaiheessa kyllästyttää. Olen sen verran vaihteluhaluinen ihminen, etten jaksaisi sitoutua seksisuhteeseen pelkästään itseni kanssa. Taloudellinen puoli on näin opiskelijan ja osa-aikatyöläisen näkökulmasta tosi iso miinuspuoli sinkkuudessa, koska yksin kaikki maksaa paljon enemmän kuin kaksin. Onneksi itselläni on sentään kämppiksenä veljeni, jonka kanssa puolitamme asuinkustannukset. Yhteiselomme tuskin kuitenkaan kestää ikuisesti, joten jossain vaiheessa joutunen muuttamaan johonkin törkeän kalliiseen yksiöön ja maksaa sen päälle kaikki mahdolliset kulut omasta pussistani. Pariskuntana olisi tässäkin asiassa helpompaa.

Kaiken tämän päälle tulee vielä se yhteiskunnan asenne, että sinkkuus on välivaihe kohti oikeaa elämää eli parisuhdetta, ja että sinkussa on automaattisesti jotain vikaa, jos hän ei löydä itselleen kumppania. Tosi kivaa. Oma lähipiirini ei onneksi suhtaudu minuun minään toisen luokan kansalaiseen sinkkuuteni vuoksi, mutta vähän kyllä tulee kevyttä vihjailua, että pitäisi joku mies löytää. Aina kun kerron jostain tapaamastani miehestä, niin heti kysytään, että onko se vakavaa. Hitostako minä tuollaista tiedän yksien treffien perusteella. Sen tiedän kuitenkin, että kaikki tarkoittavat vain hyvää, ja haluavat nähdä minut yhtä onnellisena kuin olin suurimman osan edellisestä parisuhteestani. Itse lisäisin tähän vielä yhden jutun, mikä minua sinkkuudessa harmittaa: nimittäin sen, että joudun itse ottamaan kaikki kuvat itsestäni tätä blogia varten, koska ei ole omaa hovikuvaajaa. En hyödyntänyt eksääni tässä asiassa tarpeeksi, ja nyt ei sitten ole ketään. Oi missä olet, jonkinlaiset taidot omaava mutta ei liian professional valokuvaajamies? ps. tässä se artikkeli, mistä repäisin nämä tutkimustulokset.

Olen harvoin oikeasti vihainen, mutta viime lauantaina kyllä meinasi mennä kuppi nurin ja orava muuntajaan. Minulle nimittäin tehtiin oharit ja vietin koko illan yksin kotona, koska deittini ei suvainnut saapua paikalle.

En ymmärrä mitä oikein tapahtui. Olimme sopineet deittini kanssa näkevämme lauantai-iltana ja keskustelleet siitä useaan otteeseen kuluneen viikon aikana, ja laitelleet vielä päivälläkin viestiä aiheeseen liittyen. Tyyppi kyseli monelta pääsen töistä ja oliko päiväni mukava, myöhemmin ilmoitti käyttävänsä koiran ulkona ja lähtevänsä sitten, mutta ei sitten koskaan kuitenkaan ilmestynyt paikalle. Laitoin monen tunnin odottelun jälkeen vielä viestin, että mihinköhän hän mahtoi jäädä, mutta mitään vastausta ei ole tullut. Hän vaan katosi kuin tuhka tuuleen. Kävin kuitenkin stalkkaamassa että puhelinta on katsottu viestini lähettämisen jälkeen, joten hän tuskin on kuollut eikä puhelimessakaan pitäisi olla mitään vikaa. Ilmeisesti hän vain päätti, että eipä sittenkään viitsi vaivautua, vaikka oli vaikuttanut varsin innokkaalta aikaisemmin.

Tajuan kyllä että välillä kiinnostus treffeille lähtemiseen on pyöreä nolla. Itsekin olen joskus skipannut treffejä johonkin tekosyyhyn vedoten, kun en ole jaksanut mennä, tai jos kiikarissa on ollut joku kiinnostavampi tyyppi. Olen kuitenkin sentään ollut sen verran kohtelias, että olen ilmoittanut deitelleni etten ole tulossa ja vieläpä kertonut jonkun syynkin siihen, keksityn tai totuudenmukaisen. En ikinä voisi olla niin kusipäinen, että jättäisin vaan menemättä treffeille enkä sanoisi toiselle mitään, saatikka ilmoittaisin olevani kohta lähdössä ja sen jälkeen lopettaisin viesteihin vastaamisen. Sakko tämä ihminen kenties jotain sairasta tyydytystä siitä, että vedätti minua ja sen jälkeen jätti minut kuin nallin kalliolle? Mikä ihmeen pointti tällaisella käytöksellä voi olla?

Ilmeeni, kun istuin kymmeneltä illalla sohvalla tajuten, että jätkä ei todellakaan ole tulossa…

Luin tuossa taannoin Jodelin Tinder-kanavalta tapauksista, joissa ihmiset ovat sopineet matchiensa kanssa treffeistä, ja joutuneet heti ajankohdan sopimisen jälkeen poistetuiksi. Tällainen toiminta kuulostaa kaikessa älyttömyydessään vähän samanlaiselta kuin minun kokemani, en tajua logiikkaa kummankaan taustalla. Keräävätkö nämä ihmiset jotain listaa tyypeistä, joiden kanssa olisivat halutessaan päässeet treffeille, vai mitä tässä tapahtuu? Onko tämä joku uusi fuckboy-juttu: ennen sentään käytiin panemassa ja kadottiin vasta sen jälkeen, nyt skipataan seksi kokonaan ja mennään suoraan pettymyksen tuottamisvaiheeseen? Mitä kukaan voi siitä saada irti? En oikeasti vaan saa päähäni mitään järkevää selitystä.

En edes tiedä mikä tässä ärsyttää kaikista eniten. Se, että kiirehdin turhaan töistä kotiin siivoamaan, vai se, että kuvittelin saavani seksiä, mutta jäinkin ilman. Tai ehkä kuitenkin se, että heti ensimmäiseksi aloin miettiä mitä olin tehnyt väärin, kun tässä kävi näin. Koska miksi ihmeessä syyttäisin itseäni jonkun toisen kusipäisyydestä, en minä ole tehnyt kenellekään mitään pahaa enkä todellakaan ansaitse tällaista kohtelua. Olen toki saattanut omalla toiminnallani jotenkin aiheuttaa tyypin kiinnostuksen hiipumisen, mutta en sitä, että hän päätti tehdä minulle näin katalan tempun.

Enää en syytä itseäni tästä vähääkään, vaan syy on pelkästään miehen. Olin aluksi todella vihainen: heräsin keskellä yötä kissani metelöintiin ja valvoin tunnin muistaessani tapahtuneen, koska ärsytti niin paljon. Nyt pari päivää myöhemmin lähinnä naurattaa, koska koko juttu on niin älytön. Haluaisin kyllä tietää, mistä tässä oikein oli kyse, oliko takana jotain suurempaa logiikkaa, vai oliko tyyppi vain joku maailman piittaamattomin idiootti. Mene ja tiedä, tämä jäänee ikuiseksi mysteeriksi. Mutta hei ihmiset, jos ette jaksa mennä treffeille, niin keksikää edes joku tekosyy. Ei ole iso vaiva ja säästää toisen aika paljolta ihmettelyltä. Tai sitten voi vaikka sanoa ihan suoraan, jos ei kiinnosta. Ei siihen kuole.

Olin (ja olen vähän vieläkin) rikki parisuhteeni päättymisestä: toki siksi, että sattui menettää rakas ihminen, mutta ehkä vielä enemmän siksi, että se tuntui kuin olisin ottanut askelen taaksepäin elämässäni. Pelottava uhkakuva yksinäisen vanhanpiian elämästä syöksyi aivoihini heti kun erosta tuli todellisuutta, eikä se lähde sieltä pois. Asiaa ei yhtään auta se, että olen ”jo” 26-vuotias, eli siinä iässä, kun pitäisi ruveta vakiintumaan. Jos tämä olisi tasohyppelypeli (johon parisuhdetta tässä postauksessa vertasin), olisin juuri hypännyt tyhjään ja putoaisin kieppuen alas takaisin lähtöruutuun. Ja takaraivossa tykyttää paine, joka sanoo ettei aikaa alusta aloittamiseen ole enää, olen jo liian vanha, peli on menetetty.

Olen asettanut itselleni päässäni deadlineja, jolloin tiettyjen asioiden elämässäni pitäisi tapahtua. Ne eivät muuten ole hirveän tarkkoja, mutta olen pitänyt erittäin tärkeänä sitä, että alkaisin odottaa ensimmäistä lastani viimeistään 26-vuotiaana. No, tässä alkaa olla kiire, jos pitäisi puolen vuoden sisällä löytää mies ja vielä raskautuakin, joten lienee parasta todeta, ettei tämä deadline tule pitämään. Toki voisin hankkia lapsen yksinkin, mutta jos totta puhutaan, lapsi ei sopisi elämäntilanteeseeni nyt millään tavalla. Olen tosi tyytyväinen tämänhetkiseen elämääni ilman lasta ja oikeastaan ilman parisuhdettakin, jopa niin tyytyväinen että vähän ahdistaa. Pelottaa, että nautin elämästäni tällaisena niin paljon, etten ikinä tule hankkineeksi miestä ja perhettä ja havahdun joskus nelikymppisenä siihen, että on liian myöhäistä. Että jos en nyt aktiivisesti ota hirveitä kuumotuksia tästä asiasta, niin tulen kuolemaan yksin ilman rakkautta. Ihan kuin se kuumottelu veisi minut jotenkin lähemmäksi noita tavoitteita. Tiedän itsekin kuinka typerältä tämä kaikki kuulostaa, ja yritän kovasti kuunnella sitä osaa minusta, joka tietää ettei aika ole vielä kypsä perhe-elämälle ja vakiintumiselle. Siltä osalta, joka saa aikaan stressin paukkuvista lapsi-deadlineista ja lähettää kauhukuvia päähäni, yritän taas parhaani mukaan sulkea korvani, koska siitä ei ole tähän mennessä seurannut mitään muuta kuin mielipahaa.

Puhelinkuvia jälleen, Tallinnan kukkaisfestivaaleilta tällä kertaa.

