Seksuaalisuus

Kun Hesari leipoi minusta haluttomuuden kansikuvatytön – omista kokemuksista puhuminen somessa syö edelleen seksologien uskottavuutta asiantuntijoina

/ Seksuaalisuus, Yhteiskunta

Helsingin Sanomissa julkaistiin 1. toukokuuta haluttomuuteen liittyvä artikkeli, johon minua haastateltiin. Olin tietty innoissani, kun minua pyydettiin haastatteluun, koska puhun mielelläni tästä aiheesta. Jutusta tulikin hyvä ja se sisältää paljon tosi tärkeitä näkökulmia, joita harvemmin mediassa näkee. Itseäni kuitenkin harmittaa lopputuloksessa se, että minut on laitettu jutussa seksologin sijaan haluttomuutta kokeneen ihmisen rooliin. 

Kun minua pyydettiin haastatteluun, olin siinä uskossa, että puhun jutussa asiantuntijana, jolla on myös itsellään kokemusta haluttomuudesta. Osasin olla sanomatta haastattelussa mitään sellaista, mitä en toivoisi juttuun painettavan, koska olen kantapään kautta oppinut, että sinne päätyvät aina ne yksittäiset lipsautukset, joita ei olisi pitänyt sanoa. (Never forget kun ensimmäisessä Ilta-Sanomien haastattelussani sanoin ihan ohimennen, että olen kirjoittanut ylös kaikki seksikumppanini, ja siitä revittiin otsikko ”Larissa, 23, pitää listaa seksikumppaneistaan” :D). Jos juttu olisi tehty pelkästään haastattelun pohjalta, olisin siihen vallan tyytyväinen. En koe ongelmaksi puhua myös henkilökohtaisemmista asioistani julkisesti, kunhan siinä on se ammatillinen puoli myös selvästi mukana.

Minulle tuli kuitenkin ihan täytenä yllätyksenä, että juttuun haastateltiin myös toista asiantuntijaa, psykoterapeutti ja kliininen seksologi Leena Piikoskea. Tämä toi juttuun asetelman, jossa Piikoski on todellinen asiantuntija ja minä lähinnä kokemusasiantuntija. Asetelma on minusta epäreilu, koska se vähättelee asiantuntijuuttani ja ammatillisuuttani. Läpi jutun puhumme Piikosken kanssa ihan samoista asioista, mutta hänen sanomisensa esitetään ammattilaisen ammattimaisina näkemyksinä ja minun taas henkilökohtaisina oivalluksinani. Huoh.

Toki lukijalle jutun loppupuolella selviää, että kappas, tämä Larissakin on seksuaalineuvoja. Jostain syystä jutussa on myös mainittu, että olen käynyt koulutukseni Sexpo-Säätiöllä, enkä ole ihan varma, mihin tällä tarkennuksella pyritään. Piikosken kohdalla ei ole mitään mainintaa siitä, missä hän on opiskellut psykoterapeutiksi tai kliiniseksi seksologiksi, joten ilmeisesti näiden kohdalla koulutuspaikalla ei ole väliä. En voi olla miettimättä, että maininta kouluttautumisesta jonkin säätiön kautta tuskin herättää luottamusta lukijassa, joka ei tunne seksologian koulutuksia ja nimikkeitä. Jälleen kerran asiantuntijuuteni saadaan siis näyttämään paljon vähempiarvoiselta kuin Piikosken.

Tämä juttuhan ei ole mikään yksittäistapaus, vaan samalla asetelmalla, jossa on ”kokemusasiantuntijana” seksuaalineuvoja- tai kasvattaja ja rinnalla ”oikeana asiantuntijana” joku korkeammin koulutettu, kuten seksuaaliterapeutti, psykoterapeutti tai lääkäri, on tehty valtavat määrät juttuja aikaisemminkin. Jostain syystä vaikuttaa myös olevan niin, että jos seksologi on sosiaalisessa mediassa esillä muutenkin kuin vaan hyvin hajuttomassa ja mauttomassa ammattiroolissa, hänestä on myös mediassa enemmän henkilökohtaisempia juttuja kuin sellaisia, joissa hän olisi puhtaasti ammattiroolissa. Tämän tunnistaa myös moni kollegani, jotka laittoivat viestiä kokemuksistaan jaettuani tämän jutun Instagramissani tänään aamulla. Meitä ei nähdä ammattilaisina, jos puhumme omista kokemuksistamme.

Syy, miksi Hesarista ylipäätään päätettiin ottaa yhteyttä juuri minuun, oli tämä teksti, jossa kerron omista haluttomuuden kokemuksistani: tekstin tarkoituksena on selventää, että haluttomuutta käsittelevän verkkokurssini opit perustuvat ammatillisen osaamiseni lisäksi myös siihen, että ne ovat auttaneet myös minua henkilökohtaisesti. On jokseenkin ironista, että nyt vuorostaan sitten selittelen, kuinka olen edelleen myös ammattilainen. Miksiköhän nämä asiat eivät voi olla totta yhtä aikaa? Onkohan tämä joku seksuaalisuuteen spesifisti liittyvä ilmiö, vai täytyykö esimerkiksi lääkäreidenkin todistella olevansa edelleen päteviä työssään, vaikka myös itse kertoisivat somessa olevansa flunssassa?

Jos siis tulit tänne blogiin lukemaan vertaistuellisia tekstejä haluttomuudesta, niin pahoittelut, sellaisia ei ole tarjolla. Sen sijaan täältä löytyy tekstejä, joissa näkyy niin seksuaalineuvojan asiantuntijuus kuin omat kokemukseni, ajatukseni ja arvoni. Instagramin puolella olen välillä vähissä vaatteissa ja uskokaa tai älkää, sekään ei vähennä asiantuntijuuttani. Toisin kuin Hesari antaa ymmärtää, seksuaalineuvojaksi ei kouluttauduta millään kansalaisopiston kurssilla vaan kyseessä on ammatillinen täydennyskoulutus, johon vaaditaan pohjalle sosiaali- tai terveysalan tutkinto. Kerron täällä blogissa ja somessa itsestäni, koska minulle on tärkeää olla samastuttava ja helposti lähestyttävä ja siten madaltaa kynnystä ottaa yhteyttä ja tulla seksuaalineuvontaan tai kursseilleni. Sen ei kuitenkaan pitäisi tehdä tyhjäksi sitä, että taustalla on se ammatillinen osaaminen.

Lopuksi on vielä pakko todeta, että vaikka yritän kovasti olla olematta ulkonäkökeskeinen, Hesarin jutun kuvat minusta ovat mielestäni tosi epäonnistuneita. Jutun sisällön voisin ehkä sulattaa, kun en tosiaan ole ensimmäinen meidän ammattikunnasta jolle näin käy, mutta että hommaa pitää ryydittää vielä karseilla kuvillakin. Ja jutun sain sentään etukäteen luettavaksi, mutta kuvia en nähnyt. Joten kiitos vaan Hesari, enpä taida enää ikinä suostua yhteenkään haastatteluun.

Kun Hesari leipoi minusta haluttomuuden kansikuvatytön – omista kokemuksista puhuminen somessa syö edelleen seksologien uskottavuutta asiantuntijoina Read More »

Näin pääsin eroon haluttomuudesta

/ Ihmissuhteet, Seksuaalisuus

Millä mandaatilla opetan muita pääsemään haluttomuudesta eroon?

No toki seksuaalineuvojan tutkinnollani, kyllä se tekee ihmisestä jo jokseenkin pätevän neuvomaan muita näissä asioissa. Mutta haluttomuudessa olen asiantuntija myös siksi, että olen itse rämpinyt siellä ihan samassa suossa kuin monet asiakkaani – ja päässyt sieltä jokseenkin kuiville.

Miten se tapahtui?

Ensimmäisen kerran koin jotain, jonka voisi määritellä haluttomuudeksi, kymmenen vuotta sitten. Olin 21-vuotias ja ensimmäistä kertaa ”vakavassa” parisuhteessa. Meillä oli yhteinen asunto ja arki ja avoliiton myötä seksikin muuttui arkisemmaksi. Jossain vaiheessa huomasin, etten enää innostunut kumppanin seksialoitteista samalla tavalla kuin ennen eikä seksimme oikein enää ”säväyttänyt”.

Näin jälkikäteen ajateltuna on ilmiselvää, mistä kenkä puristi. Olin tiukasti jumissa normatiivisessa seksikäsityksessä, jonka mukaan hyvä seksi on vääntäytymistä vaikeisiin yhdyntäasentoihin tai panemista erikoisissa paikoissa. En ollut uhrannut montaakaan ajatusta omalle nautinnolleni ja niistä vähäisistäkin tunsin häpeää, koska ne eivät istuneet normiin. En saanut läheskään aina orgasmia enkä pitänyt sitä mitenkään ihmeellisenä, koska olin sisäistänyt ajatuksen naisen orgasmista vaikeana asiana ja naisista epäseksuaalisina olentoina, joille orgasmi ja nautinto eivät ole kovin tärkeitä. Harrastin siis seksiä, joka ei vastannut mieltymyksiäni (koska en kehdannut puhua niistä) eikä tuottanut erityisemmin nautintoa, joten ei ole mikään ihme, etten halunnut sitä.

Mutta enhän minä sitä silloin tajunnut vaan syytin kaikesta e-pillereitä. Lopetin siis niiden syömisen ja pian aloinkin haluta enemmän, mutta en omaa kumppaniani vaan muita miehiä. Puoli vuotta myöhemmin erosimme.

No, tietäjät (eli te, jotka olette lukeneet blogiani pidempään) tietää, mitä sitten tapahtui. Menin Tinderiin, deittailin, biletin, sekoilin. Harrastin paljon hyvää seksiä, huonoa seksiä, keskinkertaista seksiä ja uudella innolla myös sooloseksiä. Tutustuin itseeni ja seksuaalisuuteeni ja opin, mistä pidän. Kiinnostuin koko aihepiiristä niin paljon, että aloin kirjoittaa tätä blogia ja lähdin opiskelemaan seksuaalineuvojaksi.

Voisi luulla, että viisi vuotta itseeni tutustumista ja aktiivista ja kokeilunhaluista sekstailua sekä yhdet ammatilliset opinnot takaisivat, ettei haluttomuus olisi enää ongelma. Mutta toisin kävi. Tapasin nykyisen puolisoni syksyllä 2019 ja ihan samanlaisia keloja alkoi tulla kuin silloin aikaisemminkin.

Uudessa suhteessani en voinut syyttää pillereitä, mutta olisin kyllä voinut laittaa kaikki haasteet erinäisten suhteemme aikana vallinneiden poikkeusolosuhteiden piikkiin. Ensinnäkin muutimme yhteen päivää ennen kuin korona-lockdown alkoi keväällä 2020, ja oli aika iso shokki siirtyä yhdessä päivässä erillään asumisesta kököttämään 24/7 saman katon alla. Siitä alle vuoden päästä olinkin jo raskaana, mikä toi omat haasteensa seksielämään, ja sitten lapsemme syntyi eikä mikään ollut enää kuten ennen. Kaikella tällä on ollut oma vaikutuksensa, mutta juurisyy silloin tällöin kokemaani halun puutteeseen on ollut muualla.

