Tänään olisi minun ja eksäni vuosipäivä. Vuosi sitten vuosipäiväjuhlinta päättyi rajuun riitaan, jonka seurauksena erosimme vajaat neljä kuukautta myöhemmin. Siitäkin on jo hetki vierähtänyt, melkein yhdeksän kuukautta. Siitä huolimatta päivämäärä tuo haikean fiiliksen. Kuvittelin pääseväni tässä ajassa jo asiasta yli, mutta enpä päässyt. Arvatkaa, mikä siinä ärsyttää eniten? Se, että se on täysin oma vikani.
Kun erosimme, oletin automaattisesti, ettemme pitäisi hetkeen yhteyttä. Toki sovimme yrittävämme pysyä väleissä, mutta tiesin, ettei se heti onnistuisi. Hänelle täysi radiohiljaisuus oli kuitenkin ylitsepääsemätön ajatus. En halunnut satuttaa häntä, joten suostuin siihen, että jatkaisimme yhteydenpitoa. Taisimme olla kolme päivää puhumatta, kun sain häneltä ensimmäiset viestit. Sen jälkeen puhuimme viikoittain. Se sattui joka kerta vähemmän, joten kuvittelin meneväni eteenpäin. Mutta voi helvetti, se oli virhe. Olisin säästynyt paljolta, jos olisin vain katkaissut yhteyden saman tien.
 |
| Kun chillaat kissan kanssa kotona ja muistat, että huomenna olisi ollut se vuosipäivä… |
Pari kuukautta eron jälkeen päätimme tavata. Käydä vähän lounaalla ja vaihtaa kuulumisia. Päädyimme sänkyyn. Ja voi luoja, se seksi oli parasta, mitä meillä oli koskaan ollut. Se tuntui samaan aikaan niin oikealta ja väärältä, mikä juuri tekikin siitä niin hekumallista. Siitä lähtien harrastimme seksiä säännöllisen epäsäännöllisesti. Aika usein itkin jälkikäteen. Hänen läheisyytensä tuntui niin hyvältä, hetken aikaa tuntui samalta kuin silloin, kun hän vielä rakasti minua. Seksin jälkeen se tunne katosi. Tavallaan tajusin tekeväni itselleni hallaa, mutta seksi oli niin hyvää, etten pystynyt lopettamaan.
Välillä puhuimme yhteen palaamisen mahdollisuudesta. Hän sanoi usein, ettei näe syytä, miksei juttumme voisi tulevaisuudessa taas toimiakin. Kun viimeisen kerran harrastimme seksiä yhdessä, olin aika varma, että niin tulisi käymään. Sillä kertaa jäin yöksi, vaikka aina ennen olin aina vain pukenut päälleni ja lähtenyt. Muistan, kun makasimme hänen sängyllään, tuijottelimme toisiamme silmiin ja hän sanoi jotain, että on tämä kyllä aika maagista. Ja olihan se, mutta koko homma tuntui liian riskialttiilta. Olin tavannut juuri erään toisen miehen ja pidin hänestä kovasti, joten päätin katsoa kortit hänen kanssaan. Kerroin eksälleni tarvitsevani etäisyyttä.
Jutusta tämän uuden miehen kanssa ei tullut mitään, eikä tullut seuraavankaan. Pidimme eksäni kanssa edelleen yhteyttä, mutta harvemmin. Arvasin, että hän varmaan tapailee jotakuta uutta. Järkytyin silti pahasti, kun huomasin hänen laittaneen Facebookiin parisuhdestatuksen. Se tuntui melkein yhtä pahalta kuin itse ero. Kaverini ihmettelivät, miksi olin niin surullinen, vaikka erostamme oli jo ikuisuus. Mutta ei siitä oikeasti ollut, koska olin ollut typerä ja pitkittänyt juttuamme turhaan.
