En voi harrastaa seksiä, jos alapäässäni on karvoja.
Näin olen ajatellut ja ajattelen silloin tällöin vieläkin. Ajatus kuitenkin rajoittaa elämää aika paljon ja siksi yritän aktiivisesti haastaa sitä.
Nykyään karvakeskustelussa painotetaan, että karvojen poistaminen tai poistamatta jättäminen on jokaisen oma valinta. Näinhän se tietysti onkin, mutta tuskinpa kukaan täysin omasta päästään keksisi alkaa rajoittaa elämäänsä karvojen takia. Karvoihin liittyvien asenteiden takana onkin koko joukko kulttuurisia normeja, joita on hyvä silloin tällöin vähän ajatella.
Olen itse ajatellut tätä asiaa myös aikaisemmin ja kirjoittanut siitä tämän tekstin.
Paniikkisheivaus vessassa ja muut normaalit asiat
Karvattomuuden ihanne ja suorastaan vaatimus koskee erityisesti naisia. Siinä missä miesoletettu voi melko vapaasti valita häpykarvatyylinsä ja jättää muut karvat luonnontilaan, naisoletetuilta taas edellytetään lähes täydellistä karvattomuutta. Vaikka kuka tahansa voi periaatteessa valita jättää karvat poistamatta, naisoletettujen kohdalla karvaisuudesta voi seurata ikäviä sosiaalisia sanktioita; esimerkiksi somessa karvansa näyttävä naisoletettu voi saada jopa tappouhkauksia tai ainakin liudan vihakommentteja. Nykyisessä asenneilmapiirissä naisen karvaisuus tulkitaan aina kannanotoksi eikä karvoja voi ilman seurauksia jättää poistamatta esimerkiksi siksi, että ei huvita.
Harva jaksaa kuitenkaan jatkuvasti nyhtää karvaa itsestään irti ja siksi välillä on tilanteita, joissa karvat kätketään esimerkiksi vaatteiden alle. Tämähän ei tietenkään seksissä onnistu, jolloin tilanteisiin täytyy keksiä jonkinlainen ulospääsy. Olen esimerkiksi kuullut monen kieltäytyvän seksistä kuukautisten varjolla, vaikka oikea syy on ollut ajelemattomat säärikarvat. Kertoo jotain karvatabun vahvuudesta, kun on helpompaa vedota menkkatabuun kuin näyttää ne karvaiset jalat.
Itse saatoin sinkkuna jättää treffeille lähtiessäni tarkoituksella karvat rehottamaan, jotta homma ei vahingossakaan eskaloituisi seksiin. Useimmiten löysin itseni kuitenkin lopulta deittini vessasta sheivaamassa sääriäni tai pilluani jollain kaapista löytyneellä höylällä ja käsisaippualla. Kerran tein näin, vaikka olin vain jäämässä yöksi miespuolisen kaverini luo, josta en ollut kiinnostunut ja joka ei pimeässä voinut mitenkään edes nähdä, oliko minulla säärikarvat vai ei. Kuulostaako teistä siltä, että sheivaaminen tuossa tilanteessa oli oma, ulkopuolisesta paineesta vapaa valintani? Ei minustakaan.
Eikä tässä vielä kaikki: random miesten lisäksi olen piilotellut karvojani myös naispuolisilta ystäviltäni. Olen mainiosti voinut viettää viikonlopun mökillä ilman meikkiä karmeissa vaatteissa, mutta karvoista on hankkiuduttu huolellisesti eroon. (Vähän niin kuin Selviytyjissä, jossa saarelle ei saa ottaa hammasharjaa, mutta karvanpoistovälineet kyllä.) Olen ollut huolissani, että karvoistani tulisi ystävilleni epämukava ja kiusaantunut olo, samalla tavalla kuin jos haisisin pahalta. Tämä liittynee siihen, että naisen karvaisuus yhdistetään usein epäsiisteyteen ja siihen, ettei pidä itsestään huolta.
Myös häpykarvojen siistiminen on nykyään puhtauteen rinnastettava perushygieniavaatimus. Isolla osalla ihmisistä on mielipide seksikumppaniensa häpykarvoista ja neutraaleimmillaan se on usein tyyppiä ”kaikki käy, kunhan perille löytää ilman viidakkoveistä”. Villistä puskasta, eli siitä kaikkein luonnollisimmasta vaihtoehdosta tykkäävät vain kinkyimmät tyypit. Olen nähnyt useita miesoletettujen Tinder-bion tekstejä, joissa naisen vaaditaan olevan posliini; ja vaikka on oma valinta, pyyhkäiseekö tällaiset tyypit oikealle (ei), on monen mielestä selvästi ihan kohtuullista vaatia toiselta täydellistä karvattomuutta. Toki saa olla mielipiteitä ja preferenssejä, mutta tuskinpa naisten karvoja kohtaan tunnettu vastenmielisyys on miehilläkään pelkkä henkilökohtainen mieltymys, vaan ihan samat normit vaikuttavat heidänkin mielipiteisiinsä.
Kun karvaisuus on synonyymi epäsiisteydelle ja huonolle hygienialle, seksikumppanit suhtautuvat kielteisesti karvoihin ja karvojen näyttäminen somessa voi laukaista vihaviestitulvan, on aika vaikeaa nähdä karvanpoistosta luopumista edes vaihtoehtona. Sitten sitä vaan jatkaa ja uskottelee itselleen, että kaikki vaiva ja elämän rajoittaminen on oma, vapaasta tahdosta kumpuava valinta.