Ongelmani oli, että seksiä teki harvoin ihan todella mieli ja koin painetta lähteä mukaan kumppanin aloitteisiin, vaikka en olisi halunnut, koska takaraivossa tykytti ajatus naisen velvollisuudesta antaa. Kumppani yritti kysyä, mitä voisi tehdä toisin, mutta en osannut antaa hänelle toimintaohjeita. Lapsen nukkumaanmenon jälkeen halusin vain katsoa sarjoja ja maata sohvalla, ja seksi tuntui suorastaan ajantuhlaukselta.

Ilman seksologian osaamistani ja hyvää keskusteluyhteyttämme seksielämämme olisi näivettynyt tässä pyörityksessä olemattomiin jo ajat sitten. Se, että satun ammatin puolesta tietämään keskivertotyyppiä enemmän tästä aiheesta, on pelastanut minut joutumasta samaan umpikujaan, josta moni asiakkaani on kertonut. Osasin kysyä itseltäni oikeita kysymyksiä ja kertoa vastauksia myös puolisolleni. Kun esimerkiksi huomasin puolison seksialoitteiden tuntuvan epämukavilta, aloin pohtia syytä ja oivalsin, että kyse on reaktionopeudesta – tarvitsen aikaa siirtyäkseni neutraalista olotilasta eroottiseen mindsettiin ja yhtäkkinen seksiehdotus aiheuttaa vain suorituspaineita, koska pitäisi innostua heti. Samasta syystä haluttomuuteni on tullut esiin nimenomaan avoliitoissa, kun seksiä voi periaatteessa olla koska tahansa eikä raja oman ja yhdessä vietetyn ajan välillä ole selkeä. Kun sain tämän ensin selvennettyä itselleni ja kerrottua sitten kumppanilleni, tilanne helpottui huomattavasti.

Halu muuttuu ja vaihtelee läpi elämän meillä kaikilla; siksi en usko, että mikään voisi täysin varmasti pelastaa haluttomuuden kokemukselta. Kuitenkin se, mitä itse tiedän ja mitä opetan myös asiakkailleni, tekee haluttomuudesta helpomman käsitellä. Tämän tiedon ja näiden työkalujen avulla en koskaan ole umpikujassa vaan tiedän, mistä lähden liikkeelle, kun halu tuntuu olevan hukassa. En joudu passiivisena odottamaan, josko halu palaisi itsestään tai pelkäämään, että se on kadonnut ikuisiksi ajoiksi, vaan voin toimia aktiivisesti tilanteen parantamiseksi. Ja mikä parasta, en joudu tuhlaamaan aikaa milloin minkäkin konstin kokeilemiseen (eli esimerkiksi tunkemaan pahanmakuista maca-jauhetta aamusmoothieeni siksi, että sen väitetään lisäävän seksuaalista halukkuutta) vaan voin keskittyä asioihin, joista on oikeasti hyötyä. Toisin sanoen, minulla on valtaa omaan seksuaalisuuteeni.

Sekä omani että monien asiakkaideni kokemukset osoittavat, että haluttomuuteen auttavat maca-jauheen sijaan parhaiten nämä kolme asiaa:

  1. Sisäistettyjen virheellisten uskomusten purkaminen. Meillä on valtavasti ”tietoa” seksistä, joka ei pidä paikkaansa vaan perustuu kristinuskon ja patriarkaalisen kulttuurin ajatuksiin. Erityisesti moni nainen/vulvallinen pitää itseään seksuaalisesti epänormaalina tai vajavaisena, koska ei ole sellainen, kuin nämä normit väittävät. On todella vapauttavaa, kun epärealististen odotusten tavoittelun voi lopettaa ja hyväksyä itsensä ja seksuaalisuutensa sellaisena kuin ne ovat.
  2. Sen selvittäminen, mikä saa oman halun syttymään ja mikä sitä jarruttaa. Tämä on paljon muutakin kuin sitä, että tietää millaisesta seksistä tykkää. Haluun vaikuttaa ennen kaikkea konteksti eli mm. ympäristö, kumppani, mielentila, terveydentila, perustarpeiden tyydyttyneisyys, turvallisuudentunne ja niin edelleen – ja tämäkin oli vain yksinkertaistettu selitys. Tieto siitä, mikä halun sytyttää tai mikä estää haluamasta, on merkittävää valtaa.
  3. Tästä kaikesta keskusteleminen kumppanin kanssa + kumppanin avoimuus vastaanottaa informaatiota. Seksistä puhuminen on taito, jota melkein kaikki joutuvat vähän harjoittelemaan, mutta kun siitä pääsee jyvälle, homma nousee ihan uudelle tasolle. Myös haluttomuutta kokevan kumppanilla on tärkeä rooli, ja usein hänenkin on purettava omia uskomuksiaan ja tehtävä itsetutkiskelua, vaikka hän olisikin tyytyväinen nykytilanteeseen.

Joten kyllä, koen olevani varsin pätevä auttamaan muita haluttomuutta kokevia selvittämään omaa tilannettaan. Kaikki itseäni auttaneet oivallukset ja paljon muuta löytyykin Haloo, kuuleeko halu? -verkkokurssiltani. Kurssin käyneet ovat sanoneet sen ravistelleen heidän käsityksiään seksuaalisuudesta, antaneen validaatiota heidän kokemuksilleen, tuoneen uutta inspiraatiota seksielämään ja luoneet toivoa siitä, että vaikka juuri nyt olisi hankalaa, tilanne voi parantua tulevaisuudessa. Linkistä löydät lisätietoa kurssista: tervetuloa mukaan! ❤️

Näin pääsin eroon haluttomuudesta Read More »

Mihin äitien halut katoavat?

/ Ihmissuhteet, Seksuaalisuus

Kohtaan työssäni paljon pienten lasten äitejä, joille seksi ja seksuaalisuus aiheuttavat haasteita. Yleensä ongelma on halujen eriparisuus: kumppani haluaisi seksiä, mutta äitejä itseään se kiinnostaa varsin vähän, jos ollenkaan. Monet kertovat olevansa iltaisin niin väsyneitä, etteivät yksinkertaisesti jaksa ajatellakaan seksiä enää silloin, kun sille olisi mahdollisuus lasten mentyä nukkumaan. Seksi tuntuu yhdeltä asialta lisää loputtomaan listaan vaatimuksia, joita perheenjäsenet äidille esittävät, eikä kokoaikaisen saatavilla olemisen ja lasten tarpeisiin vastaamisen jälkeen jää voimavaroja huolehtia enää kumppanin tarpeista. Haasteita aiheuttavat myös käytännön asiat, kuten samassa huoneessa nukkuvat lapset.

Kiinnostavinta tässä minusta on, että vaikka perheessä olisi kaksi vanhempaa, toiselta (äidiltä) perhearki syö halut lähes kokonaan ja toiseen (isään) se ei tunnu juuri vaikuttavan. Joku voisi tietty kuitata koko jutun vaan klassisella ”naiset nyt vaan ovat vähemmän seksuaalisia” -argumentilla, mutta minusta se on laiska selitys. MIKSI on niin, että perhe-elämä vaikuttaa naisten haluihin enemmän kuin miesten? Äkkiseltään mieleen tulee ainakin kolme syytä:

  1. Lapsen saaminen on sekä keholle että mielelle iso muutos, joka voi muuttaa seksuaalisuutta.
  2. Perhearki on kuormittavampaa äideille, joille kasaantuu usein enemmän vastuuta lastenhoidosta ja arjen pyörittämisestä.
  3. Seksi ei rentouta tai tuota nautintoa vaan päinvastoin stressaa ja vaatii voimavaroja, jolloin siihen ei huvita käyttää vähäistä vapaa-aikaa.

Lapsen saaminen voi jättää pysyvät jäljet myös seksuaalisuuteen

Ihmiselle, joka on raskaana, synnyttää ja mahdollisesti imettää, lapsen saaminen on todella massiivinen kehollinen mullistus. Ulkopuolisena voi ehkä tajuta näkyvät kehon muutokset mutta ei sitä, miltä tuntuu, kun keho muuttuu lyhyessä ajassa nopeasti eikä mieli pysy perässä. Jotkut muutokset voivat myös vaikuttaa ulkopuolisesta aika mitättömiltä – mitä sitten, jos jalankoko kasvaa, rintojen koko muuttuu, limakalvot kuivuvat, ihoon tulee näppylöitä tai hiuksia lähtee – mutta ei niiden kokeminen varsinaisesti lisää hyvää fiilistä itsestä. Toimittaja, kirjailija & vaikuttaja Irene Naakka puhuu näistä muutoksista ja ulkopuolisen kyvyttömyydestä ymmärtää niitä uuden Ärhäkkä kuin äidiksi tullut – podcastinsa ensimmäisessä jaksossa. (Podcast löytyy maksullisesta Podimo palvelusta, mutta jos et ole vielä Podimon tilaaja, saat tästä linkistä kolme kuukautta ilmaista kuunteluaikaa! Eikä ole maksettu mainos, vaan kuka tahansa Podimon tilaaja saa itselleen ilmaista kuunteluaikaa, kun kutsuu muita mukaan palvelun käyttäjiksi.)

Jotkut muutokset ovat väliaikaisia, mutta toiset ovat pysyviä. Keho ja mieli eivät koskaan ole täysin samat kuin ennen lapsen saamista ja näin ollen on selvää, ettei seksuaalisuuskaan välttämättä ole. On helppo tajuta, että esimerkiksi alapään alueen repeytymät, episiotomia (= välilihan leikkaus) tai kohdun laskeuma vaikuttavat seksuaalisuuteen ja siihen, mikä tuntuu hyvältä, mutta muutoksia voi tulla, vaikka fyysisesti olisikin ns. ennallaan. Yhtäkkiä voi vaan huomata, että jokin, mikä ennen kiihotti ja tuotti nautintoa, ei enää toimikaan, tai asiat, jotka ennen saivat halun syttymään, eivät väräytä viisaria mihinkään suuntaan. Tällaiset tilanteet herättävät usein hämmennystä, koska ei tiedetä, minne halu ja nautinto katosivat ja miten ne saadaan takaisin.

Ongelman ydin on siis ehkä siinä, ettei muutoksen massiivisuutta ymmärretä täysin. Ajatellaan, että jos strategiset paikat ovat kunnossa, seksiä voi ryhtyä harrastamaan vaikka heti synnytyksen jälkeen ja jos se ei sitten sujukaan kuin ennen, se laitetaan hormonien piikkiin. Nekin toki vaikuttavat, mutta eivät selitä kaikkea: moni äiti, jonka kanssa olen tästä aiheesta jutellut, on ensin syyttänyt hormoneja ja sitten ihmetellyt, kun esimerkiksi kuukautisten alkaminen uudestaan tai imetyksen lopettaminen ei olekaan palauttanut seksuaalisuutta ennalleen. Olisi siis keskeistä, että sekä raskauden ja synnytyksen läpikäynyt että hänen kumppaninsa ymmärtäisivät muutoksen kokonaisvaltaisuuden ja muuttunutta seksuaalisuutta olisi tilaa pohtia ilman paineita.

Kukaan ei kiihotu arjen vapaamatkustajasta

Irene Naakka puhuu podcastissaan ja samannimisessä, juuri julkaistussa kirjassaan paljon vanhemmuuden tasa-arvosta ja toteaa, ettei ilman sitä ole mitään muutakaan tasa-arvoa. Yhä edelleen on usein niin, että vastuu kodista ja lapsista vaan jotenkin kasaantuu enemmän äidin harteille, vaikka kumpikin vanhempi kävisi töissä. Ja vaikka vanhemmuus ja kotityöt jakaantuisivatkin periaatteessa tasan, äidit tekevät usein enemmän näkymätöntä metatyötä: muistavat neuvola-ajat ja kaverisynttärit, hankkivat lapsille sopivan kokoiset vaatteet, suunnittelevat kauppalistat ja ruokalistat ja selvittävät ratkaisut perhe-elämän haasteisiin. Naakka esittelee kirjassaan käsitteen äititieto, jolla hän tarkoittaa kaikkea naissukupolvelta toiselle kertyvää lasten- ja kodinhoitoon liittyvää tietoa. Tätä tietoa jaetaan muun muassa Facebookin vauvaryhmissä, joissa miehet loistavat poissaolollaan (eikä heitä sinne välttämättä edes huolita). Naakka esittää, että jotta vanhemmuuden tasa-arvo voisi toteutua, isien olisi osallistuttava tekemisen sijaan myös tietämiseen.

Helsingin Sanomissa taas julkaistiin 22.3.2023 juttu otsikolla Arjen vapaamatkustaja, joka esittelee juurikin parisuhteen sisäiseen työnjakoon liittyvää epätasa-arvoa: naiset ovat kodin projektipäälliköitä ja miehet pikku apulaisia, jotka tekevät kotitöitä lähinnä silloin kun nainen pyytää ja odottavat siitä erityistä kiitosta. Jutussa naiset kertovat, kuinka arki vapaamatkustajan kanssa turhauttaa ja ero tuntuu varsin houkuttelevalta vaihtoehdolta.

Tämän kaiken lisäksi myös vastuu parisuhteen hyvinvoinnista ja tunnetyöstä kasaantuu heterosuhteissa usein naisten harteille. Tähän sisältyvät myös yhteiseen seksiin liittyvät haasteet ja onkin tavallista, että haluttomuutta kokevien naisten kumppanit odottavat heidän ratkovan haasteet yksin ja lähinnä istuvat ja odottavat, että nainen ”korjaantuisi” ja alkaisi taas haluta.

En suoraan sanottuna ihmettele yhtään, ettei seksi jaksa kiinnostaa, jos koko päivän on läsnä lapsille, ruokkii ja pukee ja pesee ja lohduttaa ja viihdyttää ja säätelee tunteita, ja tämän päälle siivoaa, pyykkää ja laittaa ruokaa sekä säätää aikatauluja ja juoksevia asioita. Enkä ihmettele sitäkään, ettei sellainen kumppani, joka ei osallistu arjen pyöritykseen tasavertaisesti, kiinnosta seksuaalisesti. Joskus näkee uutisotsikoita, jotka kehottavat heteromiehiä osallistumaan kotitöihin saadakseen enemmän seksiä ja nämä antavat kuvan, että naisille seksi olisi vaihtokauppaa kotitöistä tai että kiihottuisimme siivoavista miehistä, mutta ehkäpä niissä yritetäänkin sanoa, ettei arjen vapaamatkustaja ole kiinnostava seksikumppani. Pikemmin sellainen ihminen tuntuu yhdeltä lapselta lisää ja aina välillä kuuleekin naisten puhuvan kumppaneistaan näin.

Suurin osa ihmisistä toimii niin, että stressi ja kuormitus vaikuttavat seksuaaliseen haluun negatiivisesti. On myös otettava huomioon, että epätasainen vastuunjako voi ymmärrettävästi aiheuttaa kuormittuneemmassa katkeruutta helpommalla pääsevää kohtaan, joka tuskin lisää seksihaluja. Näistä ja monesta muusta hyvästä syystä perhearjen kuormituksen pitäisi siis jakautua tasapuolisesti kummankin vanhemman kesken ja siihen kannattaa todella kiinnittää huomiota.

Kuka tuhlaisi aikaansa seksiin, joka ei tuota nautintoa?

Lapsiperhearjessa vanhempien oma aika ja yhteinen parisuhdeaika on usein aika vähäistä. Niinpä kallisarvoinen vapaa-aika tahdotaan käyttää hyvin ja usein priorisoidaan asioita, jotka rentouttavat ja palauttavat. Seksi voi parhaimmillaan olla sellainen asia, mutta monille se pikemminkin aiheuttaa lisästressiä ja vie voimavaroja. On ilmiselvää, ettei kukaan halua sellaista seksiä, joka ei tuota nautintoa.

Tämä ei ole pelkästään perheellisten vaan myös muiden heteroparien ongelma. Eikä selitystä ole vaikeaa löytää: heteroseksin peruskaava, jossa seksi alkaa spontaanisti, kiihottuminen tapahtuu nopeasti ja kaiken keskiössä on penis–vagina -penetraatio, on useille naisille (ja muillekin vulvallisille) toimimaton. Tämä kaava on kuitenkin iskostettu meihin niin syvälle, että sitä voi olla vaikeaa rikkoa ja kyseenalaistaa. Sitä hankaloittaa myös puutteellinen ymmärrys seksuaalisuuden moninaisuudesta: ihmiset kiihottuvat ja nauttivat hyvin erilaisista asioista eikä kyse ole läheskään aina siitä, mitä laitetaan mihinkin reikään tai mistä nuolaistaan, vaan kosketuksen tavoista, ympäristöstä, eri aistien stimulaatiosta, osapuolten välisestä dynamiikasta ja ylipäätään kontekstista.

Kysymys kuuluukin: minkä pitäisi muuttua, jotta seksi olisi rentouttavaa ja palauttavaa ja siihen tekisi mieli ryhtyä useammin? Tähän on mahdotonta vastata mitään yleistä, sillä vastaus on jokaiselle erilainen. Liikkeelle voi kuitenkin lähteä siitä, että tekee itselleen selväksi, mitä haluaa ja mistä nauttii, etenkin jos lapsen saaminen on muuttanut seksuaalisuutta eivätkä vanhat konstit enää toimi. Kukaan tuskin myöskään kokee rentouttavaksi seksiä, johon sisältyy paine esimerkiksi kiihottua tai saada orgasmi jossain tietyssä ajassa.

Eli summa summarum – perhearkeen hävinneet seksihalut löytyvät todennäköisimmin, kun äiti saa riittävästi näitä kolmea asiaa:

  1. Aikaa toipua raskaudesta ja synnytyksestä, mahdollisuuden lepoon ja rentoutumiseen sekä mahdollisesti muuttuneen seksuaalisuuden tutkiskelemiseen.
  2. Muita ihmisiä jakamaan arjen kuormituksen – kahden vanhemman perheissä vastuiden on jakauduttava tasan.
  3. Tietoa ja ymmärrystä, joka auttaa löytämään oman nautinnon ytimen sekä turvallisen ympäristön, jossa seksiin ei liity paineita.

Haloo, kuuleeko halu? -valmennuksessani oli alkuvuodesta mukana useita pienten lasten äitejä. Heistä moni koki saavansa valmennuksesta paljon apua tilanteeseensa, ja vaikka joitain arjen realiteetteja (kuten lasten yöheräilyt) ei voikaan muuttaa, valmennus loi uskoa tulevaisuuteen ja siihen, että pian koittaa parempi aika myös seksin suhteen. Jotkut innostuivat seksistä aivan uudella tavalla ja kosketus- ja keskusteluharjoitukset opettivat kumppanista uusia asioita ja lujittivat suhdetta. Olen myös itse taaperon äitinä hyötynyt monista asioista, joita opin valmennusta tehdessäni. Suosittelen siis valmennustani, joka käynnistyy uudelleen huhtikuussa, aivan erityisen lämpimästi pienten lasten äideille!

Mikäli postaus resonoi ja haluaisit jutella aiheesta lisää, varaa aika maksuttomaan tutustumispuheluun ajanvarauskalenteristani. Puhelussa käymme läpi tilanteesi, toiveesi ja tavoitteesi, kerron tarkemmin valmennuksesta ja teen tarjouksen, jos vaikuttaa siltä, että siitä olisi tilanteessasi hyötyä. Voit lukea valmennuksesta lisää täältä.

Mihin äitien halut katoavat? Read More »

Oletko miettinyt, miksi harrastat seksiä?

/ Ihmissuhteet, Seksuaalisuus

Miksi harrastat seksiä? Mitä saat siitä irti? Mikä motivoi sooloseksiin, entä seksiin kumppanin kanssa? Tarjoaako se seksi, jota tällä hetkellä harrastat, niitä asioita, joita siltä haluat?

Uusi idolini, nerokas seksuaaliterapeutti Cyndi Darnell kertoo kirjassaan Sex When You Don’t Feel Like It – The Truth about Mismatched Libido and Rediscovering Desire (2022), että yksi tehokkaimmista hänen vastaanotolla käyttämistään työkaluista on kysymys: miksi harrastat seksiä? Tämä saa ihmiset kuulemma aluksi lähinnä pyörittelemään silmiään ja tokaisemaan, että sehän on ilmiselvää tai että sinunhan se terapeuttina pitäisi tietää. Kun kysymystä kuitenkin alkaa tosissaan miettiä, se osoittautuukin hankalammin pureskeltavaksi kuin ensikuulemalta vaikuttaa. Vastauksen pohtiminen voi paljastaa omasta seksuaalisuudesta yllättäviä asioita ja johtaa oivalluksiin, joilla on iso merkitys seksielämän toimivuudelle.

”Ilmiselvä” syy harrastaa seksiä voi olla esimerkiksi se, että sen ajatellaan olevan olennainen osa parisuhdetta. On paljon ihmisiä, jopa seksologian ammattilaisia, joiden mielestä seksitön suhde ei ole parisuhde lainkaan. Asiantuntijat myös tykkäävät toistella, että seksi on parisuhteen liima eli sitä on oltava, jotta suhde pysyy kasassa. Etenkin miesten kanssa suhteessa olevat naiset tuppaavat ajattelemaan, että seksiä täytyy olla, jotta kumppani ei petä tai jätä. Toisaalta seksiin voi motivoida myös halu olla ”normaali”: vertaamme itseämme ja suhdettamme mediassa julkaistuihin tilastoihin siitä, kuinka usein keskivertoparit harrastavat seksiä, ja tavoittelemme samaa.

