Kun tapasimme poikaystäväni kanssa viime syksynä, ihastuimme nopeasti aika palavasti. Valitettavasti samaa ei voi sanoa kissastani, joka alkoi ilmaista täysin päinvastaista näkökantaa: muutaman kuukauden seurustelun jälkeen kissa alkoi hyökkäillä poikaystäväni kimppuun. Tapaus ei ollut täysin odottamaton, sillä kissa oli aikaisemminkin käyttäytynyt vastaavalla tavalla, joten en aluksi erityisemmin huolestunut asiasta. Sama toistui kuitenkin useampaan otteeseen, olin paikalla tai en: kun poikaystäväni astui vaikka vaan ovesta sisään, niin kissa oli jo täydessä hälytysvalmiudessa. Ei siinä lopulta auttanut kuin tehdä valinta, jota kukaan lemmikinomistaja ei omalle kohdalleen halua: kumpi saa lähteä, kissa vai kumppani?
Kahtaalle repivä rakkaus
Yritimme aluksi kaikenlaista: kissa vietiin eläinlääkäriin tutkittavaksi ja sai sieltä mielialalääkekuurin, jonka toivottiin tasapainottavan tilannetta. Lisäksi kokeilimme käytösterapiaa kissoihin erikoistuneen eläintenkouluttajan johdolla, joka neuvoi erilaisia keinoja kissan ja ihmisen vuorovaikutuksen vahvistamiseen ja kissan stressin lievittämiseen. Koska käytökselle ei ollut osoitettavissa mitään selkeää laukaisijaa esimerkiksi poikaystäväni käytöksessä, yritimme vain saada kissan kokemaan olonsa turvalliseksi hänen seurassaan. Välillä tilanne näytti valoisaltakin mutta vain pahentuakseen uudelleen, ja vaikka itse kissa vaikuttikin välillä pärjäilevän ihan hyvin, tilanne stressasi minua ja poikaystävääni todella paljon. Kaikkien mielenterveyden kannalta oli lopulta siis paras ratkaisu etsiä kissalle uusi koti.
Lopullisen päätöksen tekeminen oli kuitenkin vaikeaa. Aluksi ajatuskin kissan pois antamisesta tuntui mahdottomalta, ja yritin pitkään uskoa, että tilanne saataisiin kuntoon. Se oli kuitenkin vaikeaa, koska luonnollisesti poikaystäväni suhtautui kissaan hyökkäilyjen jälkeen varsin negatiivisesti. Tuntui vaikealta sulattaa, että rakastamani ihminen suhtautui niin kylmästi lemmikkiin, jota itse rakastin koko sydämestäni. Tunsin, että minua revittiin jatkuvasti kahtaalle: kun olin poikaystäväni kanssa, tunsin huonoa omaatuntoa siitä, etten ollut kissani kanssa, ja kun olin kotona, ikävöin poikaystävääni hullun lailla. Parisuhteessamme oli muuten kaikki hyvin, mutta jatkuva huoli, murehtiminen ja ahdistus alkoi näkyä mielialassani ja sitä kautta muun muassa seksihaluissani. Mikään ei tuntunut auttavan, kun puhuminen vain lisäsi ahdistusta ja kissan mainitseminenkin tuntui nostavan väliimme näkymättömän muurin, joka työnsi meitä kauemmas toisistamme.
Jotkut läheiseni olivat sitä mieltä, että kissa pitäisi viedä saman tien lopetettavaksi ja asettivat kyseenalaistamatta ihmisen tärkeysjärjestyksessä kissan edelle. En kuitenkaan pystynyt edes ajattelemaan sitä vaihtoehtoa: en ole varma, onko mikään tai kukaan ikinä sen arvoista, että tappaisin sen vuoksi viattoman, oli tämä sitten ihminen tai eläin. Itkin monina iltoina silmät päästäni ajatellessani niitä kaikkia lemmikkejä, jotka ovat päässeet hengestään ihmisten tunteettomuuden, ajattelemattomuuden ja pahuuden vuoksi, enkä sietänyt ajatusta, että olisin itse samanlainen. Vaikka järjellä ymmärsin, että meidän tilanteessamme lopettamiselle olisi ollut kissan menneisyyden huomioonottaen perusteetkin, sydämelleni ne eivät merkinneet mitään.