Karvanpoisto käy työstä
Jos karvanpoistovaatimusten typerä sukupuolittunut kaksinaismoralismi ei vielä ole tarpeeksi hyvä syy alkaa haastaa karvattomuuden ihannetta, niin karvanpoiston työläys nyt ainakin on. Erityisesti häpykarvojen poistaminen on kamalan vaivalloista hommaa, enkä vielä tähänkään päivään mennessä ole löytänyt siihen menetelmää, jolla ei olisi mitään haittavaikutuksia.
Sheivaaminen ei tule kysymykseenkään, koska sen lopputuloksena on aina vain tulehtunut ja kutiseva näppyläinen iho. Ensinnäkään en käsitä, miten se olisi kenenkään mielestä kauniimpi ja seksikkäämpi vaihtoehto kuin terve iho, jossa on karvoja. Toisekseen ulkonäkö on aika toissijainen asia sen rinnalla, että iho on jatkuvasti tulehtunut. Tulehtuneista karvatupista voi kehittyä myös kivuliaita paiseita, kuten kävi eräälle entiselle työkaverilleni, joka ramppasi jatkuvasti lääkärissä asian takia. Säikähdin hänen paisetarinoitaan niin, että lopetin sheivaamisen kuin seinään.
Tarkoitukseni ei ole arvostella ketään sheivaamisesta: jos se toimii, mikäs siinä. Ei kuitenkaan ole ihan vähäpätöistä, että monelle karvattomuuden paine jyrää alleen monenlaisia terveysriskejä.
Karvat voi tietty vahata pois, mutta tiedoksi, että se sattuu. Kipu on niin jäätävää, että en pysty tuottamaan sitä itselleni. Joskus yritin nyppiä karvat pois pinseteillä yksi kerrallaan, joka oli tosi hyvä idea, koska se oli kivuliaisuuden lisäksi myös todella hidasta ja puuduttavaa ja sain siitä niskani jumiin. Ei jatkoon.
Tietysti karvanpoiston voi ulkoistaa ammattilaiselle ja käydä vahauksessa tai sokeroinnissa. Tässä on vain se ongelma, että se maksaa. Jenni Rotonen kirjoitti Pupulandia-blogissaan kesällä karva-aiheesta ja jakoi laskelman, jonka mukaan hänellä meni vuodessa 900 euroa sokerointiin. Tällaiselle suht pienituloiselle ihmiselle se on ihan mahdoton summa. Kannattaa muutenkin lukea tuo Jennin postaus, se on hyvin samastuttava ja informatiivinen!
Suosikkimenetelmäni on karvanpoistovoide, joka levitetään, annetaan vaikuttaa ja pyyhitään esim. lämpimällä pyyhkeellä pois. Se on iholle hellävaraisempi kuin höylä eikä aiheuta tulehtuneita karvatuppia. Voiteen ongelma on se, että sitä ei saisi päätyä limakalvoille, mutta aina kuitenkin vähän päätyy, ja sitten on ikävää. Eli menetelmästä riippumatta karvojen poistamisella on aina kääntöpuoli, varsinkin kun häpykarvojen tarkoitus on suojella herkkiä alueita ja niiden poistaminen voi lisätä esimerkiksi seksitautien riskiä.
Miksi valitsisin rajoittaa itseäni?
Jostain omituisesta syystä koen, että häpykarvoillani ja seksihaluillani on yhteys: kun karvat kasvavat tietyn pisteen yli, seksi tuntuu houkuttelevan vähemmän. Karvat tuntuvat kasvaessaan ikään kuin tukkivan seksuaalienergiani ulospääsyn. Niinpä olen ajatellut, että on parempi pitää puutarha siistinä ja antaa kiiman virrata vapaasti kuin sulkea se piikkipusikon vangiksi.
En kuitenkaan ole varsinaisesti mikään energiavirtauskomustyyppi, joten olen miettinyt, olisiko tällekin tuntemukselle joku järkiperäisempi selitys. Ja onhan sille: asiaa pohdiskeltuani totesin, että vanha kunnon häpeähän se siellä olkapäälläni kuiskii, että nyt ei muuten ole hyvä hetki seksille, koska karvat. Jotenkin siis tuntuu vaikealta antaa itselle lupa haluta ja näyttää sitä halua puolisolle, jos puutarhassa rehottaa. Tästä päästään siis takaisin postauksen ensimmäiseen virkkeeseen: kaikesta paremmasta tiedostani huolimatta saatan silti ajatella, että en voi harrastaa seksiä karvaisena.
Onko karvojen poistaminen siis oma valintani, jos olen omaksunut karvattomuuden ihanteen ja sen vuoksi rajoitan tekemisiäni karvaisena, vaikka kukaan ei sitä minulta varsinaisesti vaadi? Ei ole, ja huomaan sen parhaiten siitä, miten asenteeni karvoja kohtaan ovat muuttuneet sen myötä, kun esimerkiksi somessa on näkynyt enemmän karvaisia naisia. Voin siis valita haastaa omia käsityksiäni karvaisuudesta ja tarkoituksella altistaa itseäni karvaiselle kuvastolle, jotta silmäni tottuisi karvaisuuteen. Voin myös valita priorisoida terveyden ja nautinnon ulkonäön edelle. Nämä ovat omia valintojani, mutta se, että joudun taistelemaan karvahäpeän kanssa, ei ole. Tästäkään asiasta ei siis kannata ottaa paineita, normeja ei rikota yhdessä yössä. Kunhan tehdään töitä sen eteen, että ne joskus rikkoutuisivat.