Toisaalta yhtä ”ilmiselvää” joillekin on se, että seksin pääasiallinen tarkoitus on nautinto. Seksiä harrastetaan, koska panettaa ja se on kivaa. Ei kuitenkaan ole niin, että mikä tahansa seksi = nautinto, vaan se syntyy eri ihmisille eri asioista. Seksikäsityksemme on tyypillisesti varsin genitaali- ja yhdyntäkeskeinen, eivätkä kaikki saa näistä nautintoa – ainakaan niin paljon, että seksiin jaksaisi ryhtyä kovin usein. Nautinto tarkoittaa eri ihmisille eri asioita: yksi nauttii aistikokemuksista, toista kiinnostaa eniten vallalla leikittely ja ”kielletyt” asiat ja kolmannelle kyse on ennen kaikkea yhteydestä itseen, kumppaniin tai johonkin korkeampaan voimaan. Silti pysymme usein hyvin sitkeästi yhdessä ja samassa seksin kaavassa, jonka rikkominen tai sen ehdottaminen tuntuu monista vaikealta, pelottavalta, kielletyltä tai väärältä. Eli yhtäältä ajattelemme, että seksin pointti on nautinto, mutta asetamme kuitenkin hirveästi rajoituksia sille, miten nautintoa saisi kokea.

Oli miten oli, nämä ”ilmiselvät” syyt havainnollistavat jo hyvin tämän kysymyksen voimaa. Jos yhtäältä ajatellaan, että seksin tarkoitus on tuottaa nautintoa ja toisaalta sitä on pakko olla, koska suhdenormit ja suhteen lujittaminen, ollaan jo ristiriidan äärellä: onko mahdollista nauttia asiasta, joka on myös velvollisuus? Jos ajattelisimme, että hyvän suhteen mittari on se, että syödään yhdessä mansikkajäätelöä vähintään kaksi kertaa viikossa, nauttisimmeko siitä? Olisiko jäätelön syöminen ihanaa, jos sen syömättä jättäminen aiheuttaisi syyllisyyttä ja pelkoa siitä, että kumppani jättää ja etsii toisen jäätelönsyöntikaverin? Entä jos tykkäisimme enemmän minttujäätelöstä? Voiko mikään olla todella nautinnollista, jos siitä ei voi kieltäytyä?

(Velvollisuusseksistä, seksinormeista ja nautinnosta puhutaan myös Haloo, kuuleeko halu -valmennuksessani. Jos sinunkin toiveesi olisi muuttaa seksi rennoksi ja mukavaksi asiaksi ankean ja paineita aiheuttavan velvollisuuden sijaan, lue täältä lisää.)

Sooloseksiin ja seksiin toisen kanssa motivoivat usein eri asiat. Erityisen kiinnostavia ovat tilanteet, joissa seksi kiinnostaa yksin, mutta ei kenenkään muun kanssa, tai toisin päin: minkälaiset asiat tällöin motivoivat seksiin? Mikäli sooloilu ei vaan kiinnosta (eikä kyse ole esim. siitä, että se hävettää tai tuntuu väärältä) mutta partneriseksi kyllä, seksiin liittyy usein kaipuu läheisyyteen tarve kokea yhteyttä toiseen. Joskus taas sooloseksi kiinnostaa partneriseksiä enemmän, koska se on usein helpompaa ja nopeampaa eikä siihen liity samalla tavalla suorituspaineita.

Kysyin jokin aika sitten Instagram-seuraajiltani, mikä heitä motivoi seksiin itsekseen tai kumppanin kanssa. Sain mm. tällaisia vastauksia:

”Soolo – nopea nautinto, vähän sama kuin instan avaaminen tai karkin syöminen. Partneri – itseilmaisu, seksuaalisuuden ilmaisu, hauskuus, hyväksytyksi tuleminen.”

”Sooloseksi ennen kaikkea rentouttaa ja partneriseksi myös ja toki vahvistaa yhteyttä kumppaniin”

”Sooloseksissä mielihyvä, orgasmi ja hormonit, pariseksissä yhteys, leikki ja nautinto”

”Sooloseksiin fantasiointi ja jostain saavuttamattomasta haaveilu (olen ihastunut parisuhteessa). Partneriseksiin, kun sitä viimeksi on ollut, niin lapsi haave motivoi. Sen jälkeen motivaatio on ollut hukassa.”

”Sooloseksiin ei paljon mikään. Partnerin kassa intiimiys, halu, ihon tarve yms.”

”Se on kivaa ja rentouttaa, sekä soolo että duo.”

”Partnerin kanssa yhteyden vahvistamisen takia ja sooloseksi satunnaisen panetuksen takia.”

”Yhdessä: yhteys, läheisyys, tuntuu hyvältä ja on kivaa. Soolona: helppoa ja nopeaa rentoutusta.”

Cyndi Darnellin, kuten monen muunkin seksologin vastaanotolla käy paljon ihmisiä, joiden isoin haaste on haluttomuus tai halujen eriparisuus kumppanin kanssa ja jotka haluaisivat haluta enemmän. Tällöin jos joskus on erityisen hedelmällistä kysyä, miksi. Jos heille on seksissä kumppanin kanssa kyse yhteyden kokemisesta, voisiko saman kokea jollain muulla tavalla? Jos seksi on itseilmaisun väline, antaako suhteen seksielämä mahdollisuuden tähän? Lähteekö halu haluta ihan todella itsestä vai siitä, että halutaan miellyttää kumppania tai täyttää jotkut normaalin parisuhteen kriteerit? Voiko kyse olla vaan siitä, että velvollisuudesta nauttiminen on aika hankala yhtälö?

Seksiä ei ole mikään pakko haluta tai harrastaa. Jos kuitenkin haluaisi haluta, voit kysyä itseltäsi: miksi harrastan seksiä? Mitä se minulle antaa? Saanko tästä seksistä, jota elämässäni on tarjolla, sen mitä haluan ja tarvitsen?

Jos kaipaat apua ja tukea tällaisiin pohdintoihin, autan erittäin mielelläni. Sitä varten seksuaalineuvojat ovat olemassa! Varaa aika vastaanotolleni (etänä) täältä.

Oletko miettinyt, miksi harrastat seksiä? Read More »

Mitä yhteistä on seksihaasteilla ja hiustenleikkuulla?

/ Ihmissuhteet, Seksuaalisuus

Olisiko nyt sopiva hetki näyttää munaa lopettaa hiljaiselo ja herättää blogi uudestaan henkiin? Olen nimittäin ollut vaistoavinani pientä hiljaista signaalia siihen suuntaan, että blogit olisivat tekemässä comebackia (ainakin Eino Nurmisto bloggaa taas, samoin Eeva Kolu, ja Mona Bling väläytteli blogin uudelleensyntymisen mahdollisuutta Instassaan viime viikolla) ja kyllähän mullakin sanottavaa olisi, vaikka se ei kovin usein enää päädykään pidemmäksi tekstiksi asti. Vaan voin kertoa, miten ärsyttävää on kirjoittaa timanttisia instapostauksia ja sitten karsia aina puolet tekstistä pois, koska rajallinen merkkimäärä. Että kyllä se vaan on niin, että tällainen pidempi teksti on minulle mieluisampi formaatti.

(Alun munaviittaus liittyy muuten Muumeihin. Nipsu on ilmeisesti jossain jaksossa sanonut niin, en ikävä kyllä löytänyt alkuperäistä lähdettä mutta sitäkin runsaammin meemejä.)

Tulin siis tänne blogin puolelle kertomaan, että leikkasin eilen hiukseni. Olematon asia ihmiskunnalle mutta suuri minulle, joka olen tosi arka tekemään muutoksia hiustyyliini. Hiukseni ovat lähes aina olleet pitkät ja pitkätukkaisuus on selkeästi osa identiteettiäni. En voisi kuvitellakaan elämää hiuksissa, jotka eivät ylettyisi ponnarille tai nutturalle. Ei tämä nykyinenkään pituus siis sikäli niin radikaali ole, että kyllä nämä edelleen saa hyvin kiinni, mutta pituutta lähti kuitenkin lähemmäs viisitoista senttiä. On se jo jotain!

Kerron tästä hiusasiasta täällä siksi, että aloin siinä tukkaa saksiessani pohtia yleisemmin muutosta ja siihen liittyviä tunteita. Usein muutos arveluttaa ja tuntuu helpommalta pysyä tutussa ja turvallisessa, vaikkei sekään toisaalta tuntuisi hyvältä. Pitää paikkansa niin hiusten kuin vaikkapa työn tai ihmissuhteiden ja seksin kohdalla.

Joskus itse muutos pelottaa ja toisinaan kyse on enemmän siitä, että sen tekeminen on kamalan vaivalloista. Hiustenleikkuu on helppoa, sen kun ottaa sakset käteen ja minuutissa muutos on tehty (ja ehkä siksi jotkut huolettomammin hiuksiinsa suhtautuvat saattavat yrittää hoitaa stressiä tai ahdistusta esim. leikkaamalla otsatukan), mutta ihmissuhdeasioissa homma ei ole yhtä simppeliä. Muutos tapahtuu hitaasti ja saattaa vaatia paljon ajatustyötä, keskustelua ja hankalien tunteiden käsittelyä. Ei ihme, että esimerkiksi ajatus ”halupilleristä” eli haluttomuuden korjaavasta lääkkeestä tuntuu monesta niin houkuttelevalta.

Valitettavasti haluttomuutta tai mitään muitakaan ”seksiongelmia” (kenties erektiohäiriötä lukuunottamatta) ei pysty lääkkeillä tai muilla vippaskonsteilla korjaamaan. Niitä on toki tarjolla ja moni kokeileekin epätoivoissaan niitä kaikkia: varataan romanttisia hotellilomia, tungetaan aamupuuroon maca-jauhetta (joka kuulemma maistuu kamalalta, mutta jonka väitetään lisäävän seksuaalista halukkuutta), ostetaan käsiraudat ja mennään sängyn sijasta keittiöön panemaan. En ollenkaan ihmettele, miksi 15 vinkkiä seksielämän piristämiseen -juttutyyppi oli yhteen aikaan hyvin suosittu naisten- ja iltapäivälehdissä. Totta kai olisi kivaa, jos suhdetta hiertävään hankalaan tilanteeseen olisi helppo ja yksinkertainen ratkaisu. Se vaan, että usein ne siihen tilanteeseen johtaneet syyt ovat kaikkea muuta kuin yksinkertaisia, niin ratkaisuakin joutuu usein hakemaan vaikeamman kautta.

Pyörittelin ajatusta hiusteni leikkaamisesta aika kauan ennen toimeen ryhtymistä, mutta lopulta otin sakset käteen, kun vanha tukka ei vaan millään taipunut kivannäköiseksi ja peilikuva alkoi ärsyttää liikaa. Vähän samanlaisen ilmiön huomasin Haloo, kuuleeko halu? -valmennukseni osallistujien kohdalla: tosi moni pitkään paininut haluttomuutensa kanssa, pyöritellyt sitä päässään suuntaan jos toiseen ja lopulta päättänyt, että on tullut aika muutokselle. Vastaavasti moni sellainen, joka osoitti kiinnostusta valmennusta kohtaan mutta päätti kuitenkin jättää osallistumatta oli selkeästi vielä kahden vaiheilla sen suhteen, onko muutos tässä kohtaa tarpeen vai ei. Eli selvästi on niin, että motivaatiota tehdä niitä vaikeitakin asioita muutoksen eteen on enemmän silloin, kun sen tekemättä jättäminen ei tunnu enää houkuttelevalta vaihtoehdolta. (Ehkä itsestään selvää, mutta tavallaan aika merkittävä havainto!)