Osa kavereistani on samanlaisia ikäkriiseilijöitä ja deadlinejen asettajia, mutta onneksi minulla on yksi ystävä, joka osaa rauhoitella kun kuumotus ja ahdistus meinavat ottaa vallan. Hän kertoi muun muassa erään meitä kymmenen vuotta vanhemman tuttunsa sanoneen, että nykyään 30 on uusi 20 ja meidän ei todellakaan kannattaisi ottaa stressiä mistään vakiintumisesta, vaan elää nuoruutta täysillä kun vielä voimme. Hän sanoo myös aina, että miesjuttujen ja parisuhteettomuuden murehtimisen sijaan minun pitäisi ”sitoutua sinkkuuteen”, keskittyä nyt itseeni ja omaan elämääni. Tavoittelemaan niitä kaikkia muita unelmia, joita minulla oman perheen lisäksi on. Sain häneltä myös tehtäväksi listata kymmenen tavoitetta, jotka eivät liity mitenkään miehiin tai parisuhteeseen, ja jotka minun pitäisi suorittaa ennen niiden parisuhdetavoitteiden miettimistä. Tässä on tekemäni lista:

1. Kasvatan blogin lukijamäärää niin, että se on vuoden loppuun mennessä tuplasti isompi kuin nyt

2. Yritän menestyä eräässä työtehtävässä, jonka aloitan tänä syksynä

3. Liikun ja venyttelen vähintään kerran viikossa kunnolla

4. Otan enemmän valokuvia, jotta kehittyisin paremmaksi kuvaajaksi

5. Käyn gynekologilla selvittämässä, onko kropassani kaikki hyvin

6. Teen kestohedelmäpusseja, jotta voisin luopua muovipusseista

7. Menen hammaslääkäriin

8. Treenaan lantionpohjan lihaksiani paremmin

9. Teen koulussa muistiinpanoja luennoilla ja oikeasti keskityn enkä vaan räplää puhelinta

10. Yritän säästää rahaa karsimalla mm. ulkona syömistä

Valokuvaajan taitoni eivät todellakaan ole huippuluokkaa, joten tätä sietää hieman harjoitella vielä…

Tätä listaa tehdessä tuli sellainen olo, että elämäni on muuten todella hyvää ja mielekästä, kun oli oikeasti vaikeaa keksiä asioita, joihin haluaisin muutosta. Hyvähän se onkin tällaisessa tilanteessa ahdistua jostain sellaisesta, ettei nyt saavuta jotain oman pään sisäistä typerää deadlinea, kun ei ole mitään oikeita ongelmia mistä murehtia. No, noiden lisäksi tavoitteenani on nyt yrittää vaan nauttia elämästä ja päästä eroon tästä ahdistuksesta, koska se tekee minusta mitenkään onnellisempaa. Sitä paitsi elämästä ei ikinä tiedä: saatan tavata elämäni rakkauden vaikka huomenna, tai olla raskaana vaikka viikon päästä. Vaikka toivon kyllä että niin ei käy, koska öö, en todellakaan ole valmis nyt äidiksi. Sanoi pään sisäinen kelloni mitä tahansa. Avaan ajatuksiani lastenhankinnasta ja lapsettomaksi jäämisen pelostani enemmän tässä postauksessa. Hienoinen sitoutumiskammokin on tässä sinkkuuteni myötä nostanut taas päätään, siitä asiaa tässä tekstissä.

Ajattelin aika paljon ikäeroasioita viime viikonloppuna ollessani kavereiden kanssa hauskanpitohommissa Weekend-festivaaleilla. Weekend on profiloitunut aika vahvasti sellaiseksi nuorten festariksi, joten valmistauduin jo etukäteen siihen, että todennäköisesti jokainen kohtaamani mies on minua reilusti nuorempi. Jälleen oli siis ajankohtaista ottaa esille ikuinen kysymys siitä, onko se ikä pelkkä numero, ja mitä merkitystä sillä numerolla mahdollisissa festariheilakuvioissa tai muissa suhdevirityksissä mahtaa olla. Viihdyn itse parhaiten kanssani suht samanikäisten miesten kanssa, mutta en ole ikäjuttujen kanssa turhan tarkka. Olen huomannut, että mitä vanhemmaksi itse tulen, sitä vähemmän merkitystä muutaman vuoden ikäerolla tuntuu olevan. Joskus lukiossa ekaluokkalaisen ja abin välillä tuntui olevan valovuosia, mutta nyt se sama ikäero tuntuu ihan naurettavalta. Ja välillä sitä saattaa tavata hirveän kypsän ja aikuisen 21-vuotiaan ja seuraavana päivänä kolmikymppisen vauvan, joten syntymävuoden perusteella ei voi oikeastaan kovin paljoa ihmisestä päätellä. Periaatteessa ikähaarukkani miesten suhteen on nelisen vuotta kumpaankin suuntaan, vaikkakin törmään harvoin tuon nuoremman ääripään edustajiin joiden kanssa kokisin olevani samalla aaltopituudella. Olen siis pitäytynyt enimmäkseen itseni ikäisissä tai hitusen vanhemmissa miehissä, ja sellaisten kanssa heilastelisin nytkin mieluiten. Sellaisiin törmääminen tuntui vain varsin epätodennäköiseltä Weekendeillä, jossa ne minusta neljä vuotta nuoremmatkin olivat jo melkein senioriosastoa.

En uskaltanut ottaa kameraa festareille, niin puhelinkuvilla mennään tällä kertaa.

