Olen ollut kolmessa pitkässä parisuhteessa, mutten siltikään tiedä rakkaudesta yhtään mitään. Sanotaan, että sen vain jotenkin maagisesti tietää, kun oikea ihminen sattuu kohdalle. No, en ilmeisesti ole kohdannut tätä oikeaa ihmistä vielä, kun en ole tällaista valaistumista koskaan kokenut.
Joskus on muutamien miesten kohdalla tullut sellainen tunne, että vau, tässä hän nyt on. Kerran olin aivan sataprosenttisen vakuuttunut siitä, että tämä mies on minulle Se Oikea ja välillemme kehkeytyy rakkaustarina. Miehestä ei kuitenkaan tuntunut samalta, vaan suhde päättyi parin kuukauden tapailun jälkeen. Minulla kesti tajuttoman kauan päästä hänestä yli, ja suurin syy siihen oli se, etten yksinkertaisesti suostunut luovuttamaan. Oma tunteeni siitä, että meidät oli jotenkin tarkoitettu toisillemme, oli niin vahva, että luulin sen olevan totta. Olin kuullut, että nämä asiat vain jotenkin tietää, ja minä todellakin luulin tietäväni. Mikään asia maailmassa ei kuitenkaan ole totta vain siksi, että musta tuntuu siltä. Minun todellisuudessani ehkä, mutta ei välttämättä kenenkään muun. Luulin siis tietäväni hänen olevan oikea henkilö minulle, mutta ilmeisesti näin ei nyt ollutkaan, koska hän ei ajatellut samoin minusta. Tai siis, eihän sen niin pitäisi mennä?
Toinen tällainen melkein taianomaiselta tuntuva hetki oli silloin, kun tapasin viimeisimmän poikaystäväni ensimmäistä kertaa. Ensitreffiemme jälkeen oli hyvin vahvasti sellainen olo, että nyt kolahti ja kovaa. Tunne ei kuitenkaan ollut läsnä joka hetki suhteemme aikana, vaan aina välillä mietin, olinko sittenkin erehtynyt. Sielunkumppaneista ei koskaan sanota, että ne välillä ärsyttäisivät tai niiden juttuja ei jaksaisi kuunnella yhtään. Olemisen pitäisi olla pelkkää onnea ja sielujen ykseyttä koko ajan, varsinkin suhteen ensimmäisinä vuosina. Olivatko epäilykseni siis merkki siitä, että meitä ei oltu tarkoitettu yhteen? Vai johtuivatko ajatukseni siitä epärealistisesta rakkauskäsityksestä, jossa eletään onnellisina elämä loppuun asti ja rakkaus on päivästä toiseen pelkkää onnea ja ilotulitusta? Mielestäni kuitenkin sovimme eksäni kanssa monilta osin hyvin yhteen, mutta onko tuolla jossain joku, joka sopii minulle vieläkin paremmin? Ja mietinköhän hänenkin kohdallaan, että tätä nyt ei ole tarkoitettu tapahtuvaksi, kun kerran ärsyynnyn hänen juttuihinsa?
On myös outoa, miten jostain ihmisestä voi yhdessä hetkessä olla niin varma, ja seuraavassa jo kyseenalaistaa koko jutun. Tapasin vähän aikaa sitten erään miehen, jonka kanssa koin sellaisen jalat alta-fiiliksen heti ensitapaamisella. Kaikki tuntui vaan jotenkin loksahtavan kohdalleen, ja snäppäsin yhdelle kaverilleni jo treffien aikana, että nyt olen varmaan tavannut elämäni miehen. Heti seuraavana päivänä minua alkoi kuitenkin ahdistaa, ja siitä asti tunteeni ovat heitelleet ääripäästä toiseen. Välillä mietin vain sitä, kuinka ihana hän on ja miten kivaa meillä on ollut yhdessä, mutta toisinaan taas iskee paniikki ja pakokauhu, ja tekee mieli juosta karkuun. Olen keksinyt tuntemuksilleni kaksi mahdollista selitystä. Joko tämä ihminen on minulle täysin väärä, ja alitajuntani on jo tajunnut sen ja yrittää ahdistuksella viestittää sitä minulle. Tai sitten tässä on nyt vihdoin se, josta heti ensikohtaamisella vaan tietää, ja ahdistukseni johtuu siitä, etten ole kokenut vastaavaa koskaan aikaisemmin. Toki tähän vaikuttaa myös se, että edellisen suhteeni päättymisestä on niin vähän aikaa, etten ehkä ole vielä täysin valmis uudelle rakkaudelle. Ja voihan myös olla, että tämä koko juttu on näin sekava siksi, että eksäni sotkee ajatuksiani edelleen. Kuten sanoin, parisuhdekokemukseni eivät ole juurikaan lisänneet ymmärrystäni näistä rakkausasioista.
En usko siihen, että jokaiselle olisi olemassa joku yksi oikea ihminen, jonka kohdatessa maa järisee ja salamat sinkoilevat ja kummankin valtaa joku maaginen valaistumisen tunne. Minun käsitykseni mukaan yhden ihmisen elämän varrelle mahtuu monta ns. oikeaa, jotka jokainen ovat tietyissä elämänvaiheissa oikeampia kuin kukaan muu. Ajattelen myös, että jokaisella menneellä suhteellani on joku tarkoitus, ja jokainen mies on tuonut opettanut minulle jotain tärkeää. Tämän ajatuksen valossa on siis helppo olla laittamatta liikaa painoa sille, että etsisi jotain kosmisia merkkejä jonkun ihmisen vääryydestä tai oikeellisuudesta. Mutta kun ihmisille kuitenkin on ilmeisesti käynyt näitä ”tapasin hänet ja tiesin heti”-tyyppisiä juttuja, niin en voi olla miettimättä, olenko sittenkin väärässä. Tuleeko minun kohdalleni joskus ihminen, jonka kanssa saan kokea sellaisen tunteen, ja saa näihin pohdintoihini jotain tolkkua? Vai mistä tässä kaikessa on oikein kyse?
Lue myös Pesojoonaksen kirjoittama teksti, jossa hän miettii, miten voimme tunnistaa rakkauden, kun sitä ei meille missään opeteta.
Aiheeseen liittyvää:
Siis toi sun kirjotus tosta miehestä jonka luulit olevan Se Oikea osu ja uppos! Mulla on nyt ihan sama tilanne enkä meinaa päästä siitä miehestä millään yli, ja syy on just se et kuvittelen että sen on oltava joku universumin valinta mulle. Vastapuoli on tästä varmasti aivan eri mieltä, mut mä jotenkin jatkuvasti elättelen turhia toiveita asian suhteen. Toivottavasti toi sun teksti nyt vähän auttais tässä prosessissa, koska on tosi kuluttavaa haikailla ihmisen perään ketä ei kiinnosta tippaakaan.
Paljon tuttuja ajatuksia ja pohdintoja oli tuossa. Kun sanoit että niitä ihmisiä on olemassa jotka ovat löytäneet sen "oikean", niin että heti on kolahtanut täysillä ja "sen vaan tiesi"…oletko ottanut huomioon että kaikki tottakai hehkuttaa juuri senhetkistä tilannettaan ja onneaan jos kerran hyvin menee. Mistäs tietää kuinka moni tällainen täydellinen pari on jo kuitenkin eronnut tai tulee eroamaan vaikka vuoden päästä? Kyllähän minäkin luulin jo kahdesti löytäneeni sen "oikean", mutta niin vaan kävi että tiet lopulta erkanivat kummassakin todella pitkässä suhteessa. Usko ikuiseen rakkauteen ja absoluuttiseen pysyvyyteen on jo omalta osaltani romuttunut, nykyään uskon että on vaan enemmän tai vähemmän hyviä kumppaniehdokkaita, joista sitten valinta täytyy tehdä jos on tehdäkseen. Suhde sitten kestää juuri niin kauan kuin sen on tarkoitettu kestävän, oli se sitten pari kuukautta tai 20 vuotta. Kuitenkin jokainen suhde on omalla tavallaan merkityksellinen, tärkeä ja "oikea". Elämää se vaan on ja kaikki me olemme universumin partikkeleita 😉