Toisaalta huomasin valmennuksen kohdalla myös sen, että muutoksen tiellä seisoo motivaatiopulan sijaan useammin se, ettei tiedetä, mistä lähteä liikkeelle. Seksuaalisuuteen liittyvien haasteiden kanssa on aika tavallista tuntea olevansa ikään kuin umpikujassa ja tavallaan kädetön, koska meiltä puuttuu työkalut näiden haasteiden käsittelemiseen. Meillä on ne seksinpiristysvinkit, mutta ei sellaisia lehtijuttuja, joissa neuvottaisiin, miten saadaan selville omaan haluun positiivisesti tai negatiivisesti vaikuttavat asiat. Kukaan ei missään opeta, miten omaa seksuaalisuutta tutkiskellaan tai että sitä ylipäätään olisi hyvä tutkiskella.

Viisitoista senttiä lyhyempi hiuskuontalo on aika pieni muutos, mutta sillä oli iso vaikutus mielialaani. Heräsin aamulla jotenkin toivoa täynnä ja ilahduin peilikuvani näkemisestä, vaikka tukkatyyli olikin aamulla osastoa harakanpesä. Samoin ajattelen, että ”seksiongelmien”, kuten haluttomuuden tai orgasmihaasteiden, kohdalla pienelläkin muutoksella voi olla iso vaikutus kokonaisuuteen. Joskus riittää, että yksi pieni ajatus nytkähtää eteenpäin ja se saa isot pyörät pyörimään. Yksi valmennukseni osallistuja jopa kertoi, että pelkästään päätös osallistua oli saanut hänen halunsa palaamaan rytinällä takaisin ja muutama muukin kertoi innostuneensa valmennuksen ansiosta seksistä ihan uudella tavalla. Isoin muutos tapahtui monella suhtautumisessa omaan tilanteeseen: valmennuksen jälkeen olo oli toiveikas ja positiivinen ja kädetön umpikuja-fiilis oli poissa. Valmennukseen osallistuminen vai vaikka seksuaaliterapiaan meneminen voi siis kuulostaa kamalan raskaalta ja työläältä tavalta tehdä muutos ja enemmän houkuttelisi joku hiustenleikkuun kaltainen pikaratkaisu, mutta joskus pienikin juttu riittää, jos vaan tekee oikeita asioita.

Hiukset leikkaamalla saa lyhyemmät hiukset, mutta mielenterveyden haasteita se ei poista. Samalla tavalla toimivat monet seksinpiristysvinkit: laittamalla seksin kalenteriin saat kalenterimerkinnän tai mahdollisesti säännöllistä seksiä, mutta ei se välttämättä tee seksistä parempaa tai saa haluamaan sitä enemmän. Maca-jauhetta syömällä saa todennäköisesti pahanmakuista puuroa, mutta ihmelääkkeeksi haluhaasteiden selättämiseen siitä ei taida olla. Tehokkaampaa on ensin selvittää seksihaasteen juurisyyt ja sitten lähteä miettimään niihin ratkaisuja. Vähän joutuu siis näkemään vaivaa, mutta onneksi ammattilainen voi auttaa pääsemään vauhtiin. DIY-hiustenleikkuu voi joskus toimia, DIY-seksuaaliterapia ei niin hyvin.

Haku Haloo, kuuleeko halu? -valmennuksen kakkoskierrokselle on nyt käynnissä. Uusi ryhmä aloittaa matkan kohti uudenlaista ymmärrystä halusta ja seksuaalisuudesta huhtikuussa. Jos olet siis nainen tai muu vulvallinen, jonka elämää haluttomuus jollain tavalla koskettaa ja olet valmis muutokselle, ota yhteyttä ja jutellaan lisää! Voit laittaa viestiä joko sähköpostitse teekutsuilla(at)gmail.com tai Instassa @teekutsuilla. Instasta löydät myös lisätietoa valmennuksesta sekä testiryhmän palautteita. Tervetuloa mukaan! <3

Mitä yhteistä on seksihaasteilla ja hiustenleikkuulla? Read More »

Mitä haluton haluaa?

/ Seksuaalisuus

Haluaisitko haluta, mutta et tiedä miten?

Tällä kysymyksellä aloitin parin viikon takaisen Instagram-postaukseni haluttomuudesta ja halujen kohtaamattomuudesta parisuhteessa. Haluttomuus on erittäin yleistä: uusimman FINSEX-tutkimuksen mukaan haluttomuutta on kokenut naisista melko usein 42 % ja miehistä 15 % ja erittäin usein 22 % ja 3 %. Yleisyydestään huolimatta se tuntuu olevan vaikeasti ylitettävä haaste, koska ratkaisuvaihtoehtoja on tarjolla paljon, mutta mikään ei vaikuta erityisen toimivalta.

Sain postaukseni myötä runsaasti viestejä naisilta ja muilta vulvallisilta, joiden elämää haluttomuus jollain tavalla koskettaa. Tilanteet ovat erilaisia, mutta niissä on paljon yhdistäviä tekijöitä. Yhteistä viestien lähettäjille oli myös halu saada tilanteeseen muutos ja toiveissa siitä, mitä tuo muutos voisi olla, toistuivat monet samat asiat.

Motivaatiota on, mutta keinoja ei

Moni viestiä laittanut koki olevansa tilanteensa kanssa jumissa: halu haluta enemmän on voimakas, mutta ei tiedetä, mitä asialle voisi tehdä. Moni kertoi yrittäneensä pohtia asiaa itsekseen tai keskustelleensa kumppaninsa kanssa, mutta sekä pohdinnat että keskustelut ovat päätyneet kiertämään samaa kehää. Joskus enemmän haluavat kumppanit eivät myöskään osaa suhtautua toisen vähäisempään haluun kovin rakentavasti ja aihe voi olla vaikea myös haluttomalle itselleen, ja etenkin näissä tilanteissa moni koki vahvasti ajautuneensa umpikujaan.

Yksi toistuva elementti oli myös seksuaalisuuden hautautuminen isojen elämäntapahtumien ja -muutosten alle ja monet viestiä laittaneista toivoivat löytävänsä oman seksuaalisuutensa uudelleen esimerkiksi raskauden ja synnytyksen tai masennuksen tai uupumuksen jälkeen. Osa koki seksuaalisuutensa muuttuneen ja tahtoi tarkastella sitä uteliaasti uudessa valossa, kun taas toiset toivoivat ns. ”paluuta normaaliin” eli halun määrän palautumista samanlaiseksi kuin ennen ko. elämänmuutoksia.

Lähes kaikki vastaajat kaipasivat lisää ymmärrystä omasta seksuaalisuudestaan ja siitä, mikä heidän halunsa saa syttymään. He halusivat tietää, mistä he pitävät ja mikä heitä kiihottaa, jotta he voisivat kertoa toiveistaan kumppaneilleen. Toiset painottivat tässä enemmän parisuhdeseksin toimivuuden parantamista ja toiset taas halusivat selkeämmin tutkiskella itseään myös irrallaan parisuhdekontekstista. Yhteistä monille vastaajille oli kuitenkin halu lopettaa miellyttäminen ja ottaa seksin lähtökohdaksi omat halut ja toiveet kumppanin sijaan.

Yhteenvetona voisi siis sanoa, että haluttomuutta kokevat toivovat ennen kaikkea työkaluja tilanteensa käsittelemiseen. He kaipaavat jotain kättä pidempää, jonka avulla heidän ajattelunsa lakkaa kiertämästä kehää ja he saavat uusia näkökulmia. He tarvitsevat jonkun näyttämään tien pois umpikujasta ja auttamaan solmujen avaamisessa. He janoavat tietoa ja ymmärrystä itsestään ja tilanteestaan ja konkreettisia keinoja, joiden avulla he voivat parantaa omaa seksielämäänsä.

Nämä toiveet ovat hirveän ymmärrettäviä, koska nimenomaan oman seksuaalisuuden tutkiskeleminen ja omien halujen priorisoiminen ovat asioita, joita etenkään naisille tai muille tyttöinä kasvatetuille ei opeteta vaan meitä kannustetaan suorastaan päinvastaiseen. Niitä paljon kaivattuja työkaluja on kitsaasti tarjolla ja oikeastaan ennemmin tarjoillaan ajatusta siitä, että näiden asioiden pitäisi tulla ”luonnostaan” ja ihmisessä on jotain vikaa, jos näin ei ole. Olenkin jokaisessa puhelinkeskustelussa todennut, ettei ole ihme jos on hieman kädetön olo eikä tiedä mitä omalle tilanteelle voisi tehdä, kun ei sitä kukaan kerro.

Miksi seksistä puhuminen on niin vaikeaa

Sen lisäksi, että haluttomuutta kokevat ovat usein hieman hukassa omien halujensa ja seksuaalisuutensa kanssa, monet kokevat myös seksistä puhumisen kumppanin kanssa vaikeaksi. Haluttomuutta voivat toki kokea muutkin kuin suhteessa olevat, mutta usein se häiritsee eniten nimenomaan vakituisissa suhteissa, erityisesti monogaamisissa olevia. Niinpä haluttomuutta kokevien muutostoiveet liittyvät usein myös jollain tavalla suhteen dynamiikkaan ja kommunikaatioon.

Monet minulle viestiä laittaneet kuvasivat haluttomuuden ja seksittömyyden olevan heidän suhteessaan kuin virtahepo olohuoneessa. Siitä puhutaan lähinnä silloin, jos toinen tekee aloitteen ja tulee torjutuksi, mutta keskustelut näissä tilanteissa eivät ole kovin hedelmällisiä. Joskus toisen haluttomuus tai merkittävä halujen kohtaamattomuus aiheuttaa kitkaa suhteen osapuolten välille: jotkut ajattelevat kumppanin haluttomuuden olevan tämän oma ongelma, joka tämän täytyy itse selvittää, eivätkä suostu ottamaan tilanteesta mitään vastuuta. Toiset taas hakevat ratkaisua kyselemällä jopa kyllästymiseen asti kumppaniltaan, mitä tämä toivoisi seksiltä – mikä ei tietenkään auta, jos tilanne on edellisessä kappaleessa kuvattu eli haluttomuutta kokeva ei itsekään tiedä.