Vaikka ovathan ne nuoret sällit usein tosi ihania ja suloisia. Sen olen kuitenkin huomannut, että jos hyvä seksi kiinnostaa, kannattaa valita mieluummin hieman kypsempään ikään ehtinyt kumppani. Nuoret miehet ovat usein tosi innokkaita ja kiimaisia, mutta kömpelöiviä ja haparoivia liikkeissään, ja heitä joutuu usein kouluttamaan. Toisaalta nuorilta miehiltä saa usein osakseen sellaista lähes palvontaa muistuttavaa ihailua sängyssä, joka kyllä hivelee itsetuntoa. Vanhemmilta miehiltä löytyy kuitenkin usein enemmän kokemusta ja itsevarmuutta sekä myös ihan konkreettisia taitoja, jotka tekevät seksistä myös vastapuolelle nautinnollisempaa. Olen kuullut huhuja, että sellaiset oikeasti vanhemmat, noin 40–50-vuotiaat miehet ovat todella hyviä rakastajia, mutta en ole itse kokeillut, joten en tiedä pitävätkö huhut paikkaansa. Selkeä ero on kuitenkin havaittavissa jo 20- ja 26-vuotiaiden seksisuorituksen välillä: pikkuisen vanhemmilla miehillä tuppaa olemaan selkeämpi käsitys omasta seksuaalisuudestaan ja mieltymyksistään, kun taas nuoret jätkät lähinnä rynkyttävät menemään ollen vain tyytyväisiä hyvästä onnestaan, kun saivat pillua. Uskoisin saman pätevän myös naisten kohdalla, sillä siinä missä nuoret tytöt ovat usein hyvin miellyttämisenhaluisia mutta epävarmoja, hieman vanhemmat naiset tuntevat jo itsensä paremmin, osaavat heittäytyä seksiin vapautuneemmin ja saavat siitä enemmän irti. Näin on ainakin omalla kohdallani kohdallani käynyt kymmenen vuoden seksinharrastamishistoriani aikana. Parisuhteen kannalta ikäeroa enemmän vaikuttaa mielestäni se, ovatko osapuolet elämissään suht samanlaisessa vaiheessa. Elämänvaihe ei välttämättä ole sidonnainen ikään, mutta tiettyjä asioita koetaan usein tietyn ikäisenä, joten aika usein ne kulkevat ainakin jossain määrin käsi kädessä. Minun on vaikea kuvitella suhdetta esimerkiksi itseäni kaksikymmentä vuotta vanhemman miehen kanssa, koska mitä yhteistä meillä muka olisi, ei mitään. Minua ei tässä iässä ja elämänvaiheessa kiinnosta sellainen elämä, jota lähemmäs viisikymppiset usein elävät, eikä sellaiset lähemmäs viisikymppiset miehet, jotka tahtovat elää minun ikäisteni elämää. Enkä kyllä pysty kuvittelemaan toimivaa suhdetta kovin nuorenkaan miehen kanssa, koska joku hädin tuskin täysi-ikäinen tuskin pystyisi vielä pitkäkestoiseen vakavaan parisuhteeseen, eikä minua kiinnosta enää olla kenenkään harjoitustyttöystävä tai ensimmäinen seksikumppani. Sitä paitsi joidenkin 18-vuotiaiden jonnejen juttujen kuunnellessa tuntuu lähinnä siltä, kuin olisi taas päiväkodissa töissä. Joten vaikka iällä ei periaatteessa ole mitään väliä, niin kyllä sillä kuitenkin on.

Toisille ikäero tuntuu olevan jopa toivottava juttu, ainakin jos Jodelin seksiseuranhakukanavaa on uskominen. Bongasin sieltä tänäänkin yhden viestin, jossa joku nelikymppinen etsi itselleen 18-vuotiasta naista, ja tosi paljon näkyy kolmikymppisten viestejä joissa haetaan seuraa 18–25-vuotiaista. Ikäero voi olla kiihottava juttu siinä missä mikä tahansa, mutta jotenkin tuollaiset nuoria tyttöjä metsästävät setämiehet ovat mielestäni todella etovia. Kovinkaan kypsiltä he eivät ainakaan vaikuta, kun hakeutuvat pelkästään itseään nuorempien seuraan. Kuulemma joidenkin tällaisten tyyppien mukaan nuoret naiset saavat tuntemaan omankin olon nuoremmaksi, mutta ihmettelen tätä suuresti, koska ainakin itselleni vaikutus on päinvastainen. Tunsin itseni suurin piirtein dinosaurukseksi ja samaan aikaan hyväksikäyttäjäksi, kun tanssin Weekendeillä yhdellä keikalla 19-vuotiaan jätkän kanssa. Joka tosin veikkasi iäkseni ensin 17: mukava tietää, että vaikka ikää tulee, ulkomuoto on edelleen teinivuosien kukoistuksessa. Weekendeillä oli loppujen lopuksi sen verran hauskaa, että aika hurahti kuin siivillä, enkä ehtinyt heilasteluja juuri miettiäkään. Ehkä parempi että tuli festareilla keskityttyä musiikkiin, kavereihin ja kesään, ja syksyn voi taas pyhittää Tinderin näpyttämiselle. Jossa mulla on muuten nykyään alaikärajana 23 vuotta. Neljän vuoden alaraja taitaa olla sittenkin liian matala… Tässä muuten aikaisempi postaukseni ikäeroista, aika samoilla linjoilla mennään edelleen!

Minusta taitaa lähteä jotakin kummallisia viboja, joilla houkuttelen parisuhteessa olevia miehiä, koska sellaiset kiinnostuvat minusta todella usein. Ihan oikeasti, nyt ei puhuta mistään parista yksittäistapauksesta, vaan niin on oikeasti käynyt monta kertaa. Ja se harmittaa, koska en tee mitään sellaisten ihmisten kiinnostuksella, jotka eivät kuitenkaan halua suhdetta kanssani.

Parisuhteen ulkopuoliset ihastukset ovat tosi normaali asia. Minä jos joku sen tiedän, koska olen niin monta monituista kertaa saanut olla se ihastuksen kohde, tai ainakin jonkinlainen seksifantasia. Varattujen miesten märkä päiväuni. Kerrankin yhden bileillan aikana tuli ensin yksi tyyppi kertomaan, että voisi mielellään vaihtaa tyttöystävänsä minuun, ja parin tunnin päästä toinen tunnustamaan, että vähän on ihastusta ilmassa. Siis kaksi jätkää yhdessä illassa. Arvatkaa kuinka monta kertaa joku sinkkumies on tullut kertomaan vastaavaa? Jep, enpä muista yhtäkään tapausta. Mitä ihmeen signaaleja oikein lähetän, kun joudun näihin tilanteisiin?

Oma lukunsa ovat myös vanhat heilani, jotka ovat tahoillaan alkaneet seurustelemaan. Tapasin yhden tällaisen tapauksen kesällä festareilla, eikä siinä kauhean kauaa mennyt, kun tyypin kädet lähtivät jo vaeltamaan toppini helman ja housujeni vyötärön välisellä paljaalla ihokaistaleella. Tyttöystävä odotteli toisella puolella festarialueella janoisena, ja tyyppi vaan hiplasi selkääni. Okei, hänen humalatilansa oli aikamoinen, mutta silti. Aika moni entinen heilani on löytänyt tyttöystävän nopeasti meidän tapailumme päätyttyä, mutta kuitenkin laitellut sitten viestejä että olipas meillä hyvää seksiä ja kyllä sitä vähän on ikävä. Eli parisuhteeseen en kelvannut, mutta kanssani voi kuitenkin vähän lähetellä tuhmia viestejä tyttöystävän selän takana, ettei elämä ihan liian tylsäksi kävisi. Feels good man. Onko tästä nyt sitten pääteltävä, että kahtiajako pantavien naisten ja vaimomatskun välillä on oikeasti olemassa miesten päissä, ja että kuulun näköjään tuohon ensiksi mainittuun porukkaan?

Mistä nappulasta pitää painaa, että saisin varattujen miesten houkutteluvibat pois päältä?

Valitin tuon festarikokemuksen jälkeen asiasta yhdelle kaverilleni, joka on alunperin tutustunut minuun ollessaan parisuhteessa – ja kyllä, ollut minusta silloin kiinnostunut. Story of my life, sanoinko jo? No, joka tapauksessa, sanoin hänellekin että en vaan jaksa tätä, miksi olen varatuille miehille kuin joku hemmetin konjakkipullo alkoholistille, hunaja kärpäselle, ilmainen ämpäri suomalaisille. Hän kysyi, että miksi se on huono juttu. Että eikö ole kivaa, kun miehiä pyörii ympärillä. No ei ole, koska mitä ihmeen iloa minulle on siitä, että joku toiseen ihmiseen sitoutunut kuolaa minun perääni? Se ei hyödytä minua mitenkään, koska siitä kiinnostuksesta ei koskaan voi kehittyä mitään sen suurempaa. Yhtäkään tyttöystävää ei ole koskaan jätetty minun vuokseni, enkä sitä haluaisikaan, en tahdo rikkoa parisuhteita. Sitä paitsi en mitenkään pystyisi suhteeseen sellaisen miehen kanssa, koska pelkäisin aina, että hän tekee saman minulle. Eikä kumppanin vaihtaminen lennosta ole mielestäni muutenkaan erityisen hyvä idea, vaan pieni tuumaustauko välissä on yleensä ihan paikallaan. Mihinkään pettämiskuvioihinkaan en ole halunnut sekaantua, vaikkei siinä minun puoleltani olisikaan varsinaisesti mitään väärää. Joten ainoa hyöty, mitä näiden varattujen miesten kiinnostuksesta saan, on se pienenpieni itsetuntoboosti. Eikä sekään jaksa ilahduttaa enää, kun mietin vain mikä minussa on vikana, kun olen kiinnostava ja haluttava vain varattujen silmissä.

Ensimmäinen ajatus itselläni oli tietysti se, että tämän on pakko johtua tästä blogista. Totta kai edustan miehille pelkkää seksiä, kun kirjoitan ja puhun siitä niin avoimesti. Mutta syy ei ole blogissa, ainakaan suoranaisesti, sillä eivät kaikki miehet ole tienneet että kirjoitan. Ehkä syyllinen on kuuluisa seksiaura, josta puhuimme paljon seksuaalineuvojakoulutuksessa: meidän kaikkien ympärillä tuntui leijuvan jatkuvasti jotain, joka kannusti ihmisiä puhumaan seksiasioista kanssamme ja ainakin minun tapauksessani myös ehdottelemaan niiden harrastamista. Omassani on selkeästi jokin kielletyn hedelmän tuoksu, kun se houkuttelee erityisesti niitä, jotka ovat lupautuneet toisille.

Mutta voi hyvänen aika kun olisi mukavaa, että joku sellainenkin mies kiinnostuisi minusta, jolla ei jo ole tyttöystävää!

Olen ihmetellyt tätä asiaa täällä blogissani aikaisemminkin, lue siitä täältä.

