Olin (ja olen vähän vieläkin) rikki parisuhteeni päättymisestä: toki siksi, että sattui menettää rakas ihminen, mutta ehkä vielä enemmän siksi, että se tuntui kuin olisin ottanut askelen taaksepäin elämässäni. Pelottava uhkakuva yksinäisen vanhanpiian elämästä syöksyi aivoihini heti kun erosta tuli todellisuutta, eikä se lähde sieltä pois. Asiaa ei yhtään auta se, että olen ”jo” 26-vuotias, eli siinä iässä, kun pitäisi ruveta vakiintumaan. Jos tämä olisi tasohyppelypeli (johon parisuhdetta tässä postauksessa vertasin), olisin juuri hypännyt tyhjään ja putoaisin kieppuen alas takaisin lähtöruutuun. Ja takaraivossa tykyttää paine, joka sanoo ettei aikaa alusta aloittamiseen ole enää, olen jo liian vanha, peli on menetetty.
Olen asettanut itselleni päässäni deadlineja, jolloin tiettyjen asioiden elämässäni pitäisi tapahtua. Ne eivät muuten ole hirveän tarkkoja, mutta olen pitänyt erittäin tärkeänä sitä, että alkaisin odottaa ensimmäistä lastani viimeistään 26-vuotiaana. No, tässä alkaa olla kiire, jos pitäisi puolen vuoden sisällä löytää mies ja vielä raskautuakin, joten lienee parasta todeta, ettei tämä deadline tule pitämään. Toki voisin hankkia lapsen yksinkin, mutta jos totta puhutaan, lapsi ei sopisi elämäntilanteeseeni nyt millään tavalla. Olen tosi tyytyväinen tämänhetkiseen elämääni ilman lasta ja oikeastaan ilman parisuhdettakin, jopa niin tyytyväinen että vähän ahdistaa. Pelottaa, että nautin elämästäni tällaisena niin paljon, etten ikinä tule hankkineeksi miestä ja perhettä ja havahdun joskus nelikymppisenä siihen, että on liian myöhäistä. Että jos en nyt aktiivisesti ota hirveitä kuumotuksia tästä asiasta, niin tulen kuolemaan yksin ilman rakkautta. Ihan kuin se kuumottelu veisi minut jotenkin lähemmäksi noita tavoitteita. Tiedän itsekin kuinka typerältä tämä kaikki kuulostaa, ja yritän kovasti kuunnella sitä osaa minusta, joka tietää ettei aika ole vielä kypsä perhe-elämälle ja vakiintumiselle. Siltä osalta, joka saa aikaan stressin paukkuvista lapsi-deadlineista ja lähettää kauhukuvia päähäni, yritän taas parhaani mukaan sulkea korvani, koska siitä ei ole tähän mennessä seurannut mitään muuta kuin mielipahaa.
 |
| Puhelinkuvia jälleen, Tallinnan kukkaisfestivaaleilta tällä kertaa. |
Osa kavereistani on samanlaisia ikäkriiseilijöitä ja deadlinejen asettajia, mutta onneksi minulla on yksi ystävä, joka osaa rauhoitella kun kuumotus ja ahdistus meinavat ottaa vallan. Hän kertoi muun muassa erään meitä kymmenen vuotta vanhemman tuttunsa sanoneen, että nykyään 30 on uusi 20 ja meidän ei todellakaan kannattaisi ottaa stressiä mistään vakiintumisesta, vaan elää nuoruutta täysillä kun vielä voimme. Hän sanoo myös aina, että miesjuttujen ja parisuhteettomuuden murehtimisen sijaan minun pitäisi ”sitoutua sinkkuuteen”, keskittyä nyt itseeni ja omaan elämääni. Tavoittelemaan niitä kaikkia muita unelmia, joita minulla oman perheen lisäksi on. Sain häneltä myös tehtäväksi listata kymmenen tavoitetta, jotka eivät liity mitenkään miehiin tai parisuhteeseen, ja jotka minun pitäisi suorittaa ennen niiden parisuhdetavoitteiden miettimistä. Tässä on tekemäni lista:
1. Kasvatan blogin lukijamäärää niin, että se on vuoden loppuun mennessä tuplasti isompi kuin nyt
2. Yritän menestyä eräässä työtehtävässä, jonka aloitan tänä syksynä
3. Liikun ja venyttelen vähintään kerran viikossa kunnolla
4. Otan enemmän valokuvia, jotta kehittyisin paremmaksi kuvaajaksi
5. Käyn gynekologilla selvittämässä, onko kropassani kaikki hyvin
6. Teen kestohedelmäpusseja, jotta voisin luopua muovipusseista
7. Menen hammaslääkäriin
8. Treenaan lantionpohjan lihaksiani paremmin
9. Teen koulussa muistiinpanoja luennoilla ja oikeasti keskityn enkä vaan räplää puhelinta
10. Yritän säästää rahaa karsimalla mm. ulkona syömistä
 |
| Valokuvaajan taitoni eivät todellakaan ole huippuluokkaa, joten tätä sietää hieman harjoitella vielä… |
Tätä listaa tehdessä tuli sellainen olo, että elämäni on muuten todella hyvää ja mielekästä, kun oli oikeasti vaikeaa keksiä asioita, joihin haluaisin muutosta. Hyvähän se onkin tällaisessa tilanteessa ahdistua jostain sellaisesta, ettei nyt saavuta jotain oman pään sisäistä typerää deadlinea, kun ei ole mitään oikeita ongelmia mistä murehtia. No, noiden lisäksi tavoitteenani on nyt yrittää vaan nauttia elämästä ja päästä eroon tästä ahdistuksesta, koska se tekee minusta mitenkään onnellisempaa. Sitä paitsi elämästä ei ikinä tiedä: saatan tavata elämäni rakkauden vaikka huomenna, tai olla raskaana vaikka viikon päästä. Vaikka toivon kyllä että niin ei käy, koska öö, en todellakaan ole valmis nyt äidiksi. Sanoi pään sisäinen kelloni mitä tahansa. Avaan ajatuksiani lastenhankinnasta ja lapsettomaksi jäämisen pelostani enemmän tässä postauksessa. Hienoinen sitoutumiskammokin on tässä sinkkuuteni myötä nostanut taas päätään, siitä asiaa tässä tekstissä.