Avioero- ja pettämistilastot ovat kiistaton todiste siitä, että normatiivinen parisuhdeihanteemme on monissa tapauksissa varsin toimimaton. Silti pidämme kynsin ja hampain kiinni ajatuksesta, jonka mukaan pitkä, vakaa ja yksiavioinen parisuhde on paras ja tavoiteltavin elämäntapa ja ainoa oikea tapa rakastaa. Keskustelu eettisestä monisuhteisuudesta, kuten avoimista suhteista ja polyamoriasta on lisääntynyt viime aikoina, mutta tätäkin keskustelua leimaa vahvasti varoitteleva, epäuskoinen ja hieman moralisoiva sävy. Yhä useampi myös valitsee elää kokonaan sinkkuna, mikä jostain syystä on monen mielestä niin surullista ja huolestuttavaa, että asiaa pidetään yhteiskunnallisena ongelmana.
Käsitykset parisuhteesta ovat viimeisen sadan tai viidenkymmenenkin vuoden aikana muuttuneet radikaalisti ja ihmiset ovat periaatteessa vapaita valitsemaan itselleen sopivimman suhdemuodon, mutta käytännössä yleinen asenneilmapiiri tekee normia rikkovista valinnoista monelle vähemmän houkuttelevia. Niinpä on usein helpompi niin sanotusti mennä autopilotilla ja valita se monogamia, sopi se itselle tai ei, jotta välttäisi normien rikkomisesta seuraavan sosiaalisen rangaistuksen. Mikä siinä onkin, että ne ihmisten omannäköiset valinnat tuntuvat joillekin olevan niin iso uhka?
Monisuhteisuudesta puhutaan, mutta useimmiten varoitellen
Kirjoitin hiljattain haluttomuudesta ja siitä, kuinka varsin moni kokee hyvässäkin parisuhteessa halujen hiipumista. Ilmiö on niin tavallinen, että sitä pidetään normaalina ja väistämättömänä parisuhteeseen kuuluvana asiana (vaikka näin ei ole). Parisuhdenormi on niin vahva ja kyseenalaistamaton, että olemme mieluummin hyväksyneet haluttomuuden osaksi elämää kuin edes miettineet vaihtoehtoja monogamian ulkopuolelta.
Vaikka monisuhteisuuden mahdollisuutta raotellaan mediassakin aiempaa enemmän, jutuissa päädytään usein vain varoittelemaan sen parisuhdetta uhkaavista vaikutuksista. Niissä maalaillaan uhkakuvia siitä, kuinka puoliso rakastuu toiseen ja lähtee heti kun tälle antaa siihen mahdollisuuden, tai kuinka raastava mustasukkaisuus repii puolisot erilleen. Aina jaksetaan myös muistuttaa, ettei avoin suhde ole mikään ihmelääke kaikkiin parisuhteen ongelmiin. Kumma juttu, että koskaan ei samanlaisia varoituksia kuule monogamisista suhteista, vaikka niissäkin tunnetusti esiintyy mustasukkaisuutta, pettämistä ja muihin ihastumista, eikä yksiavioisuuskaan taianomaisesti poista suhteen ongelmia.
Varoittelua avoimen suhteen vaaroista kuulee niin asiantuntijoilta kuin tavallisiltakin ihmisiltä. Kun tarjosin kirjoituksessani avointa suhdetta ratkaisuksi pitkän suhteen aiheuttamaan haluttomuuteen, sain eräältä seuraajaltani kommentin, joka johti seuraavanlaiseen keskusteluun:
Kommenteissa on käytetty tyypillisiä monisuhteisuuteen liitettyjä ilmaisuja, kuten ”ottaa rusinat pullasta” ja ”kuoria kermat päältä”, joilla viitataan monisuhteisuutta haluavien kuviteltuun ahneuteen ja itsekkyyteen. En myöskään ollenkaan käsitä kommentoijan logiikkaa: jos avoimen suhteen ehdottaminen tuo ilmi, että myös toinen on onneton ja haluaa erota, miksi olisi ollut parempi olla sanomatta mitään? Vai onko kyse siitä, että kumppani loukkaantuu suhteen avaamisen ehdottamisesta niin paljon, että haluaa salamana erota?
Nykyajan parisuhdekäsitykseen kuuluu, että yhden ihmisen tulee olla kumppanilleen kaikkea: paras ystävä, kiihkeä rakastaja, asuinkumppani ja hyvä vanhempi lapsille, taloudellinen turva, rinnalla kulkija, lohduttaja, pelastaja, harrastuskaveri, matkaseuralainen ja tuhat muuta asiaa. Siksi jotkut kokevat avoimen suhteen ehdottamisen verisenä itseen kohdistuvana loukkauksena, koska se implikoi, että ei ole kumppanilleen riittävästi. Muiden haikaileminen ei kuitenkaan johdu välttämättä siitä , että kumppanissa tai suhteessa olisi joku vika, kuten yleisesti tunnutaan ajattelevan. Kyse voi olla siitä, että sattuu kuulumaan siihen tilastollisesti paljon suurempaan joukkoon, joka tuntee vetoa pitkän suhteen aikana myös muihin ihmisiin kuin omaan kumppaniin, eikä sillä ole mitään tekemistä kumppanin riittävyyden kanssa.