Täytyykö oma elämä uhrata lemmikin vuoksi?
Kuukausia jatkuneen ahdistuksen, itkuisten iltojen ja epätoivon jälkeen lopulta päätin yrittää löytää kissalleni uuden kodin. Päätin kertoa tilanteesta heti rehellisesti ja siksi ilmoituksessa, jonka postasin muutamaan Facebook-ryhmään, kerrottiin selvästi, että kissasta luopumisen syy on mahdoton yhtälö kissan ja miehen välillä. Osasin aavistaa, että päätöstäni kyseenalaistettaisiin jonkin verran, mutta sitä en osannut odottaa, että kyseenalaistajia ryntäisi kommenttikenttään kokonainen lauma. Sain kuulla, kuinka he minua parempina ihmisinä olivat ehdottomasti aina panneet lemmikkinsä parisuhteiden edelle ja kuinka poikaystävässäni on selvästi jotain vikaa, jota minä en tajua mutta jonka kissa jotenkin maagisesti aistii. Kaiken huippu oli kommentoija, joka kertoi hylänneensä useita treffikumppaneita lemmikkiensä ”kulmien alta” -katsomisen perusteella ja tiedusteli, olenko varmistanut poikaystäväni olevan ”isämateriaalia” ja tutustunut huolellisesti tämän lähiomaisiin. Ei ihmisten ilkeys internetissä varsinaisesti yllätyksenä tullut, mutta kommentit eivät olleet omiaan vahvistamaan fiilistä siitä, että päätökseni olisi ollut hyvä ja oikea.
Toki olin käynyt samat ajatukset omassa päässänikin läpi: lemmikin ottaminen kuitenkin tarkoittaa lähtökohtaisesti sitä, että siitä sitoutuu huolehtimaan sen koko elämän ajan, ja tätä periaatetta olin aikaisemmin noudattanut pilkuntarkasti. Karsin Tinderissä aina saman tien pois kaikki miehet, joilla oli kissoja tai koiria, koska oma kissani ei tullut muiden eläinten kanssa toimeen, ja myös kissa-allergikot olivat ehdoton no-no. En myöskään olisi ikinä antanut kissaani pois sellaisen miehen takia, joka ei kissoista pidä ja siksi minulta sellaista pyytäisi. Tässä tilanne oli kuitenkin erilainen ja olen myös sitä mieltä, että omaa elämää ei pidä kokonaan uhrata lemmikinkään vuoksi. Näin näissä Facebook-kommentoijissa paljon samaa kuin uhrautuvissa äideissä, jotka omistavat koko elämänsä lapsilleen ja kuuluttavat sen vuoksi olevinaan parempia äitejä kuin muut. Välillä tulee tilanteita, joissa lemmikistä huolehtiminen ei kerta kaikkiaan onnistu, ja silloin vastuullisin valinta on etsiä lemmikille uusi koti, jossa siitä pystytään huolehtimaan. Ei ole tarkoituksenmukaista karsia sosiaalisia kontakteja sen perusteella, mitä mieltä lemmikki ihmisistä on: tietääkseni eläimillä kun ei mitään kuudetta aistia ole, ja vaikka joskus eläin voikin vaistota jotain mitä ihminen ei, usein ”kulmien alta” -katselu liittynee enemmän mustasukkaisuuteen omistajasta kuin siitä, että katseen kohde olisi joku paloittelumurhaaja-psykopaatti.
Tilanne ratkesi lopulta parhain päin: kissalle löytyi uusi koti, jossa häntä jo nyt rakastetaan ja jossa hän ilmeisesti viihtyy mainiosti. Uusi omistaja on ihana tyyppi, joka on paitsi päivittänyt ahkerasti kissan kuulumisia viestein ja kuvin, myös luvannut, että saan halutessani käydä moikkaamassa kissaa silloin tällöin. Ikävöin kissaa tietty paljon, mutta päällimmäinen tunne on kuitenkin helpotus. Kaikki osapuolet ovat nyt onnellisia ja tyytyväisiä, joten tiedän toimineeni oikein.