Instagram-seuraajani tietävätkin jo, mutta kerrotaan nyt vielä täälläkin: olen raskaana. Jee!
Olen nyt 15. viikolla, joka on ilmeisesti aika tavallinen ajankohta kertoa raskaudesta. Usein odotetaan 12 viikon rajaa, jolloin keskenmenon riski pienenee huomattavasti. Itse kerroin kuitenkin Instagramissa jo viikolla 11 ja läheisille jo paljon aikaisemmin: ensimmäiset ystäväni tiesivät asiasta jo noin viisi minuuttia positiivisen testin tekemisen jälkeen ja loputkin muutaman viikon sisällä siitä. Olisin varmaan kertonut somessakin aikaisemmin, jos vaan olisin pahoinvoinniltani jaksanut ideoida postauksen. Pidän vähän omituisena ja jopa ongelmallisena sitä, että uutista salaillaan ympäristöltä kuukausitolkulla vain siksi, ettei jouduttaisi kertomaan mahdollisesta keskenmenosta. Kuka siinä oikeastaan mitään voittaa?
Nyt heti alkuun kuitenkin disclaimer: jokainen toimikoon oman raskautensa kohdalla parhaaksi katsomallaan tavalla enkä missään nimessä kuvittele olevani joku ylempi äitiysauktoriteetti, joka voi tulla kertomaan muille, miten heidän pitäisi elämänsä elää. Tarkoitukseni ei myöskään ole vähätellä keskenmenon aiheuttamaa pettymystä ja surua vaan ennemminkin pohtia, mikä vaikutus asiasta vaikenemisella on näiden tunteiden voimakkuuteen. Ehkä se, ettei keskenmenoista ole tapana puhua, saa sellaisen kokevan tuntemaan yksinäisyyttä surunsa keskellä? Voisiko avoimempi julkinen keskustelu ja sitä kautta asian normalisointi itse asiassa lieventää keskenmenoon liittyviä negatiivisia tunteita?
Keskenmenot ovat varsin yleisiä. Sellaisista raskauksista, jotka ovat kestäneet yli kuusi viikkoa, päättyy keskenmenoon 10-15 prosenttia. Lisäksi noin puolet alkaneista raskauksista menee kesken jo hyvin varhaisessa vaiheessa niin ettei odottaja välttämättä edes ehdi huomata olleensa raskaana. Kyseessä on varsin tavallinen ilmiö, ja siihen nähden puhumattomuus tuntuu kovin dramaattiselta. Siihen liittyy selkeästi myös häpeää, joka näkyy hyvin siinä, että usein keskenmenosta puhutaan vasta, kun takana on onnistunut raskaus. Oma häpeä ja epäonnistuminen uskalletaan myöntää vasta sitten, kun tarinalla on onnellinen loppu.
Toisin kuin itsekin olen monien muiden tavoin luullut, keskenmeno ei ole odottajan omaa syytä. Tiedän tämän kuitenkin vain, koska olen ottanut asiasta selvää. Neuvolassa ei ole puhuttu aiheesta mitään, kuten ei myöskään koulun muuten niin lisääntymiskeskeisessä seksuaalikasvatuksessa. Jos olisin vaikka muutama vuosi sitten saanut keskenmenon, olisin varmasti syyttänyt siitä itseäni – ja luultavasti olisin vähän nytkin, vaikka tiedän, ettei siihen olisi mitään tarvetta. Puhumattomuus vaan aiheuttaa sen, että tuntuu, että keskenmenoa pitäisi hävetä.
Tiedän tasan yhden ihmisen, joka on puhunut keskenmenostaan julkisesti pian tapahtuneen jälkeen ja hän on Miisa Nuorgam. Hänen Instagram-postaukseensa tulleiden kommenttien perusteella avoimelle puheelle keskenmenosta on todellakin tilausta, niin monet kiittelivät häntä aiheen esille nostamisesta. En siis usko, että olen yksin toivoessani avoimempaa keskenmenopuhetta: aika usein ihmisillä on tarve puhua ja sitä puhetta alkaa tulla, kun vaan joku uskaltaa avata keskustelun. Kuitenkin, kuten aikaisemmin jo sanoin, kenenkään ei ole pakko omasta tilanteestaan avautua somessa enkä nyt väitä, että keskenmenostaan avoimesti kertova olisi jotenkin parempi ihminen kuin siitä vaikeneva. Lähinnä toivoisin, että kun somessa nykyään puhutaan rehellisesti niin monesta muustakin asiasta, keskenmeno voisi olla yksi niistä.