Moni kertoi toivovansa seksin olevan rento ja luonteva osa parisuhdetta sen sijaan, että siitä pitäisi stressata ja ottaa paineita. Kertomuksissa toistui usein kuvaus kelasta, joka lähtee pyörimään päässä heti, kun jossain tilanteessa on seksin mahdollisuus: haluttomuutta kokeva alkaa miettiä, pitäisikö lähteä mukaan vai ei ja kiihottuuko ja nauttiiko vai ei ja mitäs sitten jos ei ja apua. Tällaisen yliajattelun sijaan moni toivoisi voivansa vain heittäytyä nauttimaan ja unohtaa suorituspaineet. Jotkut toivoivat myös olevansa aloitteellisempia ja toiset pystyvänsä nauttimaan läheisyydestä ilman pelkoa siitä, että joutuu taas torjumaan toisen seksialoitteen.

Hyvin tavallinen syy haluttomuudelle on myös suhteen arkistuminen: tuttua ja turvallista kumppania on vaikeaa himoita. Moni viestiä laittanut kertoi myös kaipaavansa enemmän aikaa vain itselleen sen sijaan, että olisi jatkuvasti yhdessä kumppanin kanssa. Erityisesti pienten lasten äidit kertoivat kaipaavansa kipeästi enemmän mahdollisuuksia olla vain itseään varten ilman, että tarvitsee huolehtia kenenkään muun tarpeista.

Kommunikaation tärkeydestä puhutaan paljon, mutta seksistä puhumiseen ei olla ennen viime vuosia erityisesti kannustettu. Koko asian ympärillä leijailee edelleen niin voimakas häpeä, että pelkästään joidenkin tiettyjen sanojen sanominen voi tuntua mahdottomuudelta – puhumattakaan siitä, jos omassa seksuaalisuudessa on piirteitä, jotka uskoo kumppanin tuomitsevan. Kumppanin muutostoiveet seksin suhteen otetaan myös helposti henkilökohtaisena kritiikkinä, mikä voi nostaa kynnystä niistä kertomiseen. Seksi on monelle aiheena vaikea, koska sen käsittelemiseen rakentavasti ei ole välineitä

Mistä niitä välineitä ja työkaluja oman seksuaalisuuden tutkiskelemiseen, itseymmärryksen lisäämiseen ja kommunikaation parantamiseen sitten saa? Jos sattuu olemaan nainen tai muu vulvallinen, niin ainakin uudesta valmennuksestani Haloo, kuuleeko halu?, jossa keskitytään nimenomaan näihin asioihin. Tavoitteena on kerätä jokaiselle omaan tilanteeseen sopiva työkalupakki, joka sisältää tietoa halusta ja seksuaalisuudesta sekä aivan konkreettisia apukeinoja oman seksuaalisuuden kartoittamiseen, seksistä puhumiseen sekä halujen ja seksitoiveiden yhteensovittamiseen kumppanin kanssa. Uskon vilpittömästi, että kun saa tarpeeksi ajantasaista tietoa sekä tukea ja apua siihen, miten tietoa sovelletaan omaan elämään, on mahdollista oppia tuntemaan oma seksuaalisuus paremmin, parantaa kommunikaatiota kumppanin kanssa, tehdä seksistä kiva ja kiinnostava juttu ahdistavan sijaan ja lopulta todennäköisesti myös haluamaan seksiä enemmän. Jos tämä kuulostaa kiinnostavalta, laita minulle viestiä Instagramissa @teekutsuilla tai sähköpostitse teekutsuilla(at)gmail.com. Valmennus alkaa tammikuussa ja muutama paikka on vielä vapaana!

Muita ajatuksiani halusta ja haluttomuudesta:

Hommiin vaan ja 15 muuta surkeaa vinkkiä haluttomalle
Mitä haluttomuudelle voi tehdä ja muita vastauksia tiukkoihin kysymyksiin
Puhe haluttomuudesta on normatiivista ja syyllistävää ja sen on syytä muuttua
Seksuaalista halua on kahdenlaista – kumpikin tapa on yhtä hyvä
Seksiin ei tarvitse suostua edes parisuhteessa
Miksi pitkä parisuhde tappaa seksihalut

Mitä haluton haluaa? Read More »

Täytyykö olla seksikäs olo, jotta voi nauttia seksistä?

/ Seksuaalisuus, Yhteiskunta

Mitä asioita seksuaalinen halu ja nautinto edellyttävät? Naisten kohdalla ilmeisesti ainakin itsensä tuntemista viehättäväksi ja seksikkääksi, mikäli uskomme iltapäivälehtiä ja voimaantumisvalmentajia ­–ja toki moni oikeasti kokee, että tyytymättömyys omaan ulkonäköön vaikuttaa haluun negatiivisesti. Kiinnostava kysymys on, mistä tämä johtuu: onko kyseessä naisten sisäsyntyinen ominaisuus vai voisiko tässäkin olla taustalla patriarkaalinen yhteiskuntarakenne?

Länsimainen yhteiskunta toimi pitkään miesten pyörittämänä ja naisten rooliksi jäi näyttää kauniilta ja olla hiljaa (ja hoitaa ilmaiseksi lapsia ja kotia, mutta ei nyt mennä siihen). Naisten on varsin pitkään annettu ymmärtää, että ulkonäkö on heidän tärkein ja arvokkain ominaisuutensa. Esimerkiksi 1900-luvun alun avioliitto-oppaissa naisia neuvottiin pitämään huolta siitä, että he näyttävät kauniilta aviomiestensä silmissä ja kerrottiin, että miehen halun voi herättää keimailemalla ja pukeutumalla miestä viehättäviin asuihin. Niissä myös väitettiin, että naisen seksuaalisuuden ytimessä on saada miehiltä (nimenomaan miehiltä, ei muilta naisilta tai muilta, koska kaikkihan toki ovat cisheteroita) ihailevia ja hyväksyviä katseita ja että seksuaalinen nautinto on naiselle mahdotonta ilman kokemusta halutuksi tulemisesta.

Nykyään ei enää suoraan sanota, että naisen pitäisi pyrkiä miellyttämään miestä, vaan korostetaan ennemmin sitä, että seksikkyys on tärkeää naisen itsensä kannalta. Edelleen pidetään naisen nautinnon kannalta tärkeänä, että he tuntevat itsensä kauniiksi ja seksikkäiksi. En kiistä, etteikö tässä olisi perää, sillä tietysti positiivinen käsitys itsestä lisää itsevarmuutta, joka voi heijastua positiivisesti myös seksielämään. Kiinnostavaa kuitenkin on, että vaikka korostetaan itsensä seksikkääksi tuntemista eikä sitä, miltä näyttää muiden silmissä, sisäistä tuntemusta kuitenkin ilmaistaan usein miehisen katseen määrittämällä tavalla. Seksikäs pukeutuminen tarkoittaa useimmille meistä pitsialusvaatteita, minihameita, korkokenkiä tai vähintäänkin hyvin istuvia ja sopivasti paljastavia vaatteita. Me seksuaalisesti voimaantuneet feministinaiset (itseni siis todellakin mukaan lukien) postaamme someen kuvia, joissa poseeraamme seksikkäästi seksikkäissä vaatteissa – ja teemme sen itseämme varten, emme miehiä, jotka rynnivät dm-bokseihimme läähätysviesteineen ja liekkiemojeineen eivätkä yhtään ymmärrä, miksi postaamme aivan selviä miesten houkutteluun tarkoitettuja kuvia haluamatta kuitenkaan miesten huomiota.

Ja emmehän me haluakaan, tai itse en ainakaan sitä kaipaa, vaan kyse on nimenomaan siitä, että itsensä tunteminen seksikkääksi tuntuu tosi hyvältä. On vain kiinnostavaa, että itsensä seksikkääksi tunteminen usein edellyttää miehisen katseen seksikkääksi määrittelemää ulkonäköä. Olemmeko ruvenneet katsomaan itseämmekin miehisen katseen kautta?

Rupesin pohtimaan tätä luettuani Marika Haatajan kirjan Ihmisiä nautintojen ajassa – Kuinka käsitykset seksuaalisuudesta muuttuvat? (2022). Kirjassa haastetaan ajatus itsensä seksikkääksi ja haluttavaksi tuntemisesta keskeisenä naisen nautinnolle ja halulle yksinkertaisella huomautuksella: useimmat naiset voivat vallan hyvin harrastaa nautinnollista sooloseksiä tuntematta itseään erityisen seksikkäiksi. Harvalle sillä on ollut minkäänlaista merkitystä myöskään silloin, kun on ensimmäistä kertaa lapsena tai nuorena kokeillut sooloseksiä ja saanut orgasmin. Vaikuttaakin siltä, että kokemus seksikkyydestä ja haluttavuudesta liittyy enemmänkin seksiin toisen ihmisen kanssa, erityisesti heteroseksiin, kuin halun tai nautinnon kokemiseen itsessään. Tämän on helppo tunnistaa johtuvaksi patriarkaalisen yhteiskunnan asetelmasta, jossa mies on niin seksissä kuin muutenkin subjekti, aktiivinen toimija ja katsoja, ja nainen on objekti, passiivinen katseen kohde.

Ulkonäköpaineet tai tarve näyttää hyvältä seksikumppanin silmissä ei toki enää nykyään ole pelkästään naisia koskeva asia ja monelle ihan sukupuoleen katsomatta on tärkeää, että kumppani miellyttää omaa silmää. Kukaan ei kuitenkaan väitä tai ole koskaan väittänyt, että itsensä seksikkääksi tunteminen tai hyvältä näyttäminen naisten silmissä olisi keskeinen tai tärkeä osa miehen seksuaalisuutta. Meiltä myös puuttuu kokonaan iltapäivälehtien jutut, joissa neuvottaisiin miehiä muodostamaan parempi kehonkuva ja itsetunto tai valmentajat, jotka voimaannuttaisivat miehiä tuntemaan itsensä seksikkäiksi ja ottamaan seksuaalisuutensa sitä kautta haltuun. Ulkonäköä olennaisempana nähdään penis, sen koko ja toimintakyky ja vaikka se on toki hyvin yksipuolinen näkökulma, se myös tekee jälleen näkyväksi subjekti–objekti -asetelman.

Voidaan siis todeta, että niin naisten, miesten kuin muunsukupuolistenkaan seksuaalisuuteen ei liity mitään sisäsyntyistä tarvetta näyttää hyvältä ja seksikkäältä. Jos siis tuntuu siltä, että tyytymättömyys omaan ulkonäköön seisoo jollain tavalla oman halun ja nautinnon tiellä, omaa ajattelua voi yrittää hieman haastaa. Estääkö tyytymättömyys myös sooloseksistä nauttimisen vai liittyykö se pelkästään kumppanin kanssa harrastettavaan seksiin? Olisiko mahdollista keskittyä ulkonäön sijaan siihen, miltä seksi tuntuu kehossa? Voisiko seksuaalinen voimaantuminen olla mahdollista ilman kokemusta itsestä kuumana sexbätäng-pommina?

Täytyykö olla seksikäs olo, jotta voi nauttia seksistä? Read More »

2020-luku: kriisejä ja murheita vai sittenkin nautintoa?