Maailmassa on varmasti iso liuta pareja, joiden suhde kuivuu kasaan, koska ei riidan tai eron pelossa uskalleta ehdottaa suhteen avaamista. Eikä elämä auvoksi muutu välttämättä suhteen avaamisen jälkeenkään, kun joudutaan kohtaamaan ihmisten ennakkoluulot ja syytökset. Vaatii aika paljon, että jaksaa jatkuvasti perustella valitsemaansa suhdemuotoa muille tai vaihtoehtoisesti pitää asian salassa. Kumppaneiden löytäminenkin voi olla haastavaa, kun ihmiset pitävät epäluotettavana pettäjänä. Ei siis ole ihme, etteivät avoimet suhteet ole vielä tämän enempää yleistyneet. Mistään todellisesta valinnan mahdollisuudesta monogamian ja avoimen suhteen välillä ei voida edes puhua.
Sinkkuja on yhä enemmän, mutta ketä se haittaa?
Avoimessa tai polyamorisessa suhteessa oleva tai siitä haaveileva on siis itsekäs, ahne, pettäjä, sitoutumiskyvytön ja kaikin puolin epäilyttävä ihminen, jos parisuhdenormilta kysytään. Entäs sitten sinkkuihminen, joka elää kokonaan itsekseen?
No, lähtökohtanahan on aina se, että kaikki ihmiset haluavat parisuhteen. Sen vuoksi jo yläasteikäisiltä nuorilta kysytään seurusteluasioista ja sinkkujen parisuhteessa olevat kaverit yrittävät koko ajan parittaa ystäviään mitä kummallisimmille tyypeille. Olin neljä vuotta sinkku ja olen kuullut kaiken: ”kyllä sä vielä löydät jonkun”, ”mikä vika siinä nyt oli”, ”mikset vaan ota tota tyyppiä” ja tietysti klassikko ”ei kukaan sua kotoa tule hakemaan”. Sinkkuus nähdään välitilana, josta tulee aktiivisesti pyrkiä pois kohti parisuhdetta.
Moni haluaakin löytää kumppanin, mutta toiset valitsevat elää yksin. Tätä kummeksutaan ja kyseenalaistetaan: ajatellaan, että ihminen on sinkku, koska ei ole kelvannut kenellekään. Yksin eläminen rinnastetaan usein yksinäisyyteen ja puhutaan sinkuista surkeina reppanoina: on crazy cat ladyja, jotka hankkivat kolmetoista kissaa miehen korvikkeeksi, tai peräkammarinpoikia tai sitoutumiskammoisia playboyita.
Parisuhteettomien määrä on ilmeisesti myös yhteiskunnallinen ongelma. Riikka Suominen huomautti osuvasti Helsingin Sanomien jutussa, että julkisuudessa näkyy välillä käytettävän termiä ”sinkkuusepidemia”, joka kuvaa sinkkuutta tarttuvana tautina. Myös valtakunnan ykkössinkuksi tituleerattu Henriikka Rönkkönen on ihmetellyt sitä, miksi sinkkujen kasvavasta määrästä ollaan niin huolissaan. Mitä tai ketä sinkkuus oikein uhkaa? Hirveän usein tällainen kauhistelu kuulostaa siltä, kuin kyseessä olisi joku yhteiskunnalle ja yleiselle turvallisuudelle vaarallinen asia, vaikka todellisuudessa uhattuna ovat normit. Vapaaehtoinen sinkkuus ei ole uhka millekään muulle kuin yleistä käsitystä parisuhteen ylivertaisuudesta.
Sinkkuus ei ole yhtä tuomittavaa kuin monisuhteisuus, mutta yksin eläväkin saa perustella valintaansa muille jatkuvasti. Ilman vakituista parisuhdetta elävää myös säälitään eikä välttämättä uskota, kun hän sanoo olevansa tilanteeseensa tyytyväinen. Lisäksi sinkkuna törmää jatkuvasti siihen, että yhteiskunnassa asiat on järjestetty suosimaan pareja ja perheitä. Missään nimessä sinkkuutta ei siis pidetä niin yleisen asenneilmapiirin kuin yhteiskunnan rakenteidenkaan puolesta yhtä hyvänä valintana kuin parisuhde.
Normista poikkeavat valinnat herättävät kummastusta
Sain haluttomuudesta ja avoimesta suhteesta kertovaan postaukseeni myös toisen kommentin, jossa todettiin, ettei polyamorisessa suhteessa ole välttämättä sen parempi olla kuin monogamisessakaan ja tämä on aivan totta: yksikään suhdemuoto ei ole yksiselitteisesti toista parempi. Nyt tilanne on kuitenkin se, että perinteinen monogaminen suhde on aivan yksiselitteisesti muiden yläpuolella. Avoimesta suhteestakin puhutaan lähinnä pelastusrenkaana hukkumaisillaan olevalle parisuhteelle. Monogamia on lähtökohta, kaikki muu selkeästi toissijaisia vaihtoehtoja.
Jos haluaa valita jotain muuta kuin monogamian, joutuu samalla kohtaamaan ihmisten ennakkoluulot ja ihmettelyt. Näiden valintojen kohdalla joutuu punnitsemaan, jaksaako selitellä itseään jatkuvasti muille. Siksi valinta eri suhdemuotojen tai kokonaan sinkkuna elämisen välillä ei ole samanlainen valinta kuin se, ottaako jätskitötteröön kinuskia, suklaata vai mansikkaa: monogamialla saa sosiaalista hyväksyntää, muita kyseenalaistetaan ja katsotaan vähän kieroon.
Eipä se sitten auta muu kuin pistää pystyyn kunnon norminpurkutalkoot ja tehdä monogamian rinnalle myös muista elämäntavoista hyväksyttyjä ja tavallisia.
ps. Kannattaa lukaista myös nämä erinomaiset jutut:
Vapaus ihastus – Helsingin Sanomat (upean ja fiksun Riikka Suomisen haastattelu)
Odotammekohan parisuhteelta ja puolisoltamme vähän liikoja? – Havaintoja parisuhteesta