”Tapasin miehen, joka oli varsinainen hullun rakkauden sanakirjaesimerkki. Kaikki hänessä ja suhteessamme oikein huusi sitä, kuinka epäsopivia olimme toisillemme ja kuinka huono idea koko juttu oli, mutta sivuutin sen kaiken, koska koin häntä kohtaan oikeasti vahvoja tunteita. Siinä missä ensimmäinen hullu rakkaus oli sellaista epätoivoa ja tuskaa, tämä oli nimenomaan sellaista ruuvit löysällä-hullua: kaikki kaverini näkivät ettei suhteessa ollut mitään järkeä, mutta minä en. Lopulta se kuitenkin valkeni minullekin ja pistin pelin poikki, mutta siinä vaiheessa touhu vasta hulluksi muuttuikin.” Ylläoleva sitaatti on tästä postauksestani, jossa kuvailin erästä parin vuoden takaista suhdettani: suhdetta, josta on koitunut minulle niin paljon vaivaa, mielipahaa ja hankaluuksia, että melkein toivon ettei sitä olisi koskaan ollutkaan. Tapasimme eräissä bileissä, kun kolautin häntä täydellä tanssilattialla vahingossa vesipullollani päähän. Päädyimme juttelemaan, ja hän oli niin suloinen, etten voinut vastustaa, kun hän kysyi lähtisinkö seuraavalla viikolla hänen kanssaan ulos. Alussa meni hyvin, ja pidin hänessä erityisesti siitä, miten helppoa ja mutkatonta kaikki oli: hän vastasi viesteihin aina nopeasti, halusi olla kanssani paljon, teki erittäin selväksi että pitää minusta. Se tuntui niin hyvältä, että hullaannuin, vaikka järki sanoikin koko ajan, ettei jutusta tulisi pidemmän päälle mitään. Tiedostin kyllä koko ajan kaikki ne syyt, miksi jutustamme ei voisi kehittyä mitään vakavaa, mutta en halunnut tajuta, koska pidin hänestä niin paljon. Tiesin että se on hullua, mutta en osannut aavistaakaan, kuinka sekopäiseksi homma tulisi myöhemmin muuttumaan. Hän oli hyvin mustasukkainen ja alusta asti mutristeli naamaansa aina, kun mainitsin jonkun toisen miehen. Jokainen kaveripoikani oli hänelle uhka, myös homot ja tahoillaan parisuhteissa olevat, ja hän olisi mieluiten kieltänyt minua olemasta heidän kanssaan missään tekemisissä. Kun lähdin kavereiden kanssa baariin, hän oli huolissaan siitä, että muut miehet tulevat iskemään minua. Kerran hän tosissaan suuttui, kun lähetin hänelle kuvan itsestäni bilevaatteissa: oli kuulemma aivan liian seksikäs ja selvästi oikein kerjäsin, että minua tultaisiin lääppimään. Hän huolestui aina, jos en vastannut viesteihin tarpeeksi nopeasti tai jos hän ei tiennyt missä olin ja kenen kanssa. Minun piti jatkuvasti ilmoitella hänelle menoistani ja tekemisistäni, koska jos en tehnyt sitä, sain perääni kasan vihaisia ja epäluuloisia viestejä, jotka loppuivat vasta, kun vastasin. Hän suhtautui minuun jatkuvasti erittäin omistushaluisesti, suojeli kuin lasta, joka oli ristiriitaista, koska olin häntä monta vuotta vanhempi ja huomattavasti aikuisempi ja itsenäisempi. Ahdistuin hänen kontrollointiyrityksistään valtavasti, ja keskustelimme siitä lähes viikoittain. Hän lupasi yrittää muuttua, ja muuttuikin: pahemmaksi.

Eräänä päivänä olin suihkussa, kun hän huusi minut vihaisesti takaisin olohuoneeseen. Hän oli lukenut puhelimestani viestejä eräältä vanhalta heilaltani, ja huusi naama punaisena, että haluaa minut ulos asunnostaan saman tien. Kaduttaa nyt, etten käyttänyt tilaisuutta hyväkseni ja lähtenyt silloin: miten suurelta määrältä paskaa olisinkaan säästynyt! Siitä kuitenkin alkoi alamäki: vaikka sovimme asian, hän ei enää luottanut minuun senkään vertaa mitä ennen, ja kyttääminen oli vielä aikaisempaakin pahempaa. Ja oma ahdistukseni kasvoi puhelintempun jälkeen pilviin, koska yksityisyyttäni oli loukattu, eikä hän tuntunut olevan siitä edes aidosti pahoillaan. Riitoja oli koko ajan enemmän, ja lopulta minua ahdisti niin paljon, että alkoi olla oman mielenterveyteni kannalta pakollista lopettaa juttu niin pian kuin mahdollista. Eroaminen teki kipeää, mutta sen jälkeinen helpotuksen tunne oli päätähuimaava. Valitettavasti sitä ei vaan kestänyt kovin kauaa. Heti eron jälkeen alkoi viestien tulva. Hän pyysi, rukoili ja aneli minua antamaan hänelle vielä yhden mahdollisuuden, ei suostunut kuuntelemaan ei-sanaa ja takertui minuun kiinni kuin takiainen. Kun se ei auttanut, hän suuttui ja uhkasi pilata elämäni hankkimalla minulle potkut töistä ja ties mitä. Uhkailu oli todella ahdistavaa, ja kävin aika lähellä paniikkikohtausta niitä viestejä lukiessani. Jotenkin saatiin se tilanne kuitenkin selvitettyä, mutta seuraavaksi hän päätti, että haluaa takaisin kaikki minulle antamansa lahjat. En jaksanut kuunnella hänen naurettavaa öyhöttämistään, joten estin hänet joka kanavalla. Mutta edes se, että blokkasin puhelut, viestit, WhatsAppin, Instagramin, Facebookin ja pari muuta viestisovellusta ei riittänyt, vaan hän alkoi lähetellä ahdistavia viestejä blogini kommentteihin. Tässä niistä muutama esimerkki: ”no joko olet lähettäny mulle ne tavarat ? Mietin jo etten välyyämäyyä tartte niit tai on salee jo tarpeeks hyvä rangaistus sulle se et ku nussitte su uuden jäbänkaa katot vaa sitä mut mietit mua ja mietit e olikohan tämä ny t wörtti vaihto, mut ei isit muistin miten kusipää sä olet mulle ollu nii haluan joka ikisen tavaran sulta jopa sen puhelimenkuoren. Jos niitä ei tuu kahden viikon sisäl nii tuun sinne su kämpän etee boustailee ei oo varmaa liikaa pyydetty lähetät ne ja voit jatkaa su epäonnekasta elämää jonkun uuden rotanpoikasenkaa” ”noniiii vitun kusihuora nyt ne vitun tavarat tänne tai sit tulen sinne ja laitan sellasen shown pystyy et toivot ettet olis ikinä lyöny mua sil pullol. Oikeesti vasta nyt tajusin kui idiootti mä oon ollu mä annoin sulle kaikkeni ja sä vitun kiittämätön kasa vaa kusetit mua. Toivon nii paljon et tulet joskus itkemään mua takas ihan vaa sentakii et pääsisin haistattaa sulle vitut .” ”hei vittu kohta kaadan tän sun koko paskan blogisivun jos et palauta niitä vittu mikä vcoi olla niin vaikeeta miks edes haluut ne miks haluut et sul o jotai muistoja tai jotai tavaroita must ku kumminki vihaat mua etkä haluu mua mitenkää sun elämään vitun kylmä akka anna ne vitun tavartat ennen ku syntyy kunjnon show”

Ymmärrätte varmaan, miksi en enää julkaise kommentteja lukematta niitä ensin itse. Ei ollut kivaa, kun julkinen kommenttiboksi oli täynnä tällaista tavaraa.

Harkitsin hetkellisesti soittoa poliisille ja jopa lähestymiskiellon hakemista, mutta keksin sitten toisenlaisen tavan kostaa. Lähetin hänelle hänen pyytämänsä tavarat yksittäin kirjekuoriin pakattuna ilman postimerkkiä, jolloin niiden olisi kuulunut mennä postiin lunastettaviksi ja hän olisi ne maksua vastaan sieltä saanut. Kostoni meni kuitenkin pieleen, koska kuulemma tavarat tulivat perille ilman mitään ongelmia. Tämän sain tietää, kun reilu vuosi tapahtumien jälkeen olin valmis antamaan tyypille mahdollisuuden ja sallin hänen lisätä minut Snapchatissa. Onnistuimme jopa käymään muutamia asiallisia keskusteluja, ja vaikka en ollutkaan enää millään lailla kiinnostunut hänestä, vakuutuin että hän oli aikuistunut ja oppinut virheistään. Tästä opimme, että arvostelukykyyni ei todellakaan voi luottaa, ja että olen aivan liian kiltti, hyväuskoinen ja sinisilmäinen.

Nimittäin viime viikonloppuna, yli puolitoista vuotta juttumme päättymisen jälkeen, tyyppi laittoi minulle Snäpissä viestiä. Kysyi, olenko Kallio Block Partyilla ja jos olen, haluaisinko nähdä hänet siellä. No en todellakaan halunnut, joten en vastannut mitään. Hetken päästä tuli uusi viesti. ”Mikset vastaa”. Hetken päästä kolmas, neljäs, viides, sekosin laskuissa, sama paska alkoi uudestaan. Yhdessä viestissä hän käski haistaa vitun ja seuraavassa ihmetteli, enkö ymmärrä kuinka epäkohteliasta on olla vastaamatta viesteihin. En tiennyt olisiko pitänyt itkeä vai nauraa. Karmivinta oli, kun myöhemmin illalla baarissa katsoin tanssilattialla puhelintani, johon oli tullut viesti ”nään sut”. Katsoin taakseni, ja  siinä hän istui sohvalla muutaman metrin päässä, aivan helvetin vihaisen ja murhanhimoisen näköisenä. Istui ja tuijotti, monta tuntia. Aivan helvetin kuumottavaa ja ahdistavaa. Olin vihainen itselleni, kun olin hetkeksikään erehtynyt uskomaan, että tyyppi olisi muuttunut. Seuraavana aamuna laitoin hänelle tiukkasävyisen viestin, jossa selitin kuinka epäasiallista hänen käytöksensä on, ja lyhyen viestinvaihdon jälkeen blokkasin hänet Snäpissä.

Otan riskin kun kirjoitan tämän tekstin, koska on erittäin todennäköistä, että hän taas sekoaa ja spämmää kommenttien roskapostikansion täyteen haukkumaviestejä. Mutta sen kun vaan. Uskon ystävääni, joka viime viikonloppuna lohdutti minua näin: ”Toisilla vaan kestää kauemmin päästä asioista yli. Eiköhän se viidessä vuodessa rauhotu!”

Eräs hyvä ystäväni meni viime viikonloppuna naimisiin. Instastoryjani seuranneet ovat ehkä nähneetkin siellä reportaasia sekä häistä että polttareista: olin nimittäin tapauksesta suhteellisen innoissani, koska kyseessä oli ensimmäinen naimisiin menevä ystäväni ja näin ollen elämäni ensimmäiset polttarit ja häät, joissa oikeasti tunnen hääparin.

Häiden odotus aloitettiin polttareilla. Ennen virallisia polttareita järjestimme ydinkaveriporukkamme kesken pienimuotoiset pre-polttarit, koska osa porukasta tiesi joutuvansa skippaamaan viralliset ulkomaanreissujen takia. Suunnittelimme polttarit alusta loppuun kolmen tytön kesken, ja vaikka olemmekin parhaita ystäviä, näkemyseroilta ei silti vältytty. Minä ajattelin polttareiden sisältävän enemmän sellaista hieman räävitöntä hulluttelua, ei nyt ehkä strippareita ja peniksen muotoisia kakkuja, mutta jotain siihen suuntaan kuitenkin. Ystäväni taas halusivat enemmän keskittyä hehkuttamaan tulevaa avioliittoa ja ennen kaikkea sitä, kuinka ystävämme elämä nyt muuttuu kun hänestä tulee rouva. Saimme kuitenkin koottua ideoistamme hauskan päivän, joka sisälsi sopivassa suhteessa häistä ja avioliitosta intoilua sekä sitä räävintöntä sekoilua. Pääpaino oli ehkä kuitenkin jälkimmäisellä, kiitos kehittelemämme Naimisjuomapelin, jonka seurauksena bileiden emäntä sammui vaatteet päällä sänkyynsä ja morsiankin väsähti ennen aikojaan. Onneksi polttareita ei järjestetä enää häitä edeltävänä päivänä: kukaan meistä ei nimittäin ollut seuraavana aamuna varsinaisesti mitenkään parhaimmillaan…

Kuvat järjestämistämme pre-polttareista

Polttareiden suunnittelu sai miettimään paljon sitä, mitä avioliitto itselleni merkitsee. En nimittäin saanut yhtään kiinni siitä ystävieni ajatuksesta, että naimisiinmenon tai ”rouvan arvonimen” pitäisi jotenkin radikaalisti muuttaa jotain elämässä ja parisuhteessa. Kirjoitin aikaisemmin tänä vuonna aiheesta tämän postauksen, jossa ihmettelin ihmisten tarvetta laittaa häihin isoja summia rahaa, kun kyse on kuitenkin vain yhdestä päivästä jolla on parisuhteellekin lähinnä symbolinen merkitys. 

Viralliset polttarit järjestettiin reilua kuukautta myöhemmin. Niiden suunnittelussa olin mukana vain minimaalisen vähän, ja oli hauskaa vain hengailla mukana vieraana ottamatta mitään stressiä päivän kulun sujumisesta. Yllätimme morsiamen ensin Helsingin keskustassa, sitten käsisuudelmien keräilyn ja puistopiknikin jälkeen siirryimme Nuuksioon mökille, jossa morsian johdatettiin metsän läpi hauskan rastikierroksen parissa. Ohjelmaan kuului tietysti myös hyvää ruokaa ja juomaa sekä morsiussauna järvenrantamaisemissa. Homma huipentui seuraavana päivänä vierailuun alpakkatilalle, jossa pääsimme kokeilemaan alpakka-agilitya. Oli muuten ihan huippuhauskaa, ja varsin trendikästä myös, sillä kyseisellä tilalla oli ollut samana viikonloppuna meidän lisäksemme kolme muutakin polttariporukkaa. Stripparit ovat näköjään korvautuneet söpöillä eläimillä, vaikka meillä toki eräs eroottinen tanssijakin juhlissa esiintyi. Hän ei todellakaan jättänyt ketään kylmäksi, varsinkaan morsianta, joka sai tapauksesta muistoksi stringitkin…

Polttareissa oli hauskaa, mutta samalla myös rankkaa, sillä toisen rakkautta on vaikeaa vilpittömän onnellisena juhlia jos itse on vasta eronnut. Erotuska painoi polttareiden aikaan päälle vielä sellaisella voimalla, etten selvinnyt polttaripäivästä kuivin silmin. Onneksi morsian ymmärsi tilanteen ja osasi lohduttaa, kun törmäsin häneen portaikossa kyyneleet valuen: hän on aivan uskomattoman empaattinen ja hyväsydäminen ihminen, ja sai minut kyllä paremmalle tuulelle, vaikka juhlafiilis ei enää kattoon asti noussutkaan. Ja se alpakka-agility: siinä vasta hyvä mutta vähän käytetty lääke sydänsuruihin!

Hääpäivänä voin jo paremmin ja pystyin iloitsemaan aidosti hääparin puolesta. Hääjuhla oli aivan ihana: upea kartanomiljöö, täydellinen sää, herkulliset ruuat ja komeat bestmanit olivat kyllä omiaan luomaan ikimuistoisen tunnelman, joka jatkui pitkälle yöhön. Mieleenpainuvin hetki sattui tanssilattialla noin puolen yön aikaan, kun hääpari tanssi vieraiden muodostaman tanssiringin keskellä ikivihreitä soittavan bändin säestyksellä. Morsian piteli helmojaan ja heitteli jalkojaan korkeuksiin kuin vain ikänsä tanssinut osaa, ja sulhanen heilutteli kinttujaan perässä sen verran kuin pystyi. Pariskunta pyöri käsikynkässä villisti ympäri, taivutteli toisiaan päälaet lattiaa hipoen ja koko homma huipentui morsiammen liukuessa näyttävästi spagaattiin keskelle lattiaa. Siinä hetkessä jotenkin tiivistyi se syy ja merkitys avioliiton solmimiselle: pariskunnasta oikein huokui se rakkaus ja välittäminen ja ennen kaikkea se, kuinka hauskaa heillä on toistensa kanssa. Katselin heitä siinä ja ajattelin, et tuollaista minäkin haluan. Jos löydän itselleni miehen, jonka kanssa minulla on tuollaista, ei minun tarvitsisi enää miettiä avioliiton merkitystä. Jos joistakuista voi sanoa, että he ovat luodut toisilleen, niin tästä pariskunnasta. Enkä usko että kukaan heidät tunteva tai häissä ollut voi väittää vastaan.

Onnea vielä kerran ihanalle hääparille! <3