/ Ihmissuhteet, Seksuaalisuus, Yhteiskunta

2020-luvun alku on ollut aikamoista kriisiä kriisin perään. Ensin globaali pandemia, sitten Venäjän sota Ukrainassa ja siitä seurannut energiakriisi ja hintojen nousu ja kaiken yllä vielä ilmastokriisi näin muutamia mainitakseni. Tällaisena aikana ei ole ihme, jos elämää varjostaa jatkuvasti stressi ja huoli. Seksologina en voi olla pohtimatta, miten tämä kaikki vaikuttaa seksuaalisuuteemme ja ihmissuhteisiimme. Isolla osalla ihmisistä stressi vähentää kiinnostusta seksiin, joten lisääntyykö haluttomuus ja siitä aiheutuvat haasteet ihmissuhteissa kriisien ja epävarmuuden myötä?

Huoleen ja murheeseen on tosiaankin mahdollista upota niin, että alkaa ihan kunnolla ahdistaa. Uutissovelluksiin tulee uutta sisältöä monta kertaa päivässä ja somessakin on helppoa ympäröidä itsensä huolta aiheuttavalla tiedolla. Uutisten seuraamisesta haetaan usein kontrollin tunnetta, jota on isojen kriisien keskellä vaikeaa muuten saavuttaa. Aina on tietysti paljon muutakin, mitä voi tehdä: voi lahjoittaa avustusjärjestöille, tehdä vapaaehtoistyötä, ryhtyä vegaaniksi, lopettaa lentämisen ja uusien vaatteiden ostamisen, säästää sähköä ja pestä käsiä ja yskiä hihaan. Mutta vaikka tekisi kaikkensa, yksi ihminen ei saa kriisejä ratkeamaan (ellei sitten ole vaikka Elon Musk, ja häntä ei taida juuri kiinnostaa). Sen sijaan voi olla, tieto lisää tuskaa ja uutisten lukeminen ja jatkuva pinnistely alkaa vaikuttaa negatiivisesti jaksamiseen ja mielenterveyteen.

Täydelliseen uutispimentoon heittäytyminen ja itsensä täysi vapauttaminen vastuusta ei toki sekään ole kovin hyvä vaihtoehto. Ainakin ilmastokriisiin jokainen voi omilla valinnoillaan vaikuttaa ja viimeistään nyt on herättävä siihen, ettei pelkkä roskien lajittelu ja valojen sammuttelu riitä. On opittava pois normaalina pitämästämme elämäntavasta, johon kuuluu ylenmääräistä lihansyöntiä, lomalentelyä ja pikamuodin shoppailua ja mietittävä kestävämpi tapa elää hyvää ja onnellista elämää. Yksi tapa voi olla keskittyä kuluttamisen sijaan elämyksiin ja nautintoon. Sen sijaan, että vaan suorittaisimme koko ajan, jotta voisimme kuluttaa lisää, voisimmekin tehdä enemmän asioita, jotka tuottavat hyvää mieltä ja nautintoa. Ja kuten sanotaan, monet elämän parhaista asioista ovat ilmaisia, kuten luonnossa retkeily, ystävien kanssa oleminen ja seksi.

No, en väitä, että mikään kriisi ratkeaisi panemalla, mutta jospa nautintoon keskittyminen voisi olla ratkaisu myös jatkuvaan stressaamiseen ja murehtimiseen? Jos ei lukisikaan ahdistuneena uutisia sodasta ja tuhosta kymmeniä kertoja päivässä ja ahdistuisi omasta voimattomuudestaan kriisien edessä, vaan keskittyisi johonkin, mihin voi itse vaikuttaa? Jospa nyt olisikin se täsmälleen oikea hetki uhrata ajatus tai kaksi omalle seksuaalisuudelleen? Entä jos hakisi turvaa rahan ja joditablettien sijaan muista ihmisistä ja läheisyydestä? (Vaikka voi olla ihan fiksu veto hankkia niitä joditablettejakin, eipä sillä.)

Toki tässä on vahvasti myös oma lehmä ojassa, koska oma yritystoimintani pyörii pitkälti seksuaalisuuden ja ihmissuhteiden ympärillä ja tällaista yritystä on kovin vaikeaa pyörittää, jos ketään ei kiinnosta panostaa omaan seksuaalisuuteensa. Ajatus maailman muuttamisesta nautintoon ja hyvään oloon keskittymällä ei kuitenkaan ole omani tai tuulesta temmattu vaan siitä löytyy kokonainen kirja, adrienne maree brownin teos Pleasure Activism: The Politics of Feeling Good. Hänen teesinsä on, että sortoa ja vääryyksiä vastaan voi taistella keskittymällä siihen, mikä tuottaa iloa, nautintoa ja hyvää oloa. Hänen mukaansa sortavat ja eriarvoistavat rakenteet ovat saaneet meidät uskomaan, ettei nautinto kuulu yhtäläisesti meille kaikille, ja sen etsiminen ja ”reclaimaaminen” ovat aktivismia ja vapautustaistelua parhaimmillaan. En ole saanut teosta vielä käsiini, mutta esimerkiksi tämä brownin haastattelu vakuuttaa siitä, että nautintoaktivismi voi todellakin olla ratkaisu kaoottisen ja epävarman maailmantilanteen aiheuttamaan huoleen.

Jos murehtimisen ja jatkuvan stressaamisen sijaan nyt olisikin aika keskittyä nautintoon? Voit olla oma elämäsi nautintoaktivisti ja tukea samalla yritystäni muun muassa seuraavin tavoin:

Varaa aika seksuaalineuvontaan (45 min / 45e, vastaanotto etänä)

Osta verkkokaupastani kirjoittamani opas EI HUVITA? Uusia näkökulmia haluttomuuteen (30e)

Vastaa tähän kyselyyn ja kerro, miten voisin tukea nautintoasi ja seksuaalista hyvinvointiasi jatkossa: millaisesta teemasta toivoisit esimerkiksi verkkokurssia, työpajaa, opasta tai luentoa?

2020-luku: kriisejä ja murheita vai sittenkin nautintoa? Read More »

Miten auttaa yksilöä, jos ongelma on ympäristössä?

/ Seksuaalisuus, Yhteiskunta

Individualistisessa maailmassamme välillä pääsee unohtumaan, että vaikka olemme yksilöitä, elämme kaikki samoissa rakenteissa. Samaan yhteisöön kuuluvia ympäröivät sama kulttuuri, samat normit, samanlaiset uskomukset ja käsitykset. Jotkin niistä aiheuttavat monille pahoinvointia, mutta sen syyn tunnistaminen rakenteelliseksi on joskus vaikeaa, koska kaikki eivät reagoi rakenteisiin samalla tavalla. Lisäksi itsensä kehittämistä korostava kulttuurimme painottaa, että hankalissa tilanteissa on muiden sijaan yritettävä muuttaa itseä, ja vastauksia rakenteelliseenkin pahoinvointiin haetaan muun muassa self help -kirjoista, meditaatiosta, urheilusta ja terapiasta.

Terapiatyön ja myös seksuaalineuvonnan, joka on keskusteluapua sekin, keskeinen ongelma onkin se, että sillä voidaan vaikuttaa vain yksilöön ja tämän ajatteluun eikä juurikaan siihen ympäristöön, jossa tämä elää. Ilmiötä sanoittivat hyvin psykoterapeutti Emilia Kujala ja kirjailija Jenni Janakka Mielipäiväkirja -podcastinsa jaksossa Kapea naisihanne. Janakka totesi jaksossa, että hänen olisi tämän takia vaikeaa toimia terapeuttina: jos asiakkaan pahoinvointi johtuisi esimerkiksi huonosti käyttäytyvästä kollegasta, hän haluaisi mennä pitämään tälle kollegalle puhuttelun eikä voisi tyytyä tsemppaamaan asiakasta ongelman kanssa, joka ei johdu hänestä itsestään. Kujala taas pohti, että usein ne ihmiset, jotka eniten hyötyisivät terapiasta (tai esim. Kujalan kirjoittamista häpeää, kateutta ja ylikontrollia käsittelevistä tietokirjoista) ovat vähiten halukkaita sinne hakeutumaan.

Olen kamppaillut tämän haasteen kanssa itsekin aivan erityisesti niiden asiakkaiden kanssa, jotka tulevat neuvontaan keskustelemaan haluttomuudesta. Usein haluttomuus johtuu siitä, että joko asiakkaalla, tämän kumppanilla tai molemmilla on sisäistettyjä virheellisiä uskomuksia seksuaalisuudesta, parisuhteesta ja siitä, mikä on normaalia tai sallittua. Voin yrittää oikaista neuvontaan tulevan asiakkaan ajatuksia antamalle tälle tietoa ja uusia näkökulmia, kuten olen tehnytkin haluttomuutta käsittelevällä verkkokurssillani (joka löytyy muuten nyt ladattavana oppaana verkkokaupastani!), mutta asiakkaan kumppanin ajatteluun en voi juuri vaikuttaa, ellei pari tule yhdessä vastaanotolle. Valitettavan usein kumppanit, erityisesti miehet, suhtautuvat neuvontaan kuitenkin aika nihkeästi ja moni asiakas ei uskalla edes kertoa kumppanilleen neuvontatapaamisista saati ehdottaa yhteistä käyntiä. Yleensä haluttomuus on ongelma nimenomaan parisuhteessa, erityisesti monogaamisessa sellaisessa, ja siksi tilannetta on vaikeaa muuttaa, jos vain yksi suhteen osapuoli on motivoitunut muutokseen.

Missioni seksuaalineuvojana on ollut alusta asti nimenomaan tehdä näkyväksi seksuaalisuuteemme vaikuttavia rakenteellisia asioita, kuten normeja ja uskomuksia, ja sitä kautta muuttaa ihmisten ajattelua. Tämän blogin ja Instagram-tilini pointti on sanallistaa ja tehdä näkyväksi ilmiöitä, jotka moni tunnistaa mutta jotka ovat vähän hähmäisiä ja hankalia, kun niistä ei yleensä juuri puhuta. Koen onnistuneeni tässä jossain määrin, mutta ongelmani on, että tekstejäni lukevat lähinnä ne ihmiset, joilla jo on tietoa näistä aiheista ja jotka ovat jo kanssani samaa mieltä. Ne tyypit, jotka kaikkein eniten hyötyisivät sisällöstäni, eivät ole siitä kiinnostuneita tai ollenkaan vastaanottavaisia sille – tai välttämättä edes löydä sitä, kun somealustat näyttävät käyttäjille lähinnä samanlaista sisältöä, mistä he jo ovat kiinnostuneita, mikä johtaa helposti kuplautumiseen.

