Olenko oikeasti seksipositiivinen?

Ajattelen olevani seksipositiivinen. Se tarkoittaa mm. sitä, että minusta jokaisen pitäisi saada harrastaa tai olla harrastamatta seksiä juuri niin monen ihmisen kanssa kuin haluaa, eikä se tee kenestäkään toista parempaa tai huonompaa ihmistä. Siitä huolimatta mietin välillä tosi paljon sitä, mitä ihmiset minusta seksiseikkailujeni vuoksi ajattelevat. Ikään kuin slutsheimaan itseäni. Miksi teen niin?

Seksipositiivisuuteen kuuluu ajatus siitä, että seksin ei tarvitse aina olla mitään maata mullistavan ihmeellistä ja merkityksellistä, eikä siihen tarvitse liittyä rakkautta tai muitakaan tunteita. Seksiä voi harrastaa ihan vaan siksi, että se on kivaa. Tärkeintä seksipositiivisuudessa on mielestäni se, että se potkii persuksille vanhoja käsityksiä miehistä, jotka tulevat ja ottavat, ja naisista, joka lankeavat ja antavat. Seksipositiivisen ajattelun mukaan äännöt ovat samat kaikille sukupuolille, eli kenen tahansa pitäisi saada olla seksuaalisesti juuri niin aktiivinen kuin haluaa ilman pelkoa siitä, että ”menettää maineensa” tai leimaantuu. Koko homman pointti on rennompi suhtautuminen seksiin: siitä ei tarvitse  aina tehdä isoa numeroa.

Minä elän seksipositiivisen ajattelun mukaan. Harrastan seksiä niiden ihmisten kanssa joita haluan, enkä siinä hetkessä koskaan mieti, mitä kukaan ulkopuolinen asiasta voisi ajatella. Mutta jälkikäteen iskee joskus morkkis: taas yksi säätö lisää, eikö niitä ollut jo tarpeeksi, mitä minusta nyt ajatellaan. Pahinta on silloin, jos panen jotakuta samaan kaveriporukkaan kuuluvaa ja kuumotan, mitä tyyppi kertoo minusta yhteisille kavereillemme.

Välillä mietin sitäkin, oliko joku tyyppi tarpeeksi ”laadukas” minulle, sellainen valloitus jolla kannattaa ylpeillä, vai sellaine josta kannattaa pysyä hiljaa. Pelkään, että ihmiset pitävät minua helppona ja halpana, jos lankean miehiin, jotka ovat ”oman tasoni alapuolella”. Hirveää pinnallista paskaa. Millään sellaisella kuin seksikumppanin ulkonäkö tai sosiaalinen status ei pitäisi olla mitään merkitystä, jos se seksi on kivaa.

Mutta totuus on, että häpeänkin yleensä vain niitä tapauksia, joiden kanssa olen saanut huonoa seksiä. Ilmeisesti voin siis nautiskella seksistä rennosti ilman huolta silloin kun se on hyvää, mutta yhtä kasuaalisti en kehtaa myöntää sitä, jos kohdalle sattuu huonompaa. Pidän seksiä siis ehkä sittenkin kuitenkin jollain lailla isompana juttuna kuin seksipositiivisuudessa ajatellaan.

Toki myös ympäristöllä on merkitystä siinä, kuinka seksipositiivisesti voi maailmaa katsella. Hankalaahan siinä on rennosti nauttia kasuaalista seksistä, jos lähipiiri tuomitsee sellaisen. Omalla kohdallani kyse ei kuitenkaan ole siitä, koska minulle on monta monituista kertaa sanottu, ettei tarvitsisi stressata niin paljon. Ja kun se minulle ääneen sanotaan, alan itsekin ihmetellä, miksi vaivasin asialla päätäni alkuunkaan. Sehän oli vain seksiä, ei sillä ole mitään väliä.

Jokainen seksikokemus ei muuta maailmaa eikä ole edes mitään kiiman ilotulitusta: joskus se on vaan semikiusallista jyystämistä jonka mieluiten vaan unohtaisi jälkeenpäin, mutta ei se mitään. Välillä sitä tulee harrastettua paskaa seksiä epäkiinnostavien miesten kanssa, mutta nekään kokemukset eivät tee minusta helppoa tai langennutta tai mitenkään ”heikomman tasoista”. Sellaista sattuu ja ne tilanteet pitäisi voida kuitata vaan toteamalla, että nyt meni metsään, parempi onni ensi kerralla. Ei pitäisi jäädä murehtimaan mitä ihmiset sanovat. Vähän sama kuin tilaisi ravintolassa pahaa ruokaa, ei siitä ketään tuomita tai kukaan sitä häpeä. Suutarin lapsilla ei ole kenkiä, mutta ehkä tämä seksibloggaaja voisi ottaa itseään niskasta kiinni ja alkaa elää kuten opettaa, seksipositiivisten ajatusten mukaisesti.