Minusta kurjinta sinkkuna olemisessa on ehdottomasti se, että saa niin harvoin kokea ihastumisen tunteita. Tavallinen arkielämäkin tuntuu niin paljon jännittävämmältä heti, kun mielessä on joku ihana, jonka ajatteleminen saa perhoset väreilemään vatsassa. En tiedä mitä parempaa, ja haluaisin kokea sitä paljon useammin, mutta sepä on helpommin sanottu kuin tehty.
Aina en ole ollut tällainen, vaan aikaisemmin pelkäsin ihastumista kuollakseni ja varjelin itseäni siltä keinolla millä hyvänsä. Sinkkuaikojeni alussa särjin sydämeni pahasti ja sen seurauksena kasvatin sydämeni ympärille vahvan suojakuoren, jotta kukaan ei satuttaisi minua uudestaan. Valitettavasti muuri oli niin vahva, ettei se päästänyt läpi mitään tunteita, joten en tuntenut ketään kohtaan mitään. Olin kylmä ja välinpitämätön, kykenemätön tuntemaan muuta kuin ahdistusta, koska pelkäsin niin etten antanut itseni tuntea. Eikä asiaa auttanut se, että myös esitin jokaiselle heilalleni kylmänviileää muijaa, jota ei parisuhde kiinnosta, koska uskoin sen olevan keino saada miehet kiinnostumaan itsestäni. Mutta eihän ketään kiinnosta ihminen, joka ei anna itsestään mitään.
Kun tapasin entisen poikaystäväni, tunsin heti, että tässä on käsillä jotain erityistä. Niinpä päätin olla rohkea ja rikoin suojakuoren sydämeni ympäriltä, koska olin tajunnut, etten muuten pystyisi rakastamaan häntä. Alku oli vaikeaa, ja minulla kesti kauan luottaa siihen, ettei hän lähde minnekään. Valitettavasti pian sen jälkeen, kun aloin todella luottaa suhteemme kestämiseen, hän päätti toisin ja erosimme. Tuska oli hirveä, mutta siitä huolimatta päätin, etten kovettaisi itseäni uudestaan. Jollain ihmeen kaupalla onnistuin pitämään sydämeni avoimena ja itseni valmiina heittäytymään uuteen rakkauteen heti, kun mahdollisuus tulisi kohdalle. Olin oppinut, ettei mikään kipu ja tuska tuntunut niin pahalta kuin se ahdistus, joka seuraa, kun ei pysty tuntemaan muuta. Tavallaan ajattelin myös, ettei pari vastoinkäymistä sinne tänne tuntuisi enää erosta selviämisen jälkeen missään, joten niitä olisi ihan turha pelätä.
 |
| Miesten lisäksi ihastun joka vuosi uudestaan kevääseen ja aurinkoon. Kissa taas on elämäni rakkaus. |
Ennen yritin aina uuden miehen tavatessani hillitä ihastumisen tunteitani: en halunnut innostua liikaa, jotta en sitten pettyisi, jos juttu menisikin pieleen. Nykyään en tee niin, vaan jos ihastun, heittäydyn siihen täysillä. Otan siinä riskin, mutta se tunne on niin ihana, että se on sen arvoista. Valitsen paljon mieluummin viikon pilvissä leijumisen ja parin päivän sydänsurut, kuin vastaavan ajan tasaisen tylsää tunneilmastoa. Samalla tavalla myös juon silloin tällöin alkoholia, vaikka tiedänkin, että seuraavana aamuna olo ei ehkä ole paras mahdollinen. Kaikki parhaat asiat elämässä sisältävät riskin. Voisin myös olla koko ajan selvin päin ja elää elämääni laput silmillä ihastumatta kehenkään, mutta eipä se silloin olisi kovin kummoista elämää. Ainakaan minulle, joka saan vahvoista tunteista valtavasti energiaa ja inspiraatiota.
Ihastumiseen vaaditaan kuitenkin muutakin kuin vain se, että on avoin sen tapahtumiselle. Omalla kohdallani ihastus vaatii aikaa leimahtaakseen kunnolla, ja se sopii huonosti yhteen deittailumaailman kanssa. Aikaisemmin ajattelin, että esimerkiksi seksi on hyvä hoitaa ”alta pois” aika nopeasti, ehkä jopa heti ensimmäisillä treffeillä, jotta tietää, onko suhteella sen suhteen tulevaisuutta. Olen edelleenkin sitä mieltä, että seksihommien toimivuus kannattaa testata ennen esimerkiksi parisuhteeseen sitoutumista, mutta olen huomannut, että seksi ensitreffeillä saa jostain syystä kiinnostukseni laimenemaan. Näin käy vaikka seksi olisi hyvää, joten se johtuu luultavasti siitä, että tylsistyn kun saan kaiken ”liian helposti”. Odottaminen ja seksistä haaveilu tekevät siitä itse tilanteesta sata kertaa nautinnollisempi: ihastuneena koko kehon valtaa sellainen ihana lataus, jolloin pienikin kosketus aiheuttaa sydämentykytyksiä ja kylmiä väreitä ja saa kiihottumaan äärimmilleen. Jos tunnelataus puuttuu, mikään ei tunnu oikein miltään. Siksi yritän nykyään olla hyppäämättä sänkyyn saman tien.
Olen alkanut viime aikoina myös kyseenalaistaa ajatusta siitä, että ihastumisen pitäisi aina johtaa johonkin vakavaan. Miksi ei voisi deittailla kasuaalisti ja vaan nautiskella kutkuttavasta ihastumisen tunteesta? Toki siinä on riski itsensä satuttamiseen, jos tunteet kasvavat kovin isoiksi eikä toinen voi niihin vastata. Mutta mitä se haittaa, jos joskus vähän sattuu? Sydänsuru on lopulta vain tunne, ja pikkuihastuksen kariutumisesta selviämiseen ei vaadita supervoimia. Uskallan väittää, että kun vaan antaa tunteiden tulla ja mennä vapaasti, pääsee paljon helpommalla kuin jos yrittäisi kaikin voimin estää niitä. Usein ihmiset, jotka eivät etsi mitään vakavaa, pakottavat kumppaninsa lupaamaan, etteivät nämä saa ihastua. Kai siinä on taustalla on halu välttää draamaa, mutta eihän ihastuminen automaattisesti tarkoita mustasukkaisuutta, vaatimusta sitoutumiseen tai mitään muutakaan sellaista, joka voisi aiheuttaa ristiriitoja. Ei ihastumista tai mitään muitakaan tunteita tarvitse pelätä!
Tietysti kaikista ihaninta olisi, jos elämääni ilmestyisi jostain mies, jonka kanssa ihastuisimme toisiimme korviamme myöten. Mutta tässä vaiheessa olen tyytyväinen siihenkin, jos saan tuntea pientä ihastumista edes silloin tällöin. Olin niin kauan ilman sitä tunnetta, että unohdin miltä se tuntuu, mutta nyt kun muistan sen taas, en halua olla ilman.
Aiheeseen liittyvää:
Tinder tekee ihastumisesta vaikeaa Uskalsin ihastua: kannattiko? Ihastumisen sietämätön vaikeus