Kannattaisiko sitten vaan hyväksyä ne rakenteet sellaisina kuin ne ovat ja keskittyä yksilön auttamiseen? Jotkut terapeutit toimivatkin näin ja esimerkiksi oma kokemukseni tapaamisista neuvolapsykologin kanssa oli tällainen. Tavallaan vaihtoehtoja on kaksi, asiakasta voi joko auttaa sopeutumaan systeemiin tai muuttamaan sitä, ja minun psykologini valitsi ensimmäisen vaihtoehdon. Hänen ratkaisuehdotuksensa siihen, että koin ahdistusta kotiäidin roolista ja sen vaatimuksista, oli ”ole itsellesi armollisempi” ja ”tee näitä hengitysharjoituksia ennen vaikeita tilanteita”. Toki onkin järkevää antaa asiakkaalle työkaluja selviytyä tilanteesta, jota ei pysty juuri sillä hetkellä muuttamaan, mutta olisin toivonut psykologin myös sanovan, että tunteideni syy on rakenteellinen. Vaikka rakenteet muuttuvatkin hitaasti, niitä täytyy kyseenalaistaa, koska muuten mikään ei ainakaan koskaan muutu. Ei asioita tarvitse vaan hyväksyä sellaisina kuin ne ovat ja yrittää sopeutua vaan muutosta saa vaatia – ja lähtökohta sille on se, että tunnistaa, missä ongelma on.

Haluttomuutta on myös yritetty pitkään ratkoa tosi yksilö- tai pariskuntakeskeisesti: jokaisen asiakkaan tai parin tilanne on nähty yksittäistapauksena, vaikka ilmiö on tosi yleinen. Yksittäisten asiakkaiden tilannetta voidaan tietysti näin onnistua seksuaalineuvonnassa tai -terapiassa parantamaan, mutta jos haluttomuutta aiheuttavia rakenteellisia asioita ei tehdä näkyväksi ja kyseenalaisteta, aina tulee uusia ihmisiä ja pareja, jotka siitä kärsivät. Lisäksi monia auttaa ihan jo se, kun sanotaan, että haluttomuus on normaalia ja sen kokeminen ei tarkoita, että itsessä olisi jotain vikaa. (Tämän olisin halunnut kuulla myös neuvolapsykologilta omien tunteideni suhteen, mutta ei, hengitysharjoituksia tarjottiin vain.)

Jos siis kaipaat normikriittistä keskusteluapua mihin tahansa seksuaalisuuteen liittyvään pulmaan, olet tervetullut seksuaalineuvontaan! Otan tällä hetkellä vastaan etänä ja minulle voi myös kirjoittaa sähköpostitse kysymyksen, johon vastaan niinikään sähköpostiviestillä. Jos taas erityisesti halu ja haluttomuus ovat ajankohtainen tai muuten kiinnostava teema, paljon normeja ja rakenteita kyseenalaistavaa ja myös käytännön ratkaisuja tarjoavaa tietoa löytyy EI HUVITA? Uusia näkökulmia haluttomuuteen -oppaastani. Oppaan hinnasta saa 30 prosenttia alennusta koodilla, jonka saa tilaamalla uutiskirjeeni!

Miten auttaa yksilöä, jos ongelma on ympäristössä? Read More »

Naisen pitää voida olla alasti ilman miehen seksualisoivaa katsetta

/ Ihmissuhteet, Seksuaalisuus

On todettu, että miehet tuntuvat kiihottuvan naisia enemmän visuaalisista asioista, kuten kumppanin vartalon katselemisesta. Tähän tuntuu liittyvän heterosuhteissa ongelma, jos seksuaaliterapeutti ja kirjailija Bettina Arndtia on uskominen: hän kirjoittaa teoksensa Mitä miehet haluavat sängyssä (2010) ensimmäisessä luvussa Miehen katse, etteivät naiset osaa arvostaa miesten ”nälkäistä katsetta” ja ”kiihkeää tuijotusta” vaan kätkeytyvät vaatteisiin ja lakanoihin, koska tuntevat kehoistaan häpeää ja epävarmuutta.

No, on tietysti ikävää, jos kumppani häpeää vartaloaan niin, ettei pysty olemaan alasti seksin aikana tai muutenkaan. On ymmärrettävää, että miestä (tai ketä tahansa) voi harmittaa, ettei koskaan saa katsella toisen kehoa, josta itse niin kovin pitäisi. Seksistäkin lähtee yksi ulottuvuus kokonaan pois, jos kumppanin kehon katseleminen kiihottaisi mutta toinen verhoutuukin kaulasta alaspäin lakanaan tai suostuu seksiin vain pimeässä.

Mutta että naisten pitäisi arvostaa jotain miesten ”nälkäisiä katseita”? Siis sitä kuuluisaa male gazea, joka käänteessä seksualisoivaa tuijotusta? Rohkenen olla eri mieltä.

Male gaze (suomeksi miehinen tai maskuliininen katse) tarkoittaa esimerkiksi taiteessa yleistä näkökulmaa, jossa mies on katsoja ja nainen katseen kohde. Naiset nähdään ensisijaisesti seksuaalisina objekteina, jotka ovat olemassa heteromiehen nautintoa varten. Male gazen vuoksi ajatellaan, ettei nainen voi olla yhtä aikaa älykäs ja kaunis ja tytöt oppivat jo pieninä pitämään ulkonäköä naisen tärkeimpänä valuuttana. Pitkälti siitä johtuvat myös ne älyttömät ulkonäköpaineet, joiden vuoksi suurin osa naisista on ainakin jossain vaiheessa elämäänsä tyytymätön ulkonäköönsä tai häpeää sitä jopa niin paljon, ettei voi olla kumppaninsa seurassa alasti.

Seksualisointi puolestaan tarkoittaa sitä, että yksilö nähdään ensisijaisesti seksiobjektina, jota arvioidaan tai arvostellaan seksuaalisen puoleensavetävyyden perusteella. Usein seksualisoiva liittää seksuaalisia merkityksiä ihmiseen tai asiaan, joka ei ole (sillä hetkellä) seksuaalinen. Käytännössä seksualisointi voi olla vaikka sitä, että imettävää ihmistä käsketään peittämään rintansa julkisella paikalla: rinnat nähdään seksuaalisina, vaikka imettävälle itselleen ne eivät sitä siinä kontekstissa ole. Seksualisointia ovat myös naisten sosiaalisessa mediassa saamat läähätyskommentit, joita alkaa tulla, jos kuvissa vilahtaa hiukankin ihoa.

Alastomuuteen liittyy seksuaalinen merkitys, mutta alasti voi olla muutenkin kuin seksuaalisessa kontekstissa. Arkielämässä tulee tilanteita, joissa ollaan alasti ilman seksuaalista merkitystä: käydään suihkussa, vaihdetaan vaatteita, joskus nukutaan ilman vaatteita. Arndtin kirjassa jotkut miehet kuitenkin kertovat, että he haluaisivat katsella kumppaneitaan tekemässä näitä asioita, mutta nämä naiset eivät pidä siitä. Arndt tarjoaa selitykseksi vartalosta koettua häpeää, mutta toinenkin selitys on mahdollinen: ehkäpä nämä naiset vain haluaisivat vaihtaa vaatteensa rauhassa ilman seksualisoivaa male gazea? Onko ihmekään, ettei alasti oleminen kumppanin seurassa tunnu mukavalta tai luontevalta, jos se tarkoittaa aina sitä, että joutuu yhtäkkiä vasten tahtoaan keskelle seksuaalista tilannetta?

Ardnt lainaa teoksessaan Nancy Fridayta, jonka mukaan ”miesten silmät on luotu nauttimaan naisen vartalon katselemisesta”. Onkohan Fridayn mielestä sitten niin, että naisen vartalo on luotu miehiä ja miesten silmiä varten? Pitäisikö Fridayn ja Arndtin mielestä naisen olla aina valmis esittelemään sulojaan miehelleen sekä ottamaan vastuu siitä, että jos mies sattuu näkemään hänet alasti tai vähissä vaatteissa, hän kiihottuu ja haluaa seksiä? Erään Arndtin kirjaan päiväkirjaa kirjoittaneen miehen mielestä hänen kumppaninsa ei ainakaan voi olla edes olemassa olematta jo seksiobjekti, sillä hän kuvaa kumppaninsa vartaloa seuraavasti: ”Usein herättyään hän kävelee sängyn päädyn luokse ja venyttelee, ja se on aivan ihanaa; hän näyttää kerrassaan uskomattomalta, kun hänen vaaleat hiuksensa hulmahtavat, selkä kaartuu ja rinnat suorastaan anelevat koskettamista – hänen asentonsa on ehkä intiimein ja eroottisin ikinä näkemäni.” Käytännössä nainen siis nousee sängystä ylös ja venyttelee ja tästä mies päättelee, että naisen rinnat ”anelevat koskettamista”.

On myös kurjaa, että Arndt esittää kirjassaan naiset ankeina ja estyneinä tiukkapipoina, jotka itsekkäästi vetoavat huonoon itsetuntoon ja vievät miehiltään alastomien vartaloidensa katselemisen ilot. Ei naisten tyytymättömyys omaan ulkonäköönsä ole heidän omaa syytään, vaan johtuu mm. epärealistisista kauneusihanteista ja siitä male gazesta, jonka vuoksi naisten ulkonäöstä on tullut niin ylikorostuneen keskeinen asia. Arndt itsekin kirjoittaa, että naiset ovat miehiä kymmenen kertaa todennäköisemmin tyytymättömiä ulkonäköönsä, normaalipainoisetkin naiset toivovat olevansa hoikempia ja yli puolet australialaisista lukiolaistytöistä on yrittänyt laihduttaa. Tästä huolimatta hän ei mitenkään tuo esiin tällaisten tilastojen mahdollisia syitä vaan tyytyy toteamaan, että ”naisten on kovin vaikeaa ymmärtää, ettei heidän tarvitse olla täydellisiä”.

Voi myös miettiä, olisiko miesten yrityksissä kehua kumppaneitaan ja rohkaista heitä alastomuuteen pientä parantamisen varaa. Eräs mies esimerkiksi kirjoittaa kumppanistaan seuraavasti: ”Hänen vatsansa on nelikymppisen, pari lasta saaneen naisen vatsa, mutta se ei haittaa minua pätkääkään. Hänellä on suonikohjujen alut, hänen leukansa roikkuu vähän, hänellä on litteä takamus, ja niin edelleen. Hän kävi korjauttamassa rintansa viime vuonna, ja ne ovatkin hyvännäköiset, mutta hän ei pidä siitä aiheutuneista arvista eikä nännien kohdasta, sillä ne ovat hieman liian korkealla. Millään tuolla ei ole minulle väliä.” Kuinka uskottavaa on, ettei millään tuolla ole miehelle väliä, jos hän osaa näin spesifisti luetella kaikki kumppaninsa vartalon ”virheet”? On tosi eri asia sanoa ”olet kaunis” kuin ”minua ei haittaa, vaikka sinussa onkin nämä ja nämä viat”. Koko kommentti on myös erinomainen osoitus male gazesta: nelikymppisyys ja kahden lapsen synnyttäminen ovat naisessa vikoja ja epätäydellisyyttä.

Kehohäpeästä irti pääseminen voi olla pitkä ja hankala prosessi, joka todennäköisesti vaatii omien ajatusten ja asenteiden kyseenalaistamista. Uskoisin kuitenkin, että jos tavoitteena on pystyä olemaan kumppanin seurassa luontevasti alasti, se onnistuu helpommin, jos kumppani ei heti tee tilanteesta seksuaalista.

Naisen pitää voida olla alasti ilman miehen seksualisoivaa katsetta Read More »