Perustiedot keskenmenosta kuuluvat hyvään seksuaalikasvatukseen ihan siinä missä mikä tahansa lisääntymisterveyden asia. On tärkeää tietää, että keskenmenot ovat yleisiä eikä niitä voi ehkäistä juuri mitenkään. Tiettyjä riskitekijöitä on, joista olisi toki hyvä olla tietoinen, mutta yli puolet keskenmenoista johtuu sikiön kromosomipoikkeavuudesta. Tämä olisi ihan hyvä tietää jo ennen, kuin mitään tapahtuu, koska siinä pettymyksen ja häpeän tunteiden keskellä ei välttämättä kauhean hyvin sisäistä uutta tietoa, joka on ristiriidassa omien uskomusten kanssa.
Olisin itse toivonut myös enemmän avointa puhetta raskaana olemisesta jo ennen 12 viikon rajaa ihan vaan siksi, että tilanne olisi konkretisoitunut itselleni paremmin. Tykkään lukea ihmisten raskauskuulumisia somessa ja riskirajaviikon jälkeen monet päivittelevät niitä ihan viikoittain, mutta ennen tuota rajaa on pelkkää hiljaisuutta. Miksi se raja on niin ehdoton? Pelkäävätkö kaikki muut keskenmenoa tosi paljon vai onko 12. viikkoon asti odottamisesta tullut niin vakiintunut tapa, ettei sitä tajuta kyseenalaistaa?
Oma raskauteni on nyt edennyt riskirajan yli ja tyypillä on kaikki hyvin, mutta ei tässä mitenkään selvillä vesillä vielä olla. Keskenmeno voi tapahtua vielä viikolle 22 asti ja sen jälkeen on aina riski ennenaikaiseen synnytykseen, synnytyskomplikaatioihin tai siihen, että lapsella on syntyessään jokin vakava sairaus tai vamma. Ja vaikka lapsi syntyisikin terveenä, niin ainahan voi sattua jotain ikävää. Mikään näistä on tuskin yhtään sen mukavampi uutinen kertoa muille, mutta ei kukaan silti salaile lapsensa olemassaoloa. Miksi juuri keskenmeno on erityistapaus, josta ei puhuta?
Sanomattakin on selvää, että olen iloinen omasta tilanteestani ja siitä, etten nyt voi toimia esimerkkinä avoimesta keskenmenopuheesta. Näin jälkikäteen on hyvä sanoa, että tietysti olisin kertonut asiasta julkisesti. Totuus on, etten tiedä, olisivatko omat voimavarani riittäneet asiasta puhumiseen. Otin kuitenkin tietoisen riskin kertoessani raskaudesta silloin viikolla 11 ja tiedostan senkin, että jos jotain käy, joudun nyt väkisinkin sanomaan siitä jotain somessa. Tuskinpa sellaista uutista olisi mitenkään mukavaa kertoa, mutta en halua silti salailla mitään. Tästä koko hommasta tulee mieleen ankea sananlasku se kell’ onni on, se onnen kätkeköön, enkä halua elää sellaisen periaatteen mukaan.
Niin moni entinen tabu on nykyään jo jos ei nyt ihan kasuaali kahvipöytäkeskustelun aihe, niin ainakin sellainen, josta kehtaa somessa puhua. Olisiko keskenmeno seuraava?
ps. Jännittää hirveästi ottaa haltuun tällaista uutta aluevaltausta ja alkaa kirjoittaa vanhemmuudesta, koska se jos mikä tuntuu triggeröivän ihmisiä internetissä. Mihinköhän soppaan olen nyt lusikkani työntänyt…