Jos olisimme vain katkaisseet välimme silloin toukokuussa, voisin todennäköisesti paljon paremmin, eikä tieto eksäni uudesta tyttöystävästä tuntuisi läheskään näin kurjalta. Mutta ei. Olin typerä ja yritin olla hänelle mieliksi, vaikka ei minulla ollut siihen mitään syytä. Minun olisi pitänyt ajatella pelkästään itseäni, ei ketään sellaista, joka ei halunnut olla kanssani. Kuvittelin hänen välittävän minusta, ja varmaan aluksi ehkä välittikin, mutta todennäköisesti hänkin halusi vain suojella itseään. Hän ei todellakaan pistänyt minua itsensä edelle. Minä tein niin, ja voi helvetin helvetti että kaduttaa nyt, kun hän on päässyt eteenpäin ja jätti minut rämpimään tämän tunnepaskan keskelle.
En osannut erotessamme olla eksälleni vihainen. Hän ei tehnyt minulle mitään pahaa, joten en nähnyt syytä suuttua hänelle. Olisi kuitenkin kannattanut, sillä vahvat rakkauden ja surun tunteet eivät tuosta noin vaan neutraloidu. Ne pitäisi purkaa ensin vihan kautta. Näin olen kuullut ja käytännössä todennut, mutta ajattelin, että olen sellaisen yläpuolella. En ollut, vaan tämä parisuhdeuutinen kyllä todellakin nostatti vihan sisälläni. Olin niin vihainen, että olisin halunnut huutaa ja haukkua häntä ja mätkiä häntä juomapullolla, jonka sain häneltä kerran lahjaksi. Täysin irrationaalisesti toki, koska tuskin hän tarkoitti seurusteluaan minulle henkilökohtaiseksi loukkaukseksi. Sen vuoksi hän ei tiedä näistä tunteistani mitään, vaan purin ne ystävilleni. Heitä vähän nauratti, kun olin ensin ollut monta kuukautta tyyni ja välinpitämätön, ja yhtäkkiä flippasin. Olisin halunnut kirjoittaa tämän postauksenkin jo silloin. Harmi että en tehnyt sitä, viihdearvo olisi ollut paljon suurempi.
Olen saanut nyt sulatella tätä hänen seurusteluasiaansa jonkin aikaa, ja nyt tuntuu, että olen ehkä melkein ok sen kanssa. Aluksi tuli sellainen olo, että minunkin pitäisi nyt äkkiä löytää uusi poikaystävä, jotta hän ei ”voittaisi”. Olin tosi vihainen, että millä oikeudella hän saa olla onnellinen uuden ihmisen kanssa, ja minä vaan joudun olemaan surullinen. Mutta eihän se niin mene, että hänen onnensa olisi jotenkin minulta pois. Sitä paitsi tiedän, ettei hän suhtaudu seurusteluun samalla vakavuudella kuin minä. Ei ainakaan meidän suhteemme alussa suhtautunut. Joten oikeastaan tilanteitamme ei voi edes verrata.
Eksäni ei ole enää mitenkään osa elämääni. Olisin mielelläni ollut hänen kaverinsa, mutta taisimme pilata mahdollisuudet siihen siinä vaiheessa, kun rupesimme panemaan. Nyt olen poistanut hänen numeronsa puhelimestani ja lakannut seuraamasta häntä kaikissa somekanavissa, koska en oikeastaan halua tietää, mitä hänen elämässään tapahtuu. Ei hän liity minuun enää mitenkään. Hän on vain tyyppi, jota rakastin joskus ja jonka kanssa vietin vuosi sitten vuosipäivää. Osa menneisyyttä.
Mutta joo. En suosittele säätämään eksän kanssa eron jälkeen, jos on vähääkään tunteita. Mieluummin välit poikki, jotta tunteet viilenevät, ja sitten myöhemmin voi ehkä yrittää ystävyyttä tai jotain muuta jos siltä tuntuu. Mutta ei se onnistu heti.
Aiheeseen liittyvää: