Mitä pidempään olen ollut sinkku, sitä enemmän olen alkanut kyseenalaistaa nykyisin vallitsevaa parisuhdenormia. Ajatus suhteesta, joka täyttää ihmisen joka ikisen tarpeen, ei ota osumaa elämän kolhuista ja kestää teini-iäistä hautaan asti, on aivan tolkuttoman epärealistinen. Siitä huolimatta siihen pyrkimistä pidetään jostain omituisesta syystä itsestäänselvyytenä – ja eroon päättyneitä suhteita tai sinkkuna elämistä suurina ja häpeällisinä epäonnistumisina. Janne Saarikivi, lempiprofessorini yliopistolta, kirjoitti YLElle oivaltavan kolumnin siitä, kuinka romanttista rakkautta voi pitää meidän aikamme uskontona samalla tavalla kuin kristinuskoa ennen vanhaan. Jumalan olemassaolo kyseenalaistetaan nykyään laajalti, mutta rakkauden harhasta pidetään kiinni yhtä tiukasti kuin kirkon opetuksista keskiajalla. Usko rakkauteen ja sen kaikkivoipaisuuteen yhdistää ihmisiä rankempienkin maailmankatsomuksellisten erojen yli. Ennen uskoimme Raamatun sanaan, nyt prinsessasatuihin ja Hollywood-elokuviin, jotka maalailevat meille kauniita kuvia ikuisesta onnesta. Todellisuus on kuitenkin useammin täynnä pettymyksiä ja häpeää, kun emme pystykään saavuttamaan samaa omissa elämissämme.
Suurimmat ongelmat tässä ovat parisuhteelle asetetut epärealistiset odotukset ja menneisiin aikoihin vertailu. Moni pitää esikuvanaan esimerkiksi omia isovanhempiaan, jotka ovat olleet yhdessä koko elämänsä. Helposti kuitenkin unohtuu, että heidän sukupolvelleen parisuhde ja avioliitto ovat tarkoittaneet aivan eri asioita kuin meille nykyään. Ennen vanhaan avioliitto edusti erityisesti naisille taloudellista turvaa ja toimi myös statussymbolina. Avioero ei ollut yhtä normaalia kuin nykyään, ja siitä sai helposti leiman otsaansa. Vaatimuksetkin olivat todennäköisesti erilaisia: monelle riitti se, että puoliso oli hyväkäytöksinen, eikä juonut liikaa tai ollut väkivaltainen. Harva meistä pysyisi koko elämäänsä sellaisessa parisuhteessa, jossa moni isovanhempiemme sukupolven ihminen on elänyt. Me vaadimme parisuhteelta niin paljon muutakin: siitä haetaan ennen kaikkea emotionaalisten tarpeiden tyydytystä. Haluamme turvaa, läheisyyttä ja hyväksyntää. Asetamme myös seksille aivan erilaisia vaatimuksia kuin isovanhempamme. Saarikiven kolumnia mukaillen voisi todeta, että vaatimuksemme ovat jokseenkin ristiriitaisia: tahdomme roihuavaa intohimoa ja vuodesta toiseen kestävää tunteiden paloa, mutta samalla myös turvallisuutta ja pysyvyyttä. Tämä johtaa tilanteeseen, joka vie niin monet eron partaalle ja sen ylikin; ruuhkavuosiarkeen, jossa työelämän paineet, lapset ja kaikki muu ajavat rakkauden ohi, eikä sitä kipinää toista kohtaan enää tahdo löytyä. Uskon kyllä, että on mahdollista olla onnellisessa parisuhteessa koko ikänsä. Kaikkia ei kuitenkaan ole luotu sellaiseen, vaan toisille sopivat paremmin toisenlaiset suhdemuodot – eikä kaikkia niin sanotusti tavallisiakaan parisuhteita ole tarkoitettu kestämään ikuisesti. Ongelma on vanhanaikainen asenne, joka pitää tiukan yksiavioista elämänmittaista suhdetta ylevimpänä rakkauden muotona, ja kaikkea siitä poikkeavaa epäonnistumisena tai huonompana vaihtoehtona, johon tyydytään pakon edessä. Eroaminen ei onneksi ole enää yhteiskunnallisesti häpeällistä, vaan ihmiset uskaltavat lähteä epätyydyttävistä suhteista vailla pelkoa leimatuksi tulemisesta. Oman pään sisällä saatetaan kuitenkin tuntea häpeää ja epäonnistumisen tunteita, koska se usko ikuisen rakkauden kaiken voittavaan voimaan on niin suuri. Kyse ei kuitenkaan ollut epäonnistumisesta, vaan siitä, että suhde oli tullut tiensä päähän. Emme ole epäonnistunut luovuttajien sukupolvi, vaikka emme pysyisikään yhdessä hautaan asti kuten isovanhempamme. Eivät hekään olisi pysyneet, jos suhteiden lähtökohdat olisivat olleet samanlaiset kuin meillä.
Moni itseni ikäinen ihminen on jo hylännyt kokonaan tämän todellisuudesta vieraantuneen suhdeihanteen ja tavoittelee tulevaisuudeltaan aivan muita asioita kuin avioliittoa. Itse kuitenkin haaveilen edelleen siitä, että jonain päivänä eteeni polvistuttaisiin ja sormeeni pujotettaisiin sormus, ja saisin pukea päälleni valkoisen mekon ja kävellä se päällä alttarille rakastamani miehen kanssa. Vaikka avioliitto tarkoittaakin lähtökohtaisesti ikuista sitoutumista, se käytännössä sitä harvoin on, enkä itsekään oleta niin. Haluan toki parisuhteideni kestävän aina niin kauan kuin mahdollista, mutta olen hyväksynyt ajatuksen, että minut ja tulevaisuuden kumppanini erottaa todennäköisimmin elämä kuin kuolema. Ehkä tämä ikuisen rakkauden harha vaivaakin enemmän Saarikiven ikäpolvea, neli-viisikymppisiä ihmisiä, kuin meitä kolmenkympin kynnyksellä olevia nuoria. Meistä niin moni on jo nähnyt omien vanhempiensa eroavan, ettei ikuinen rakkaus tunnu samalla lailla ikiaikaiselta totuudelta kuin meitä muutamia kymmeniä vuosia vanhemmille. Silti itsekin häpesin epäonnistumistani, kun erosin vuosi sitten. Ajatusmalli ikuisen rakkauden tavoittelusta on jossain niin syvällä, että toisina päivinä se painaa vaakakupissa enemmän kuin rationaalinen tosiasioiden tunnustaminen.
Saarikivi peräänkuuluttaa kolumnissaan jonkinlaista rakkauden reformia, joka uudistaisi käsityksemme ihanteellisesta parisuhdemallista. Tilausta tällaiselle todellakin on, sillä vaikka maailma ympärillämme on muuttunut ja parisuhteen ja avioliiton funktio siinä samalla, on sen ydinajatus säilynyt – ja valitettavasti kestää huonosti aikaa. Ympärillämme vellovat muutoksen aallot: seksuaalinen vallankumous, feministinen herääminen, ilmastokysymykset ja monia muita tekijöitä, jotka pistävät maailmanjärjestystä pala palalta uusiksi. Ehkä seuraavaksi uudistamisvuorossa on rakkauden käsite? Ehkä tulevaisuudessa opimme näkemään elämänmittaisen parisuhteen onnekkaana poikkeamana sen ainoan hyväksytyn ja tavoiteltavan suhdemuodon sijaan? Lue lisää:
Janne Saarikiven kolumni: Romanttinen rakkaus on aikamme yleisin uskonto, mutta onko se totta?