Keho & hyvinvointi

Viime aikoina on tuntunut siltä, että treffeillä käyminen ei voisi vähempää kiinnostaa. Elämässäni on noin miljoona mielenkiintoisempaa asiaa kuin kiusallinen kahvilla istuminen random ihmisten kanssa, joita en ikinä halua nähdä uudestaan. En jaksa kertoa samoja asioita itsestäni miljoonatta kertaa, enkä jaksa enää surkeita deittejä, joilla mies puhuu vain itsestään tai näyttää täysin eri ihmiseltä kuin Tinder-kuvissaan. Ei, en vaan pysty enää.

Kävin kesällä muutamilla treffeillä, mutta alun uutuudenviehätys deittailuun tyssäsi nopeasti. Kesän viimeisiksi jääneillä Tinder-treffeilläni en jaksanut enää edes yrittää, koska tiesin heti miehen nähdessäni, että hommasta ei tule mitään. (Jaa mistäkö tiesin? No, tyyppi näytti livenä täysin samalta kuin isäni kaikissa lapsuuskuvissani 90-luvulla. Ja isäni oli silloin nelikymppinen, deittini taas 26-vuotias.) Sen jälkeen jatkoin kyllä Tinderin selaamista, mutta sormeni viuhtoi 99 prosenttia miehistä vasuriin, koska jokaisessa oli jotain vikaa. Kaikki keskustelutkin kaatuivat pariin lauseeseen, kun en jaksanut olla aktiivinen ja esittää vastakysymyksiä, tai jos esitin, sain vastaukseksi seksivihjailua ja ahdistuin lisää. Sitten tulikin jo syksy ja aloitin yliopiston, ja elämäni oli hetken aikaa yhtä sotkua opiskelun ja töiden sovittamista harjoitellessa. Siinä vaiheessa joku Tinder tai varsinkaan Tinder-treffeillä käyminen kiinnostivat vieläkin vähemmän, kun vapaa-aikaa tuntui olevan niin minimaalisesti. Pelkän kiireen piikkiin tätä kaikkea ei kuitenkaan voi laittaa, sillä vaikka viihdynkin opintojeni parissa hyvin, en ole koskaan ennen jäänyt perjantai-iltana tekemään läksyjä sen sijaan, että lähtisin ulos.

Deittailu-uupumus tai toiselta nimeltään treffiähky ovat deittisovellusten aikakaudella varsin yleinen ongelma. Uusi idolini, toimittaja Sisko Savonlahti kirjoitti uusimpaan Elle-lehteen aiheesta omien kokemustensa pohjalta kiinnostavan jutun. Savonlahden teksti on kuin suoraan omasta päästäni: hänkin koki mielekkäämmäksi jäädä kotiin katsomaan Temppareita kuin lähteä treffeille, eikä hänellekään tuottanut vaikeuksia keksiä montaa mielekkäämpää puuhaa kuin Tinderin näpyttäminen. Hän oli lopulta päätynyt poistamaan Tinderin ja pitänyt suosiolla taukoa deittailusta, ja vaikutti tekstin perusteella tyytyväiseltä päätökseensä. Itsellänikin on ollut viime aikoina melko hiljaista deittirintamalla, koska totesin, että aika turhaa niillä treffeillä on väkisin käydä, jos ei yhtään kiinnosta. Eihän siitä ole mitään hyötyä, että raahautuu paikalle negatiivisella asenteella ja nollan prosentin kiinnostuksella. Treffeihin ei voi suhtautua samalla tavalla kuin lenkkeilyyn tai hammaslääkärikäyntiin, eli kunhan jotenkin sinnittelee läpi, niin lopuksi saa hyvän mielen. Treffeillä on tarkoitus olla kivaa, mutta se tuskin toteutuu, jos hammasta purren odottaa, että koska tämä on ohi.  Moni sinkku, myös minä itse, käy treffeillä ehkä osin velvollisuudentunnosta: meille kun tolkutetaan, että ei sitä rakkautta löydä kotona makaamalla, niin me sitten käymme hirveällä raivolla Tinderin tarjontaa läpi rakkautta etsien. Vaikka kyllähän sen nyt kuka tahansa tajuaa, ettei tuolla keinoin saavuteta yhtään sen parempia tuloksia.

Olen ollut nyt epävirallisella Tinder-tauolla muutaman kuukauden, ja tuntuu, että sekin on jo helpottanut tilannetta. Opiskeluunkin olen löytänyt sen verran rytmiä, että vapaa-aikaa tuntuu olevan taas enemmän. Treffeillä käyminen ei siitä huolimatta kiinnosta samalla tavalla kuin ennen, kun jotenkin ahdistaa se Tinderin tuoma liukuhihnamaisuus. Treffit alkavat toistaa itseään, kun käydään läpi samat keskustelunaiheet ja samat läpät. Ja nykyään on myös ihan yleistä käydä vaikka kolmen ihmisen kanssa saman viikon aikana treffeillä, ja sen jälkeen vaan ghostata ne keitä ei halua nähdä uudestaan. En jaksa tällaisia pelejä, en jaksa enää uusia pettymyksiä.

