Olen sinkkuillut aikuisiälläni jo yli neljä vuotta, ja kaikista pettymyksistä huolimatta onnistunut ylläpitämään toiveikkuutta miesten ja deittailun suhteen. Nyt kuitenkin tuntuu, että viimeisimmät tapahtumat tällä saralla vetivät maton sen verran pahasti jalkojen alta, että toiveikkuuteni on pahasti koetuksella. Luotto siihen, että rakkaus osuu vielä minunkin kohdalleni, on tällä hetkellä todella heikoissa kantimissa. Tapasin kesän alussa mukavan miehen, ja aloimme tapailla. Pitkästä aikaa oli joku, jonka kanssa olisin oikeasti voinut harkita yhteistä tulevaisuutta – siitäkin huolimatta, että muutama asia mietitytti minua paljonkin. Hän kuitenkin halusi olla kanssani jatkuvasti ja meillä oli hauskaa yhdessä, joten ajattelin, että ajan kanssa asiat lutviutuisivat. Sitten hän lähti ystäviensä kanssa reissuun ja minulla oli viikko aikaa miettiä tilannettamme yksin. Totesin, että suhteemme epäkohdista tulisi pidemmän päälle suuria ongelmia, joten päätin ottaa asian puheeksi kun hän palaisi matkaltaan. Tiedostin, että tilanne ei välttämättä muuttuisi keskustelunkaan myötä miksikään, joten valmistauduin siihen, ettei juttumme tulisi jatkumaan. Se oli minulle ok, koska epätyydyttävä suhde on huomattavasti huonompi vaihtoehto kuin yksinolo. Halusin kuitenkin käydä asiasta kunnon keskustelun, kertoa hänelle mikä mielestäni mättää, ja antaa hänelle tilaisuuden kertoa oman näkemyksensä. Olisin tehnyt niin silloinkin, jos olisin aikonut suoralta kädeltä lopettaa suhteen. Pidän itsestään selvänä, että pidempään jatkuneiden suhteiden kohdalla toimitaan niin.
En kuitenkaan ikinä päässyt käymään tätä keskustelua, sillä kun hän palasi, hän ilmoitti haluavansa ”tehdä omia juttuja itsekseen” seuraavan viikon. Tämä yhdistettynä siihen, ettei hän ollut vastannut viesteihini moneen päivään, oli minusta aika pahaenteisen kuuloista. Niinpä pyysin häntä olemaan rehellinen ja kertomaan suoraan, jos hän tahtoo lopettaa juttumme. Lähetin viestin viikko sitten, enkä ole vieläkään saanut vastausta. Mies lopetti kahden kuukauden tapailusuhteen ghostaamalla minut. Tapaus sai minut jokseenkin pois tolaltani. En sinänsä sure suhteen loppumista, varsinkaan enää, kun tyyppi osoittautui näin epäkypsäksi, mutta tällainen kohtelu tuntuu pahalta. Enkö todellakaan ole kahdenkaan kuukauden jälkeen sen arvoinen, että minulle puhuttaisiin suoraan, varsinkin itse sitä pyytäessäni? Hän arvosti minua niin vähän, ettei viitsinyt vaivautua edes näpyttelemään yhtä viestiä? Olenko todellakin tehnyt hänelle jotain niin kamalaa, että hänen täytyy kostaa se minulle tekemällä näin ja jättämällä minut ihmettelemään, mitä ihmettä tapahtui?
Jotenkin tämä koko juttu sai minut lannistumaan ihan totaalisesti miesten suhteen. Olen yrittänyt ottaa onneni omiin käsiini ja olla aloitteellinen, koska ei kukaan kotiovelta tule kuitenkaan hakemaan. Se ei kuitenkaan ole tuottanut kovinkaan hyvää tulosta, vaan enemmänkin tuntuu, että sitä säikähdetään. Tuntuu, että pilaan kaiken heti siinä vaiheessa, kun avaan suuni ensimmäisen kerran. Tunnen itseni noloksi, typeräksi ja säälittäväksi. Puhelimessani on iso kasa hyvännäköisiä Tinder-matcheja, mutta en halua jutella kenellekään, koska en vaan kestä taas uutta epäonnistumista. Miksi edes yrittää, kun tuloksena on jatkuvasti vain tätä samaa paskaa oloa? Tiedän kyllä, ettei tämän viimeisimmän jutun loppumistapa ollut minun vikani. Se sai minut kuitenkin tuntemaan itseni epäonnistuneeksi ja epäkelvoksi, ja lisäksi soimaan itseäni siitä, että annan jonkun vaikuttaa itseeni näin. Mutta ehkä ihminen vaan kestää vain tietyn määrän vastoinkäymisiä ennen kuin tulee stoppi. Varmasti omakin uskoni rakkauteen ja siihen, että minäkin olen sen arvoinen, palaa ennen pitkää. Tällä hetkellä en kuitenkaan osaa nähdä valoa tunnelin päässä, pelkästään viisitoista kissaa, jotka juuri nyt vaikuttavat todennäköisimmältä tulevaisuudennäkymältäni.
ps. ei deittailu tosin ole helppoa muillakaan, kuten tästä Iidan matkassa -blogin tekstistä selviää.
Rakastuminen on ihme, mutta kun se tapahtuu, ei siihen väliin mitään mahdu. Kyllä se tulee vielä sinunkin kohdallesi. Kokemuksesta tiedän, että naisena kannattaa olla mieluummin se, jota piiritetään kuin se, joka piirittää.
Olen myös huomannut, että meille naisille on usein vaikeaa sovittaa elämäämme miestemme elämään, joten kannattaa hankkia kaverikseen enemmän hyviä naisia kuin huonoja miehiä.
Tsemppiä sinulle haaveittesi toteuttamiseen!
Ufff, been there. Lopulta kaikissa epäonnistuneissa suhteissa ainoa yhteinen nimittäjä löytyy kuitenkin aina peilistä. Ehkäpä ihastut aina niihin piirteisiin, jotka tekevät hommasta aluksi hauskaa ja pidemmällä tähtäimellä mahdotonta.
Aika monelle naispuoleiselle kaverilleni olen antanut vinkiksi myös sen, että pitkäikäistä seuraa ei pitäisi hakea täyttämään jotain puutetta, vaan tarjota jollekin mahdollisuus saada se mitä on tarjolla (antaminen vs. saaminen). Pieni, mutta henkisesti iso ero.