Synnytyskertomus

Kuten Instagram-seuraajani jo tietävätkin, vauvani on saapunut maailmaan vajaat kaksi viikkoa sitten. Moni on kysellyt synnytyksestäni ja vaikka se hieman poikkeaakin blogin normaaleista aihepiireistä, päätin kirjoittaa koko stoorin tänne. Homma ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan ja käsittelen tätä kaikkea omassa päässäni varmasti pitkään: toimikoon teksti siis myös työkaluna tapahtumien omakohtaiselle työstämiselle.

Synnytys lähti käyntiin kaksi päivää lasketun ajan jälkeen lapsivesien menolla. Nousin aamiaispöydästä ja tunsin, kuinka housuihini valahti reilusti jotain märkää ja lämmintä. Samanlaisia ryöpsähdyksiä tuli vielä pari lisää valuen ihan lattialle saakka. Tämän jälkeen kevyitä supistuksia alkoi tulla harvakseltaan ehkä muutaman kerran tunnissa. Kun supistusten väli oli iltapäivällä noin 10­–15 minuuttia, soitin synnärille kysyäkseni toimintaohjeita. Puhelimessa kätilö totesi, ettei synnytykseni varmaankaan ollut vielä käynnissä, mutta lapsivedenmenon takia minun pitäisi tulla käymään streptokokkitestissä. Otimme siis taksin Naistenklinikalle ja nappasimme sairaalakassinkin mukaan siltä varalta, että jäisimme sairaalaan.

Naistenklinikan päivystyksessä minulle tehtiin testi, jonka mukaan aamuinen lapsivedeksi arvelemani neste ei ollut lapsivettä. Minulle tehtiin myös sisätutkimus, jonka mukaan kohdunsuun tilanne oli hyvin epäkypsä eikä synnytys näin ollen ollut vielä käynnissä. Meidät lähetettiin siis sairaalakasseinemme takaisin kotiin.

Kotimatkalla supistukset alkoivat voimistua niin, että etten pystynyt kävelemään vaan jouduin pysähtymään supistuksen ajaksi hengittelemään. Illan mittaan supistukset tihenivät ja napakoituivat entisestään ja otin käyttöön kaikki keksimäni kivunlievityskeinot. Jo iltapäivällä päivystykseen lähtiessämme olin ottanut käyttöön TENS-laitteen, joka lievittää kipua sähköimpulssien avulla ja jatkoin sen käyttöä yrittäen samalla liikkua ja hengailla erilaisissa vauvan laskeutumista edistävissä asennoissa. Kävin myös lämpimässä suihkussa, mikä oli ihanaa ja vei kivut hetkellisesti kokonaan pois. Puolen yön aikaan kivut alkoivat kuitenkin olla niin kovat, että kotikonstit eivät tuntuneet enää riittäviltä ja lähdimme sairaalaan.

Sairaalassa meidät ohjattiin käynnistysosastolle, jossa kätilö antoi varsin voimakkaasti ymmärtää, että olimme tulleet paikalle hänen mielestään aivan liian aikaisin. Hän kyseli kokeilemistani kivunlievitysmenetelmistä ja totesi, että ”synnytyssupistukset ovat kuule niin kovia, ettei niihin auta yhtään mikään”, mikä tuntui siinä vaiheessa aika lannistavalta. Hän tuntui ajattelevan, että koska olin ensisynnyttäjä, olin turhan dramaattinen ja minun olisi pitänyt pärjätä kotona kauemmin. Sain joka tapauksessa lihakseen pistettävää kipulääkettä, joka harvensi supistusten välejä niin, että sain torkahdettua aina muutamaksi minuutiksi kerrallaan ennen kuin heräsin taas kipuun. Aamuyöllä neljän aikaan menin taas lämpimään suihkuun, mutta siitä ei ollut enää apua. Tässä vaiheessa myös lapsivettä (tai siksi olettamaani nestettä) alkoi taas valua.

Osastolle tullessamme kätilö oli tehnyt myös sisätutkimuksen, jonka mukaan kohdunsuuni oli ehkä sentin verran auki (alatiesynnytystä varten pitää avautua 10 senttiä). Aamulla tehtiin uusi sisätutkimus, jossa ilmeni jotakin outoa, sillä kätilön mukaan olin avautunut joko tosi paljon tai en ollenkaan. Lopulta useamman ihmisen tunnusteltua sopukoitani todettiin, että avautuminen ei ollut edennyt mihinkään ja synnytystä ruvettiin käynnistämään. Minulle laitettiin ballonki (pieni pallo, joka laitetaan kohtuun ja auttaa kohdunsuuta avautumaan) ja pääsimme siirtymään käynnistysosastolta synnytyssaliin. Tässä vaiheessa olin hylännyt TENS-laitteen ja yritin lievittää kipua ilokaasulla. Se ei vienyt kipua pois, mutta hengitykseen keskittyminen auttoi kestämään hieman paremmin. Ballongin laiton ja synnytyssaliin siirtymisen aikana en voinut käyttää ilokaasua ja kivut olivat silloin todella kovia.

Synnytyssalissa meitä oli vastassa ihana kätilö ja hänen kanssaan kätilöopiskelija. Rupesimme neuvottelemaan uusista kivunlievityksistä ja päätimme kokeilla toista pistettävää kipulääkettä. Se ei auttanut, joten seuraavaksi siirryttiin ns. kovaan kamaan ja sain annoksen fentanyylia. Sekään ei juuri helpottanut ja en juuri muista synnytyssaliin siirtymisen jälkeisistä tunneista mitään, kun ne menivät niin lääkehuuruissa ja kipusumussa. Helpotusta voi vasta epiduraalipuudutus, joka vei supistustuntemukset lähes kokonaan pois ja pystyin jopa nukkumaan hetken. Jossain vaiheessa kipulääkekokeilujen välissä ballonki otettiin pois ja todettiin, että kohdunsuu oli avautunut peräti neljään senttiin. Tämä herätti toivoa, mutta avautuminen oli silti hidasta ja sen arveltiin johtuvan siitä, että vauvan pää oli hieman vinossa asennossa. Päätimme siis kätilön kanssa, että kunhan olen epiduraalin turvin kerännyt hiukan voimia, yritän saada liikkeen avulla vauvaa parempaan asentoon ja synnytystä etenemään.

Päiväunien jälkeen kuitenkin huomattiin sydänkäyrissä jotain huolestuttavaa ja heräsi epäily jonkin sortin infektiosta. Minulle nousi myös kuumetta ja lapsivesi muuttui punaisen rusehtavasta vihertäväksi, ja silloin alettiin toden teolla huolestua. Lääkäri tuli tutkimaan tilannetta ja pian sen jälkeen tuli tuomio: synnytys ei ollut edennyt ja mahdollisen infektion vuoksi oli vauvalla oli hapenpuutteen riski, joten hän syntyisi kiireellisellä sektiolla. Minua alettiin saman tien valmistella leikkausta varten ja pääsinkin saliin jo muutama minuutti sen jälkeen, kun sektiopäätös oli tehty.

Leikkaus sujui varsin vikkelään: vatsani yläpuolella oli verho enkä tiedä tai haluakaan tietää yksityiskohtia siitä, mitä sen toisella puolella tapahtui. Vauva syntyi nopeasti ja oli virkeä ja hyvävointinen. Sain pitää häntä rinnallani hetken aikaa, kunnes hän lähti puolisoni kanssa ensin synnytyssaliin ja siitä perheosastolle. Minut kursittiin kasaan ja vietiin heräämöön toipumaan leikkauksesta.

Olin ymmärtänyt, että minun pitäisi olla heräämössä vain vähän aikaa ja sitten pääsisin puolisoni ja vauvan luo, mutta olinkin siellä lopulta noin kuusi tuntia. Minulle nousi korkea kuume ja sykkeeni nousivat pilviin, jolloin heräsi epäily verenmyrkytyksestä. En jotenkin ymmärtänyt itse koko tilannetta ollenkaan, sillä voin olosuhteisiin nähden hyvin ja ihmettelin vain, miksi luonani ramppasi huolestuneen näköisiä hoitajia ja lääkäreitä. Lopulta kuume ja sykkeet saatiin kuitenkin laskemaan ja aamuyöllä pääsin vihdoin vauvan ja puolisoni luo.

Vietimme perheosastolla lopulta melkein viisi päivää. Vauvalla oli kaikki hyvin ja hän olisi saanut lähteä kotiin jo parin päivän jälkeen, mutta omat tulehdusarvoni olivat niin korkeat, että jouduimme jäämään osastolle pidemmäksi aikaa. Sain antibiootteja sekä pillerinä että suonensisäisesti kolmesti vuorokaudessa ja aika meni osastolla lähinnä imetystä harjoitellessa tippaletku kädessä. Liikkuminen oli sektiohaavan takia aluksi vaikeaa ja vessakäynneissäkin kesti ikuisuus, kun pelkästään pöntölle istuminen ja siitä nouseminen oli työn ja tuskan takana. Viimeisinä päivinä sairaalahuoneen seinät alkoivat kaatua jo pahasti päälle ja olimme erittäin valmiita lähtemään kotiin, kun vihdoin saimme siihen luvan.

Synnytyksestä jäi hieman omituinen fiilis. Toki tiesin, ettei synnytystä voi suunnitella ja mitä tahansa voi tapahtua, mutta koska raskauteni oli mennyt kaikin puolin keskiverrosti, ajattelin synnytyksenikin olevan varmasti hyvin tavanomainen. Sektiopäätös ei minua sinänsä harmittanut, koska kovien kipujen takia olin kysynyt kätilöiltä jo aikaisemmin mahdollisuudesta sektioon, jos kivut käyvät ylitsepääsemättömiksi. Nyt kun päätös vielä tehtiin puolestani, se oli tavallaan helpotus, koska minun ei tarvinnut tehdä valintaa eikä toisaalta kärvistellä ennalta määrittelemätöntä aikaa supistuskivuissa ja sen jälkeen vielä ponnistaa vauvaa ulos. Säästyin pelkäämiltäni repeämiltä ja sektiohaavani on parantunut tosi hyvin, joten palautuminen on mainiosti käynnissä näin pari viikkoa synnytyksen jälkeen. Joinain synkkinä hetkinä olen tosin ajatellut, että olen täysin epäkelpo vanhemmaksi kun en osannut edes synnyttää lastani, mutta ajatukset ovat ohimeneviä ja tiedän, ettei mikään tapahtuneesta ollut omaa syytäni.

Kävimme synnytystä läpi sairaalassa kätilön kanssa ja oman neuvolaterkkarimme kanssa kotikäynnillä. Kummassakin keskustelussa nousi esiin eniten mietityttänyt asia: mistä sektiopäätökseen johtanut ja tulehdusarvoni pilviin pompauttanut infektio oikein johtui? On epäilty, että se liittyisi alun sekaannukseen lapsivedenmenon suhteen, sillä ilmeisesti minulle tehty lapsivesitesti ei ole aina täysin luotettava. Voi siis olla, että veteni tosiaan menivät jo silloin kun niin kuvittelin käyneen, ja koska asialle ei silloin tehty mitään, bakteereilla oli pitkään pääsy kohtuun. Kätilö, jonka kanssa keskustelimme synnytyksestä sanoi, että tilanne olisi ehkä ollut vältettävissä, jos synnytystä olisi alettu käynnistää heti, kun tulimme synnärille eikä vasta vesien menosta seuraavana aamuna. En tiedä, olisiko sillä ollut vaikutusta tapahtumiin, mutta koska vauvalle ei koitunut tästä mitään harmia ja itsekin olen vahvasti toipumaan päin, en näe syytä hirveästi jossitella.

Eniten jäi harmittamaan käynnistysosaston kätilön asenne, joka vaikutti koko loppuaikaani sairaalassa: minua hävetti hirveästi pyytää kätilöiltä apua, vaikka varsinkin perheosastolla meille tehtiin selväksi, että he ovat paikalla juuri sitä varten. En halunnut vaivata kiireisiä kätilöitä turhalta tuntuvilla ongelmillani ja hävetti sekin, etten osannut ratkaista itse jokaista vauvan kanssa ilmennyttä haastetta. Onneksi kaikki synnytysosaston, leikkaustiimin, heräämön ja perheosaston työntekijät olivat mukavia ja ihania ja puolisoni sai puhuttua minulle aina sen verran järkeä päähän, että uskalsin pyytää tarvittaessa apua häpeästä huolimatta. Puolisoni oli muutenkin sairaalassa täysin korvaamaton sekä synnytyksessä että sen jälkeen, enkä olisi pärjännyt mitenkään ilman häntä.

En valitettavasti voi sanoa, että synnytys olisi ollut erityisen voimaannuttava kokemus vaan pikemminkin päinvastoin. Uskon kuitenkin, että tästäkin selvitään ja hyvävointinen vauva ja hyvin sujumaan lähtenyt imetys ilahduttavat silloin, kun synnytys herättää negatiivisia tunteita.