Seksuaalista halua on olemassa kahdenlaista sorttia: spontaanisti ja responsiivisesti syttyvää. Jostain syystä iso osa ihmisistä kuitenkin tietää vain ensiksi mainitun olemassaolosta ja jälkimmäistä ei sen yleisyydestä huolimatta tunneta. Tämän vuoksi moni voi pitää itseään haluttomana tai jopa aseksuaalina, koska ei ymmärrä, miten oma halu toimii.
Esittelin haluttomuutta käsittelevällä EI HUVITA -verkkokurssillani spontaanin ja responsiivisen halun eroja heti kurssin ensimmäisessä moduulissa. Ajattelin sen toimivan hyvänä lämmittelynä, jolla kurssilaiset pääsevät orientoitumaan kurssin teemoihin enkä ollenkaan arvannut, että iso osa kurssilaisista kokisi sen lähes tärkeimmäksi ja käänteentekevimmäksi tiedoksi koko kurssin aikana. Sain useilta kurssilaisilta palautetta, jonka mukaan tieto responsiivisen halun olemassaolosta huojensi heidän mieltään ja tarjosi selityksen: he eivät olekaan viallisia ja rikki, he vain haluavat eri tavalla kuin kumppaninsa. Sama toistui, kun tällä viikolla vaikuttaja Maiju Voutilainen nosti aiheen esille Instagramissaan ja sai seuraajiltaan runsaasti viestejä, joissa kerrottiin Voutilaisen postauksen olleen ensimmäinen kerta, kun he edes kuulivat responsiivisesta halusta.
Kysymys kuuluukin, miksi responsiivisesta halusta ei puhuta enempää? Miten meillä voi olla tilanne, jossa tällaisesta varsin olennaisesta asiasta vaietaan ja sen vuoksi merkittävä määrä ihmisiä kipuilee seksuaalisuutensa kanssa pitäen itseään viallisena ja rikkinäisenä?
Mitä responsiivinen halu on?
Spontaanin ja responsiivisen halun ero liittyy halun syttymismekanismeihin. Spontaani halu on sisäsyntyistä, joskus varsin yhtäkkiä iskevää panetusta, suorastaan tarvetta harrastaa seksiä juuri sillä hetkellä. Responsiivinen halu taas vaatii syttyäkseen jonkin ärsykkeen, kuten kosketusta tai esimerkiksi visuaalista stimulaatiota. Toisin sanoen responsiivisesti syttyvää halua täytyy joskus ”herätellä”, eli se saattaa vaatia aikaa ja pientä vaivannäköä.
Tärkeintä spontaania ja responsiivista halua toisiinsa vertaillessa on muistaa, ettei kumpikaan ole toista parempi tai oikeampi tapa haluta seksiä. Spontaanisti syttyvä halu on kuitenkin osa kulttuurista seksi-ihannettamme ja esimerkiksi elokuvissa seksi on usein sellaista, jossa osapuolet vaan hyökkäävät toistensa kimppuun ja halu syttyy sekunneissa. Spontaani halu mielletään siis usein ”aidoksi haluksi” ja responsiivinen jollain lailla huonommaksi ja vähemmän todelliseksi.
Haluamisen tapa ei katso sukupuolta ja se voi myös vaihdella elämän aikana jonkin verran, mutta tutkimusten mukaan naiset (vulvalliset) haluavat usein responsiivisesti ja miehet (penikselliset) useammin spontaanisti. Tämä selittää, miksi responsiivinen halu on jäänyt vähän vähemmälle huomiolle seksipuheessa, sillä käsityksemme seksistä ja etenkin ”normaalista” seksistä perustuu vahvasti tiedolle ja ymmärrykselle cis-heteromiehen seksuaalisuudesta. Seksuaalisuuden tutkimus on varsin pitkään ollut cis-miehen seksuaalisuuden tutkimusta ja vaikka cis-naisiakin on tutkittu, on ajateltu, että naisen seksuaalisuus on ikään kuin light-versio miehen seksuaalisuudesta. Kun siis cis-naiset toimivat eri tavalla kuin cis-miehet, on ero kuitattu sillä, että naiset ovat vähemmän seksuaalisia, kun todellisuudessa kyse on ollut siitä, että naisen seksuaalisuus toimii eri tavalla. Yleiset väitteet siitä, että naisilla olisi miehiä heikompi orgasmikyky tai he haluaisivat vähemmän seksiä kuin miehet eivät siis ole totta vaan perustuvat väärinymmärrykseen.
(Tässä yhteydessä haluan mainita, että valtaosassa seksitutkimuksia on tutkittu cissukupuolisia ja niissä puhutaan miehistä ja naisista. Tutkittavien joukossa on voinut olla myös intersukupuolisia tai ei-binäärisiä ihmisiä, mutta sitä ei voida tietää. Tämänhetkisen tutkimustiedon valossa on siis mahdotonta sanoa, missä määrin tuloksia voidaan yleistää muihin kuin cis-ihmisiin. Se kuitenkin tiedetään, että sukupuolikategorioiden sisällä on paljon enemmän vaihtelua ja variaatiota kuin niiden välillä.)
Seksuaalista halua ja kiihottumista kuvaavia teoreettisia malleja on useita. Kuuluisin niistä lienee William Mastersin ja Virginia Johnsonin malli vuodelta 1966, jossa kuvataan ihmisen seksuaalista vastetta lineaarisena siirtymänä kiihottumisesta tasannevaiheen kautta orgasmiin. Vuonna 1983 Helen Singer Kaplan muokkasi mallia jakaen seksuaalisen vasteen kolmeen vaiheeseen: haluun, kiihottumiseen ja orgasmiin. Nämä mallit kuvaavat selkeästi spontaania halua ja tuntuukin hyvin loogiselta ajatella, että halu on se ensimmäinen seksiin vaadittava elementti. Kuitenkin vuonna 2000 Rosemary Basson esitteli uuden, ympyränmuotoisen mallin, jossa halu voi tulla mukaan missä vaiheessa tahansa. Mallin mukaan halu voi syttyä seksuaalisen stimulaation lisäksi myös esimerkiksi fyysisestä tai emotionaalisesta läheisyydestä ja kontekstuaalisilla tekijöille, kuten vireystilalla ja sillä, tunteeko olonsa kumppanin kanssa turvalliseksi voi olla merkittävä vaikutus haluun. Se myös painottaa, ettei seksin tarvitse aina päättyä orgasmiin ollakseen tyydyttävää. Malli selitetään erinomaisesti auki tällä videolla, kannattaa katsoa!
Aina ei tarvitse antaa mahdollisuutta
Responsiivinen halu siis vaatii sen, että on tapahduttava jotain seksuaalisesti stimuloivaa, jotta halu voisi herätä. Tämä lienee taustalla ohjeissa, joissa kehotetaan kumppaneitaan vähemmän seksiä haluavia ihmisiä ryhtymään hommiin, vaikka ei huvittaisikaan. Joskus tämä ohje toimiikin, halu syttyy ja seksin jälkeen on hyvä ja tyytyväinen olo siitä, että antoi halulle mahdollisuuden tulla. Tässä on kuitenkin vaarana myös se, että ihminen lähtee ylittämään omia rajojaan ja harrastaa seksiä sitä haluamatta kumppaninsa mieliksi. Näin käy erityisen helposti silloin, jos ajatellaan, että kerran aloitettua seksiä ei voi enää lopettaa kesken eli kun hommaan on kerran ryhdytty, se täytyy hoitaa loppuun. Ajatukseen spontaanista halusta kun liittyy myös käsitys seksistä nälän tai janon kaltaisena tarpeena, joka täytyy saada tyydytetyksi. Ei olekaan ollenkaan harvinaista kokea syyllisyyttä kumppaninsa tyydyttämättä jäävistä tarpeista, jos itse haluaa seksiä vähemmän, tai ajatella olevansa kumppanille velkaa orgasmin, jos on jotenkin saanut hänet kiihottumaan.
Jos suhteen osapuolista yksi haluaa spontaanisti ja toinen responsiivisesti, on hyvä keskustella tavoista, joilla responsiivisesti haluavan halua voi herätellä. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että responsiivisesti haluavan pitäisi ”antaa mahdollisuus” halun syttymiselle aina kun kumppani haluaa seksiä. Kieltäytyä saa aina ja leikin lopettaa myös kesken kaiken, jos ei tunnu hyvältä. Itseään kannattaa kuulostella: olenko nyt seksille avoimessa mielentilassa, vai suostunko tähän vain kumppanini mieliksi? Pidän tärkeänä, että tätä puolta korostettaisiin enemmän myös ammattilaisten taholta: meidän seksuaalineuvojien ja -terapeuttien helmasyntinä kun saattaa joskus olla se, että lähdemme hakemaan ”ratkaisua” halujen eriparisuuteen vähemmän haluavan halun määrän lisäämisestä. Responsiivinenkaan halu ei kuitenkaan voi aidosti syttyä, jos tilanteeseen liittyy painostusta. On mahdotonta haluta seksiä, jos kokee paineita suostua siihen tai kieltäytyminen ei tunnu turvalliselta tai mahdolliselta.
On ilmeisen tavallista ajatella, että spontaanin halun puuttuminen tekee omasta seksuaalisuudesta jollain tapaa huonomman, mutta näin asia ei kuitenkaan ole. Responsiivisesta halusta olisikin syytä puhua paljon nykyistä enemmän ja korostaa sitä, että se on yhtä hyvä ja normaali tapa haluta seksiä kuin spontaani panetuskin. Vaikka tuntuisi siltä, että oma responsiivinen halu olisi jollain lailla taakka, oman halun hyväksyminen tekee seksin haluamisesta ja siitä nauttimisesta paljon helpompaa. Syttyi halusi sitten spontaanisti tai responsiivisesti ja tunsit halua sitten kerran päivässä, kerran viikossa tai kerran vuodessa, kaikki on hyvin. Levitetään tätä ilosanomaa eteenpäin ja murretaan spontaanin halun ylivertaisuuden myytti!