Tästä kaikesta huolimatta päädyin kyllä jokin aika sitten treffeille, ja kuinka ollakaan, ne menivät tosi hyvin. Ehkä tässäkin pitää paikkansa vanha viisaus, jonka mukaan hyvät asiat tapahtuvat aina silloin, kun niitä vähiten odottaa. Menin treffeille hyvin hälläväliä-asenteella ja aika minimaalisella kiinnostuksella, ja sain todellakin yllättyä positiivisesti. Selkeästi parin kuukauden tauollakin siis oli merkitystä, koska ihan sama-meininkikin on paljon parempi kuin vituiks menee kuitenkin-tyyppinen ajattelutapa.

ps. tämä positiivisesti yllättänyt deittini on tuonut elämääni itsensä lisäksi muutakin hyvää, sillä voitimme Linnanmäen Valokarnevaaleilta Taffel-hyrrästä sen jäätävän kokoisen sipsipussin! Olemme nyt siit eläviä legendoja, koska en tunne henkilökohtaisesti ketään toista, jolle näin olisi käynyt.

Aiheeseen liittyvää:
Muistoja kamalimmilta treffeiltä
Panopäivyri 6: Kun Tinder ei mennyt ihan putkeen
Minulle tehtiin oharit

Yksi on ylitse muiden, ja se on vertaistuki. Ja sanon nyt ihan suoraan, että sinkkukavereiden olemassaolo on aika helvetin tärkeää siinä vaiheessa, kun oma parisuhde menee päreiksi ja romukoppaan. Kaikki läheisimmät ystäväni ovat parisuhteissa. Heistä ei siis ole ollut vertaistueksi, vaikka he ovatkin muuten auttaneet minua eron käsittelyssä ja yrittäneet parhaansa mukaan piristää minua surkeiden fiilisten iskiessä. Valitettavasti se ei vaan ole yksin riittänyt, koska pelkästään se fakta, että he ovat parisuhteessa, on tehnyt tilanteeni hyväksymisestä minulle vaikeampaa. Kun joku on vaikkapa valittanut jostain kumppaninsa ärsyttävästä tavasta tai muusta tyhjänpäiväisesti, minun tehnyt mieli ravistella häntä ja huutaa, että älä valita vaan arvosta nyt hyvä ihminen suhdettasi, kun sinulla kerran sellainen on. Olen myös tuntenut itseni epäonnistuneeksi sen vuoksi, että kaikilla muilla on kumppanit, ja olen ainoa joka on yksin. Kaverini puhuvat kesähäistä, yhteenmuutoista ja yhteisistä ulkomaanreissuista, minulle kaikki sellainen on kaukana kuin Oortin pilvi Auringosta (eli noin 14690000000000 kilometrin päässä, näin lyhyellä matematiikalla laskettuna, eli aika kaukana). Tiedän etten ole maailman ainoa sinkku, mutta siltä se välillä tuntuu, kun siinä tiiveimmässä lähipiirissä ei ole ketään samassa tilanteessa olevaa.

Viini lämmittää vertaistuen puutteessa.

Juhannuksena kaikki läheisimmät ystäväni lähtivät kumppaneidensa kanssa parisuhteilemaan kuka minnekin, joten jäin itse Helsinkiin ja juhlin yötöntä yötä toisenlaisessa porukassa. Osan juhlijoista tunsin paremmin, osan pintapuolisemmin, mutta kukaan heistä ei ollut sellainen ystävä johon olisin tässä erokriisissäni tukeutunut. Sain heidän kanssaan olemisesta kuitenkin valtavasti lohtua, koska koko porukassa ei ollut yhtäkään vakavassa parisuhteessa olevaa tyyppiä. Koko ilta oli uskomattoman vapauttava, koska sekä unohdin sen minua vaivanneen epäonnistumisen tunteen että myös tajusin, kuinka turhaa sellaista on edes miettiä. Ahdistuneisuuden sijaan aloin tuntea ensimmäistä kertaa aitoa iloa siitä, että olen taas sinkku, ja vapaa tekemään mitä haluan. Yleensä läpi yön kestävä juhliminen ei ole mikään terveysteko, mutta tuo ilta (ja aamu ja päivä) teki kyllä henkiselle hyvinvoinnilleni erittäin hyvää. Vihaan voimaantuminen-sanaa, mutta ei kokemustani oikein muullakaan voi kuvata.

Parasta juhannusviikonlopussa oli se, kuinka kaikki kenen kanssa tilanteestani puhuin näkivät sen ennen kaikkea mahdollisuutena, eivät huonona asiana. Kukaan ei ollut tätä aikaisemmin esittänyt minulle asian johdosta muuta kuin surunvalitteluita, mikä on vähän ikävää, vaikka erot tietysti harvoin ovatkaan mitään onnittelemisen arvoisia juttuja. Yleinen asenneilmapiiri tuntuu olevan se, että sinkkuus on aina parisuhdetta huonompi vaihtoehto, ja parisuhteen loppuminen automaattisesti menetys eikä voitto. Moni on hyvää tarkoittaen koettanut lohduttaa sanomalla esimerkiksi ”kyllä sä löydät jonkun uuden” tai ”ehkä te palaattekin vielä yhteen”, mutta ne ovat olleet mielestäni kehnoja lohdun sanoja, koska ne ovat vain vahvistaneet tunnetta siitä, että sinkkuus on epäonnistuminen. Toisaalta ei kuitenkaan ole ystävieni vika, etteivät he pysty lohduttamaan minua samalla tavalla kuin toinen sinkku voi, koska eivät he voi uskottavasti liputtaa sinkkuelämän puolesta. Vielä hetki sitten olin itsekin yksi niistä parisuhteessa olevista, jotka tuntevat suurta myötätuntoa eronneita kohtaan ja kiittävät onneaan ettei heidän tarvitse käydä läpi samaa, enkä ole unohtanut miltä se tuntuu. Tietysti heidän näkökulmastaan minulla menee huonommin kuin heillä. Sen vuoksi tarvitaan sinkkukavereita, jotka auttavat ymmärtämään, että elämäni on oikeastaan varsin hyvää ja nimenomaan eron ansiosta, ei siitä huolimatta. Kiitos kuitenkin joka ikiselle ystävälleni, kaverilleni ja tutulleni joka on ollut jollain tavalla tukenani tässä eroprosessissa ja auttanut minua pääsemään tähän pisteeseen, missä olen nyt. Teidän ansiostanne voin paljon paremmin kuin olisin kuukausi sitten uskonut. Ja erityiskiitos jätkille joiden kanssa olin kylvyssä juhannuksena: se jos mikä sai tajuamaan, ettei tässä sinkkuelämässä oikeastaan mitään vikaa olekaan! ps. Jos et halua päästää sammakoita suustasi, lue tämä postakseni ärsyttävimmistä asioista, joita sinkuille sanotaan. Varsin ajankohtainen teksti, allekirjoitan kyllä edelleen ihan kaiken mitä tuossa sanon!

Kehopositiivisuuden ei pitäisi olla pelkkä ulkonäköpaineidensa kanssa kamppailevien yksilöiden ajattelumalli, vaan ihan yleinen normi. On meinaan hankalaa pysyä positiivisena ja ajatella itsestään hyvää, jos ympäröivä maailma puskee aggressiivista läskivihaa ja käskee laihduttamaan. Erityisen vaikeaa kehopositiivisuus ja itsensä hyväksyminen on silloin, jos yllämainittuja asioita tekee oma kumppani. Tämä on tavallaan vähän kaksipiippuinen juttu. Olisi tosi hyveellistä nyt sanoa, että jokaisen tulisi hyväksyä oma kumppaninsa sellaisena kuin hän on, kiloineen päivineen, eikä toisen ulkonäön enää pitäisi olla kynnyskysymys pitkissä parisuhteissa. Ymmärrykseni ei sellaisille ihmisille kyllä riitäkään, jotka painostavat kumppaniaan laihtumaan tai suorastaan uhkaavat erolla jos toisen paino ei tipu. Eilen kuulin, että jotkut tekevät suhteen alussa ”lihomattomuussopimuksia”, eli ihan sovitaan että kumpikin pitää itsensä timmissä kunnossa. Tällaiset tyypit tuntuvat pitävän lihomista suunnilleen yhtä pahana rikkomuksena kuin pettämistä. Vauva.fi ja muut keskustelupalstat tarjosivat rutkasti materiaalia näiden ihmisten ajatuksenjuoksusta, ja löysin myös joitain iltapäivälehtien juttuja joissa ihmiset valittivat kumppaneidensa lihomisesta. Joitain kommentteja lukiessani tunsin oikeasti suurta kuvotusta, ihmiset puhuvat kumppaneistaan ihan järkyttävän rumasti. Pahimmalta tuntui lukea, että jotkut ovat oikeasti laihduttaneet kumppaninsa uhkavaatimusten vuoksi. Kertoo minusta aika syvistä parisuhteen ongelmista, jos monen vuoden avioliitonkin jälkeen toisessa merkitsee eniten ulkonäkö, jonka muuttuessa aletaan uhkaamaan erolla, koska ”en sitoutunut suhteeseen läskin kanssa”. Toisaalta sitten ymmärrän myös sen, että lihomisella saattaa olla vaikutusta siihen, kuinka viehättävältä näyttää kumppanin silmissä. Lihavuus ei ole mikään synonyymi rumalle ja epäviehättävälle, mutta jos ulkonäkö muuttuu suhteen aikana paljon, ei vaan ehkä ole kumppanin mielestä niin hyvännäköinen kuin suhteen alussa. Eivätkä kaikki ala kilojen kertyessä uhkailemaan erolla, koska toisen lihominen ei vaikuta rakkauteen, pelkästään seksihaluihin. Pitkissä suhteissa seksihalut voivat hiipua muutenkin, niin tuskimpa ne lisäkilot siinä halujen ylläpidossa mitenkään hyödyksi ovat, varsinkin kun lihominen voi monella tapaa vähentää myös sen kiloja kerryttäneen osapuolen halukkuutta. En siis halua alkaa kärkkäästi tuomitsemaan kaikkia kumppaninsa lihomisesta huolestuneita, vaikka uskonkin, etteivät ne ylimääräiset kilot ole välttämättä aina ainoa ongelma parin suhteessa ja seksielämässä.

Uskon, että useimpia ei niinkään häiritse ne kumppanin kertyneet kilot, vaan enemmän kaikki ne muut muutokset, jotka lihominen toisessa aiheuttaa. Saattaa tuntua, että toinen on kokonaan eri ihminen, jos on vaikka ennen ollut tosi aktiivinen ja yhtäkkiä vaan makaakin sohvalla syömässä sipsejä. Monella herää huoli kumppanin terveydestä: onko lihomisen taustalla esimerkiksi masennus tai joku muu sairaus, ja tuovatko kilot tullessaan esimerkiksi sydän- ja verisuonisairauksia. Monesti lihominen voi huonontaa kumppanin itsetuntoa, ja se jos joku on omiaan aiheuttamaan jos jonkinlaisia ongelmia parisuhteessa. Seksikään ei luista kuten ennen, ihan jo siksi kun kriittiset paikat meinaavat jäädä mahan alle piiloon eikä isompi keho taivu samanlaisiin asentoihin kuin aikaisemmin. Eli kyse ei ole vaan siitä, että toisen vyötärönympärys suurenee, vaan koko joukosta erilaisia ongelmia, jotka hankaloittavat parisuhteessa olemista. Miten siitä lihomisesta voisi sitten toiselle jotenkin kauniisti sanoa? Kyseessä on niin herkkä aihe, että ajattelemattomasti käyttäytymällä voi tulla romuttaneeksi toisen itsetunnon kokonaan ja tuhonneeksi koko parisuhteen. Missään nimessä ei kannata siis täräyttää suoraan, että toinen onnistuu ulkoisella olemuksellaan karkottamaan seksihalusi kauas pois. Myös puheet siitä, pitäisikö ehkä pikkuisen laihduttaa, tuskin saavat aikaan muuta kuin pahan mielen toiselle, eikä terveysriskeistä muistutteleminenkaan välttämättä ole sen tehokkaampaa. Ehkä paras tapa lähestyä aihetta on kysyä kumppanilta, miten hän voi ja mitä hänelle kuuluu, ja kertoa olevansa huolissaan. Monesti kilojen takaa löytyykin sitten joku syy, jonka korjaamalla painokin lähtee putoamaan. Tietenkään jotain masennusta tai itsetunto-ongelmia nyt ei ihan nappia painamalla korjata, mutta eipä niihin sekään auttaisi, että käskettäisiin toista laihduttamaan. Paras tapa päästä ylimääräisistä kiloista eroon on hyväksyä niiden olemassaolo ja opetella pitämään itsestään sellaisena kuin on. Tämä on huomattavan hankalaa silloin, jos oma kumppani, elämän tärkein ihminen, selvästi ilmaisee toisenlaista mielipidettä. On siis tärkeää, että kehopositiivista ajattelua harrastaisivat ihan kaikki, ja aivan erityisesti kehojensa kanssa kipuilevien kumppanit. Jos kumppanin lihominen kuitenkin häiritsee niin paljon, ettei suhteessa pysty olemaan, niin voi sitten tehdä palveluksen kumppanilleen ja lähteä menemään, sillä kukaan ei tarvitse elämäänsä ihmistä jota kiinnostaa pelkästään ulkonäkö. Ne tyypit voivat sitten laatia keskenään niitä lihomattomuussopimuksia, ja syytellä toisiaan pettureiksi kun eivät kuolinvuoteellaan näytäkään samalta kuin parikymppisinä. Tässä vielä hyvä teksti aiheeseen liittyen, vahva suositus! Puoliso, edustava asuste – Kauneus ja Terveys