Kirjoitin viime syksynä postauksen liittyen miehiin, joiden on vaikeaa saada seksiä, ja totesin lopussa, että tästä mielenkiintoisesta aiheesta voisi kirjoittaa vaikka kirjan. Sen on kuitenkin minun sijastani tehnyt Timo Hännikäinen: Ilman -niminen esseekokoelma kertoo pakkoselibaatissa elämisestä ja seksuaalisesta syrjäytymisestä. Luin kirjan, koska halusin ymmärtää näitä asioita kokeneen sielunmaisemaa. Jotain voinkin ymmärtää, mutta iso osa Hännikäisen ajatuksesta herättää lähinnä hämmennystä, epäuskoa ja ahdistusta.
Hännikäisen mukaan liberaali suhtautuminen seksiin ja seksuaalisuuteen synnyttää hänen kaltaisiaan seksuaalisia väliinputoajia, koska tietyt miehet, niin sanotut alfaurokset, saavat naisia ja seksiä enemmän kuin tarpeeksi, ja toiset jäävät kokonaan ilman. Lisäksi pariutumismarkkinoilla pelataan vahvasti naisten säännöillä, eivätkä naiset pelkää käyttää hyväkseen miesten ahdinkoa. Kaikkea syytä hän ei vieritä muiden harteille, vaan erittelee useaan otteeseen itsestään johtuvia syitä pakkoselibaattiinsa. Hän on kuitenkin sitä mieltä, että tilannetta pitäisi muuttaa niin, että hänenkin kaltaisensa ujot ja sosiaalisesti estyneet saisivat seksiä. Ratkaisuehdotuksiksi hän esittää parisuhteiden ja perheiden lujittamista niin, että miehet pysyisivät uskollisina naisilleen, sekä naisten avoimempaa suhtautumista spontaaniin seksiin ja seksiehdotuksiin.
Hännikäisen käsitys naisista on mielenkiintoinen. Hän puhuu naisista kuin kokonaan toisen lajin edustajista, joiden toimintaa ohjaa aivan eri logiikka kuin miesten. Naisten ulkonäköä kyllä ruoditaan värikkäin sanakääntein, mutta muu taitaa olla yhdentekevää, vaikka Hännikäinen kovasti kertoo toivovansa parisuhdetta ja ”sielujen yhteyttä”. Auktoriteettina Hännikäinen ei osaa naista pitää eikä pysty ottamaan esimerkiksi naispappeja ollenkaan vakavasti.
Käsitys naisen seksuaalisuudesta on myös vähintäänkin kyseenalainen. Hännikäinen tuntuu ajattelevan, että naisille seksi on lähinnä vallankäytön väline ja että nainen haluaa aina mieheltä seksistä vastineeksi jotakin, esimerkiksi taloudellista hyötyä. Seksin ”pihtaaminen” eli siitä kieltäytyminen silloin tällöin on Hännikäisen mukaan naisen keino ”ostaa ruumiilleen lisäarvoa”. Tekstistä huutaa läpi vanha ajatus siitä, että naisen seksuaalisuus on ensisijaisesti miestä varten. Mitään itsemääräämisoikeutta omasta kehosta ei naisella selvästikään saisi olla, sillä sehän on häikäilemätöntä miesten terrorisointia ja kiduttamista.
Feministeistä Hännikäinen esittää aivan erityisen uskomattomia väitteitä. Hänen mukaansa feministit nauttivat tyypillisesti alistavasta seksistä, koska siten he voivat uskotella itselleen, että miehet ovat sikoja. Nykyfeminismi on kuulemma pelkkää valkoisiin heteromiehiin kohdistuvaa seksismiä, ja oikeastaan feministit eivät edes halua korjata maailman epätasa-arvoisuutta, koska silloin koko hommalta putoaisi pohja eikä feminismiä tarvittaisi. Vuonna 2009 ilmestyneen kirjan uuteen painokseen on lisätty Hännikäisen 10 vuotta myöhemmin kirjoittama esipuhe, jossa hän jatkaa kauniita puheitaan feminismistä. Hän muun muassa toteaa, että on virheellistä ajatella naisten käyvän kollektiivista sotaa miessukupuolta vastaan, sillä tätä sotaa käy todellisuudessa vain vaikutusvaltainen vähemmistö, jota hän nimittää ”feministitutkijoista koostuvaksi koulutettujen idioottien luokaksi”. Nämä ihmiset kuulemma ”ihannoivatsairaalloista ylipainoisuutta, kaikentyyppistä mauttomuutta, karkeaa käytöstä, androgyynisyyttä ja sukupuolista holtittomuutta” sekä aivan aiheettomasti syyttävät naisvihasta, mikäli menee kertomaan totuuden nykynaisista kutsumalla heitä ” vallanhimoisiksi, kevytkenkäisiksi ja narsistisiksi”.
Kuinka hurmaava mies! Kuka nyt ei tällaisen helmen kanssa sänkyyn tahtoisi?
Kirjan lopussa Hännikäinen myös kovasti ihmettelee, miksi naiset luulevat miesten halveksivan heitä, jos he suostuvat helposti seksiin. Kuulemma miehet enemmänkin kunnioittavat ja arvostavat tällaisia naisia. Kuitenkin parikymmentä sivua aikaisemmin Hännikäinen puhuu opiskeluajan tutuistaan, jotka ”vapautuneesti” harrastivat seksiä useiden miesten kanssa tajuamatta, että nämä miehet pilkkasivat heitä keskenään ja vertailivat kokemuksiaan kyseisten naisten kanssa. Niin, hmm, mistäköhän voisi johtua…
Seksi on Hännikäiselle yhdyntää, ja masturbaatio ”oikean” seksin korvike. Penetraation lisäksi Hännikäinen toivoisi kuitenkin myös jonkinlaista tunnesidettä penetroitavaan. Tämän vuoksi seksityöntekijän luona käyminen ei ole hänen tilannettaan helpottanut.
Tämä huomioon ottaen on mielenkiintoista, että Hännikäinen ehdottaa ratkaisuksi naisten seksipalvelusta eli pakollista työskentelyä valtion bordellissa. Tämä ehdotus myös ohittaa naisten seksuaalioikeudet varsin suvereenisti, mutta ne eivät Hännikäistä taida juuri kiinnostaa.
Toinen ehdotus, jonka Hännikäinen uskoo parantavan pakkoselibaatissa elävien tilannetta, on avioliiton tukeminen yhteiskunnan taholta, uskottomuuden rangaistavuus ja avioeron vaikeuttaminen. Näin tekisimme paluun menneisyyden Suomeen, jossa naimattomia oli huomattavasti vähemmän kuin nyt ja ilmeisesti poistaisimme ongelman, jossa jo parisuhteessa olevat miehet haalivat itselleen lukemattomat määrät rakastajattaria jättäen muut miehet kokonaan ilman. Jälleen kerran naiset ohitetaan, mutta Hännikäisen mukaan meitä kiinnostaa muutenkin lähinnä miehen status ja rahat, niin eipä sillä kai niin väliä ole. Eikä sekään haittaa, että pahimmassa tapauksessa olisi jumissa suhteessa ihmisen kanssa, jota ei rakasta. Kunhan on vieressä vaimo, joka aviovelvollisuudesta antaa silloin tällöin, kaikki on hyvin!
Kirjan ansioksi on kyllä luettava se, että se näyttää erinomaisesti, mitä yksinäisyys ja läheisyyden, rakkauden ja seksin puute voi ihmisen mielenterveydelle tehdä. Hännikäinen kertoo kirjassa omista mielenterveysongelmistaan, ja kuvaa pakkoselibaatin aiheuttaneen hänelle elinikäisiä psyykkisiä vaurioita. Kirja on myös kiistaton todiste siitä, että seksuaalinen syrjäytyminen voi aiheuttaa radikalisoitumista ja aggressiivisuutta. Hännikäinen kuitenkin normalisoi tätä todetessaan, että ”luultavasti jokainen mies on jonakin hetkenä halunnut tappaa tai pahoinpidellä sairaalakuntoon jonkun entisen tyttöystävänsä tai tämän uuden poikaystävän”. Väkivaltafantasioita kuullaan myös nettideittailusta kertovassa kohdassa, kun Hännikäinen toivoo ilmoituksen jättäneiden naisten saavan ansionsa mukaan ja löytävän itselleen miehen, joka ”iskee heidän leukaluunsa halki ja murtaa heidän molemmat käsivartensa”. Tämä on toki kohtuullinen toivomus, kun kyseiset naiset olivat tehneet niinkin hävyttömän teon kuin listanneet ilmoitukseensa toivomuksia kumppaninsa ominaisuuksista.
Omasta mielestään Hännikäinen ei ole ollenkaan naisvihamielinen, mutta minusta kirja oikein huutaa misogyniaa ja seksismiä. Toisaalta olenkin Hännikäisen mielestä nainen, josta jokaisen itseään kunnioittavan miehen tulisi pysyä erossa, koska puhun cis-seksismistä, rodullistamisesta, kehopositiivisuudesta, voimaantumisesta ja sukupuolisensitiivisyydestä, jotka ovat hänelle ilmeisesti jonkin sortin punainen vaate. Että joo, meillä on aika erilaiset käsitykset maailmasta. Nykyään Hännikäisellä on ilmeisesti vaimo, joka on nämä puheet huomioon ottaen melkoinen ihme, mutta toki iloinen asia. Mikäli joku ihmettelee seksittömyyttään ja kokee sielunveljeyttä Hännikäisen kanssa, suosittelisin tarkistamaan omaa ajatusmaailmaa. Tuskin kukaan nainen, jolla on yhtään itsekunnioitusta, haluaa seksiä tällaisten tyyppien kanssa.
Aiheeseen liittyvää: